pioni

pioni

perjantai 17. marraskuuta 2017

Lapsena jälleen

Työharjoittelun ensimmäinen viikko on ohi ja olen vielä hengissä, hurraa! Tunnin aikaisemmat aamut eivät olekaan vieneet aivan kaikkia mehuja. Öisin on tullut heräiltyä, mutta onneksi uni on aina tullut pian uudestaan.

Itse harjoittelu on lähtenyt käyntiin tavallaan verkkaisesti. Ohjaajani on toiminnassaan erittäin määrätietoinen, nopea ja tarkka, ja minä pelkään hänen edessään epäonnistumista niin, että en ole uskaltanut juuri tarjoutua tekemään toimenpiteitä itse vaan olen tyytynyt lähinnä seuraamaan vierestä hänen työskentelyään. Tilanteet tuntuvat vain liian hankalilta, koska asiakkaiden läsnäollessa ei saisi paljastaa olevansa epävarma eikä varsinkaan osaamaton. Aikataulutkin ovat tiukat enkä halua, että minun vuokseni ollaan myöhässä, joten annan ohjaajan tehdä enemmän. Välillä olen aistivinani turhautumista tämän johdosta. Vaikeaa tehdä oikein.

Pääni sisällä vaikuttaisi tapahtuvan nyt jotain. Näinköhän olen selvinnyt mielialalääkkeen vieroitusoireista? Olen nyt pari kertaa saanut itseni kiinni miettimästä että onpas tuo ihminen negatiivinen, eiväthän asiat niin huonosti ole. Jaksamista arjen pyörittämiseenkin tuntuisi olevan enemmän kuin vielä vähän aikaa sitten. Suurin muutos on kuitenkin ehkä siinä, että olen kyennyt analysoimaan omaa toimintaani ja omia ajatuksiani paljon syvällisemmällä tasolla kuin pitkään aikaan. Esimerkiksi olen miettinyt sitä, miten suuri osa identiteettiäni masennus on ollut viime vuosina. Että siitä on tullut eräänlainen turvaverkko josta jopa vähän tajuamattani olen pitänyt kiinni, ja että ehkä pitäisi yrittää kovemmin päästää irti. Muutenkin ajatukset omasta itsestä ovat tällä hetkellä jotenkin normaalia selkeämmät.

Vaikeahkoa on olla riemastumatta liikaa tällaisista positiivisen ajattelun hetkistä ja pitää kaiken varalta jalat maassa. Mutta yritetään. Eikä se toki niinkään ole, että kaikki olisi jotenkin ruusuista. Esimerkiksi juuri tuo ihmisten kanssa toimiminen ja kaikenlainen sosiaalisuus tuottaa minulle suuria vaikeuksia aina vain. Jotenkin tuntuu kuin opettelisin sitä nyt aivan alusta. Ehkä voin kysyä O:lta vinkkejä.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Valot päällä

Luin netistä tosielämän kauhutarinoita. Suurin osa oli sellaisia, että joku huomasi että hänen kodissaan käy joku sen ollessa tyhjillään tai asukkaan nukkuessa, tai sitten muuten vaan joku ahdistelija vaaniskeli ihmistä jossain pimeässä. Nyt pitää jättää eteisen valot yöksi päälle. Varmaan koko viikoksi.

Minua vaivaa taas ärsyttävä kurkkukipu ja pieni nuhaisuus, joka näemmä jatkuu tälläkin kertaa yli viikon verran. Haluaisin jo uimaan, mutten uskalla vielä mennä. Koska lapsikin on sairastellut, on tullut liikuttua luvattoman vähän kodin ulkopuolella. Pää tuntuu hajoavan, mutta ehkä se tästä, kun tulevalla viikolla saan vähän omaakin aikaa.

No niin, eipä tässä tunnu mitään sanottavaa olevan, jaarittelen vain. Valot päällä kohti uutta viikkoa mars.

torstai 26. lokakuuta 2017

Puheeksiotto

Mietin tässä, miten voi ottaa puheeksi sen, että kärsii masennuksesta. Ja että onko se puheeksiotto ylipäänsä tarpeen. Tai miksi minusta on.

Lähinnä kai pohdin tulevaa työharjoittelujaksoa. Minuahan tietysti koskevat samat säännöt ja ohjeet kuin muitakin: harjoittelupaikassa pitää olla tietty tuntimäärä ja tiettyjä työtehtäviä pitää vähintäänkin päästä kokeilemaan. Tämä sopii minulle. Mutta se, paljonko paineita harjoittelija kokee, riippuu myös ohjaajasta. Haluaisin ehkä jotenkin viestiä omalleni, että jaksamisellani on jonkinlaiset rajat. Mutta joudunko vaikeuksiin? Sanotaanko minulle, että en voi suorittaa harjoittelua vajaakuntoisena?

