pioni

pioni

torstai 14. syyskuuta 2017

Pappa

Koska niin kuin viimeksi totesin, nyt kaatuvat päälle kaikki viime vuosien tapahtumat ja traumat:

Olen miettinyt isääni ja sitä, millainenkohan lapsuus hänellä on ollut. No, varmaan ei erityisen ruusuinen. Asiasta ei keskustella, joten voin vain kuvitella. Minua on kuitenkin järkyttänyt se, miten hän on viime aikoina kohdannut lapseni. Selvästi jo viisivuotiaalla alkaa olla sen verran omaa tahtoa, että isäni on sitä vaikea sietää. Hän viestii lapsen kanssa kiusaamalla tätä. Katkaisee minun ja lapsen väittelyn jonkun pikkuasian hoitamisesta huutamalla lapselle ja kysyy perään, oliko lapsesta mukavaa kun pappa suuttui. Sitten käskee lopettaa kitinän kun lapsi itkee. Kysyy vielä minulta lapsen kuullen "Totteleeko se kotona ikinä?" (totta kai tottelee, mutta kukaan lapsi ei tottele aina) tai "Onko se taas ollut isällään kun on tuollainen?" (ei, yleensä isältään palatessaan käyttäytyy paremmin kuin pitkään minun kanssani oltuaan). Ja minä en osaa reagoida muulla tavalla kuin lähtemällä ulos itkemään, koska no, vaikka en nyt kovin paljoa muista siitä, millainen isä oli omassa lapsuudessani niin kai tuo jotain sen aikaisia haavoja aukoo.

En pysty oikein kuvailemaan sitä surua, mitä tunnen. Suren tietysti lapsen puolesta, sitä että hän joutuu kokemaan tuollaista kohtelua eikä pysty ymmärtämään, miksi läheinen aikuinen käyttäytyy noin. Suren myös isäni puolesta, kun mietin miten vaikeita kokemuksia ja tunteita hänen elämänsä - melkein seitsemänkymmentä vuotta - on täytynyt olla täynnä. Hänelle jos kenellekään toivoisin mahdollisuutta nauttia lastenlastensa seurasta, mutta toisaalta joudun riistämään häneltä juuri sen saman asian, koska en voi altistaa omaa lastani huonolle kohtelulle.

Miksi elämän pitää olla vaikeaa? Miksei voi olla helppoa?

maanantai 11. syyskuuta 2017

Ruusunmarjat

Mielialalääke on selvästikin jättänyt elimistöni. Olen ahdistunut ja masentunut, itkeskelen milloin minkäkin asian takia ja tunnen kaikkien ihmisten olevan minua ja perhettäni vastaan. Tuntuu, että viimeisten neljän tai viiden vuoden aikana tapahtuneet asiat ja niiden aiheuttamat tunteet tulevat nyt kertarysäyksellä käsittelyyn, koska lääkettä käyttäessä mitään ei pystynyt miettimään niin kovin syvällisesti. Helvetin pelottavaa; mitä jos tajuankin tehneeni vain huonoja ratkaisuja? Ero, opiskelu, tämmöisiä pikku juttuja. Yritän keskittyä siihen ajatukseen, että vasta puoli vuotta lääkityksen lopettamisen jälkeen näkee, pärjääkö todella ilman sitä. Millainenhan talvi tästä tulee?

Äsken lähdin koululta kesken päivän. Lounastauon alkaessa tajusin jättäneeni rahapussin kotiin ja jääväni siis ilman ruokaa. Mietin edessä olevia neljää harjoittelutuntia ja jo valmiiksi kurisevaa mahaani ja parissa minuutissa olo kehittyi niin ahdistavaksi, että en voinut enää tehdä muuta kuin itkeä. Katsoin parhaaksi poistua.

Kotiin päin pyöräillessä näin nuoren naisen seisovan jalkakäytävän reunassa ja popsivan ruusupensaasta ruusunmarjoja suuhunsa. Hän oli ihan varta vasten asettautunut siihen, parkkeerannut pyöränsä puoliksi puskaan ja riisunut kypärän päästään. Toisessa kädessä oli pakastepussi, kai niitä marjoja varten. En ollut tiennyt, että noinkin voi tehdä, pitäisi ehkä kokeilla joskus.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Lähikaupassa

Kamalan vaikeaa olla yksin juuri nyt, jostain syystä. Vein lapsen pari tuntia sitten isälleen ja tuli heti ikävä. 