Lisäksi tietysti huolettaa se, että tuollaisen asian kertominen otetaan usein vähän väärin. Ikään kuin tarkoituksena olisi viestiä, että halutaan päästä mahdollisimman helpolla ja toivotaan muilta kohtuuttomia joustoja. Minä kun haluaisin lähinnä selittää omaa ajoittaista vaisuuttani (työ ei nähdäkseni ole sellaista, jota tehdään enimmäkseen "omalla persoonalla", harjoittelijavaiheessa vielä vähemmän).

Toisaalta sitten: olen jotenkin niin pohjamudissa, etten oikeastaan yhtään välitä, vaikka ohjaaja olisi minuun tyytymätön. Niin että kai minä voin vain kieltäytyä tekemästä niitä tehtäviä, jotka aiheuttavat liikaa ahdistusta.

Mutta on se kyllä hassua, miten huonosti terveydenhuoltoalallakin ymmärretään mielenterveysongelmia ja niiden yleisyyttä. Tai en minä siitä ymmärryksestä tiedä, mutta ilmapiiri on joka tapauksessa sellainen, että asiat vaietaan kuoliaiksi.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Viikonlopun sekalaiset

Mietin tällä viikolla semmoista, että siitä on jo neljä kuukautta, kun päivät alkoivat lyhetä ja enää on kaksi kuukautta siihen, kun ne alkavat taas pidetä. Mikähän positiivarikohtaus minuun iski? Piti oikein muistuttaa itseä, että kevääseen on helvetin pitkä aika, ja että väliin mahtuvat vielä ahdistavat joulunpyhät sun muut.

Toisaalta tilasin kyllä Hulluilta päiviltä sarastuslampun. Kokeillaan nyt semmoistakin härpäkettä, kun se vaan joskus saapuisi.

Viime viikkojen aikana olen semi-aktivoitunut uimisessa kesätauon jälkeen (tiedän kyllä, että kesästä on jo aikaa) ja lenkkeily on toisaalta jäänyt vähemmälle. Mietin kuitenkin, että pääasia että teen jotain. Uintinihan on teknisesti järkyttävän huonoa, mutta huomaan kunnon hieman jo kohentuneen: kilometrin uimiseen kuluva aika on lyhentynyt 35 minuutista 30:een (katson kelloa uidessa usein, ei siinä rataa sahatessa muutakaan tekemistä ole). Enintään jaksan räpiköidä puolitoista kilometriä kerralla, mutta kyllä nämä sessiot näyttävät jo tuottavan ihan miellyttäviä tuloksia. En hengästy portaissa tai ylämäessä niin helposti kuin vielä muutama viikko sitten, ja niskajumeista johtuvat päänsäryt pysyvät aika lailla poissa.

Henkisesti en tunne itseäni tällä hetkellä millään muotoa työkykyiseksi. Tai ehkä 1-2 päivänä viikossa tunnen, mutta ei se taida vielä oikein riittää. Koulukäynti tuntuu kai siksi tervanjuonnilta. Kuukauden päästä pitäisi mennä taas työharjoitteluun ja kuulin, että ohjaajani tulevassa harjoittelupaikassa on hyvin vaativa. Sanomattakin on selvää, että tämä ahdistaa nyt tauotta. Pelottaa, että menen sellaiseen kuosiin että koulu jää kesken, sillä silloin Kela perisi opiskeluajalta maksamansa tuet takaisin. Sellaiseen taloudelliseen umpikujaan ajautuminen olisi varmaan viimeinen niitti syrjäytymiselleni.

Kun nyt löytäisi jostain vielä vähän jaksamista, että saisi paperit koulusta ulos. Se sarastuslamppuhan varmaan auttaa.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Se Me too -meemi

Eilen moni meistä kirjoitti sosiaalisessa mediassa statuksekseen "Me too" ilmaistakseen joutuneensa joskus seksuaalisen häirinnän tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Tarkoituksena oli tuoda kaikkien  (eli lähinnä kai miesten) tietoon se, miten arkipäiväistä moinen naisille on. Tänään moni onkin kertonut yllättyneensä siitä, miten yleisiä nuo kokemukset näyttävät olevan. Ja jotta päästään vielä yhtä tasoa syvemmälle, niin moni on myös tuonut ilmi, että heidän lähi-/ystävä-/tuttavapiirissään etenkin miehet ovat tämän kampanjan myötä kokeneet jonkinlaisen herätyksen ja ovat nyt ns. nöyrää poikaa ja vannovat omalta kohdaltaan tekevänsä kaikkensa sen eteen, että kaikki tulevat jatkossa asiallisesti kohdelluiksi.

No ei siinä mitään. Mutta minä tunnen itseni aivan paskaksi. Minäkin kirjoitin Facebookiin "Me too" ja se sai yhden sydänreaktion, siinä se. Millaisilla ihmisillä minä oikein olen itseni ympäröinyt? 

Pidetäänköhän minua yleisesti jo menetettynä tapauksena? Ehkä olen enää semmoinen melkein näkymätön haamu, jonka lopullisen häviämisen tästä elämästä kaikki olettavat tapahtuvan hyvinkin pian, ehkä jo vähän toivovatkin, että pääsisin tuskistani jos elämäni kerran on niin helvetin vaikeaa. Niin sen täytyy olla.

Tinder

Olen Tinderissä sellainen nirsoilija, että näiden muutaman käyttökuukauden aikana "matcheja" on tullut yhden käden sormilla laskettava määrä. Tai enhän minä tiedä, johtuuko se nirsoudestani vai siitä, että olen omassa profiilissani yrittänyt kuvailla itseäni todenmukaisesti ja laittanut vielä kuvaksikin sellaisen, jossa näytän aika lailla itseltäni - no, joka tapauksessa: koska osumia on ollut niin vähän, niin ne ihmiset ovat jääneet hyvin mieleeni, vaikkei kaikkien kanssa ole edes mitään keskustelua syntynyt, ja jos on niin sekin on loppunut lyhyeen.

Tänään kumminkin törmäsin kadulla yhteen noista osumistani, kaikkein söpöimpään tyyppiin tietysti. Se ei huomannut tai oli kuin ei olisi huomannut. Vaihdoimme muutaman tutustumisviestin joskus yli kuukausi sitten ja hän oli se, joka lakkasi vastaamasta viesteihini, joten on aivan mahdollista ettei tunnistanut minua lain. Mutta kuten sanottu, minä tunnistin. Se oli elävänä vieläkin söpömpi. Harmittaa, kun enhän minä nyt enää kehtaa sille laittaa mitään viestiä. Miksi pitää olla tämmöinen hukattujen mahdollisuuksien vatvoja?

tiistai 10. lokakuuta 2017

Massaa

Taas uusi aamu, taas jotenkin raskaampi kuin edellinen. Onko se merkki masennuksesta, jos heti aamulla käy mielessä sekin ajatus, ihan vain kasuaalisti muiden ajatusten virrassa, että mitä jos vain kuolisi pois? En tiedä.

Eilen en päässyt opiskelupaikkaan saakka vaikka olisi ollut pakollisia harjoitustunteja, nyt joudun korvaamaan poissaolon jollain epäilemättä hankalalla tavalla, joka on selvästi työläämpi kuin eilen paikalle raahautuminen olisi ollut. Ketähän minä voisin tästä syyttää?

Vituttaa koko opiskelu. Minulla on henkilökohtainen kriisi oppilaitoksen kanssa. Siellä on niin moni asia niin huonosti. Opiskelijat ehkä koostuvat sellaisesta aineksesta, joka kokee olosuhteet keskimäärin ihan hyviksi, mutta minä näen niissä kyllä monenlaista vikaa. Tämän myötä kyseenalaistan tällä hetkellä soveltuvuuteni koko alalle ylipäätään. Vuorotellen ajattelen "no, hankitaan nyt tämä tutkinto niin sitten on tutkinto ja voi tehdä töitä" ja "en halua työskennellä tällä alalla päivääkään". Motivaatio on nollassa. Oppilaitoksen toimintatavat ovat hyvä tae sille, että saadaan enimmäkseen ajatteluun kykenemätöntä työvoimaa. Sellaista vähään tyytyvää massaa. Määrää eikä niinkään laatua.

Lapsi kyllä ilahduttaa. Vietettyään viikon isällään hän on taas niin hyväkäytöksinen ja suloinen, että koko ajan tekisi mieli vain rutistaa. Olemme kyllä aika hyviä kasvattajia molemmat omilla tavoillamme. Välillä mielessä käy pelko siitä että en pysty enää pitämään hänestä huolta, jos oma mielenterveys alkaa vielä pahemmin rakoilla. Järjellä ajatellen se on tietysti aiheeton pelko ainakin juuri nyt. Ehkä voin lykätä hulluksi tuloani vielä parikymmentä vuotta, että hän ehtii päästä omilleen.