Näin lähikaupassa niin komean miehen, että unohdin sen siliän tien, mitä piti ostaa. Loppujen lopuksi sain haalittua koriini jotakin järkevän oloista. Mietin, että pitäisikö ostaa vielä joku ylimääräinen vihannes, että näyttäisin terveellisesti elävältä henkilöltä. En ostanut, koska tuskin se vihannes olisi kuitenkaan vienyt huomiota pois takapuolen kohdalta lököttävistä kotiverkkareistani ja ylikasvaneesta siilitukasta, joka tekee minusta haituvaisen voikukan näköisen. Sitten ajattelin, että toivottavasti se ei ole nähnyt minua Tinderissä. Tinder-kuvani ei ole lököverkkari-voikukkainen. On olemassa ilmeinen vaara, että voikukkuuteni paljastuu jollekulle tai esim. koko maailmalle. Ehkä elämä olisi yksinkertaisempaa, jos poistaisin Tinderin puhelimesta.

tiistai 29. elokuuta 2017

Kupla

Näin unta, jossa tunnustin lapsen isälle toivovani, että palaisimme yhteen. Tosielämässä en toki noin pitkälle menisi. Olen kylläkin tuntenut itseni varsin yksinäiseksi viime aikoina. Lisäksi aina välillä käy mielessä se, että eksän ja uuden puolisonsa naimisiinmeno ja lapsensaanti ovat päivä päivältä väistämättä lähempänä. Sillä tokihan moiset merkkipaalut kuuluvat kunnon ihmisten elämään. En vain taida itse olla ollenkaan valmis kuulemaan noita uutisia.

Tuossa loppukesällä otin sosiaalisessa mediassa yhteyttä vanhaan lukiotoveriin. Minähän olin lukiossa(kin) sellainen hylkiö (silloin sairastuin masennukseen), että yhtään hyvää kaveria minulla ei ollut, saati että niiltä ajoilta olisi jäänyt ihmisiä myöhempään elämään. Oli kuitenkin tämä yksi tyyppi, joka jostain syystä sieti minua, joka istui edessäni englannintunnilla ja jonka kanssa huumorintajut osuivat yhteen. Siinä kaikki, mutta se oli silloin minulle jonkinlainen henkireikä. Ajattelin kai, että kahdeksantoista vuoden jälkeen uskaltaisin kysyä, mitä nykyään kuuluu, koska hän oli ajoittain käynyt mielessäni. Olipa mälsää huomata, että se ihminen olikin ihan erilainen. Muisti minut, mutta jutteli viesteissään pinnallisia juttuja eikä mitään itsestään. Huipennuksena sain lukea mansplainingia, johon en enää viitsinyt vastata mitään. Kahdeksantoista vuotta paisunut kupla päästi ilmoille mojovan poksahduksen.

maanantai 28. elokuuta 2017

Texas

Tv-uutisissa kerrottiin Texasin tulvista. Haastateltu nainen kertoi pinteeseen jääneen perheensä rukoilleen kovasti ja ylistäneen Jumalaa. Sitten pelastus tulikin ja ylistettiin lisää ja oltiin kovasti kiitollisia. Vaikuttaa siltä, että Jumalaan voi ja tulee soveltaa positiivista vahvistamista kuten lapsiin ja eläimiin.

torstai 24. elokuuta 2017

Isämmaa

Viikko jo lenkkeilemättä. Polviin sattuu edelleen. Luin inttervepistä, että olen aloittanut liikunnan liian innokkaasti, pitää hidastaa, tehdä pienempiä lenkkejä ja lisäksi vahvistaa polvia pyöräilemällä tai uimalla. Perkele, minä haluan juosta. Antakaa minun juosta.

Viimeiset lomapäivät (eli päivät ilman semmoista oikeaa oppilaitoksen tiloissa tapahtuvaa opiskelua) ovat käsillä. Lähdemme äitini luokse kolmeksi päiväksi. Eilen kävin uusimassa tentin ja on mahdollista, että pääsen tällä kertaa jopa läpi.

En ole tällä viikolla osallistunut sosiaalisessa mediassa yhteenkään maahanmuutto- tms. -aiheiseen keskusteluun, paitsi että yhden kerran oli pakko ihan vähän. Muistin tietenkin heti, miksei se kannata. Miten keskustella ihmisen kanssa, joka ei oikeastaan sano mitään, vaan aina puheenvuorollaan läväyttää "keskusteluun" linkin johonkin valeuutiseen? Tahi vielä parempaa: ihan oikeaan uutiseen, jonka se ihminen (puutteellisen media- tai muun lukutaidon vuoksi) luulee tukevan omaa agendaansa, vaikka se itse asiassa tekee juuri päinvastoin. Otin tilanteen huumorilla, mutta onhan se nyt vähän huolestuttavaa, jos tämä on sivistyksen taso tässä maassa.

Mielipiteeni synnytystalkoistakin lienee selvä. Mutta huomioni kiinnittyi jotenkin eri tavalla kuin ennen siihen ajatukseen, että jotakin pitäisi tehdä "isänmaalle". Ja kun sanon eri tavalla, tarkoitan siis kyseenalaistaen. Monikohan nykyisistä 20-30-vuotiaista pitää isänmaata yhtään millään tasolla pätevänä perusteluna millekään? Ja siis erityisesti isänmaata, joka samana päivänä esimerkiksi jättää huomioimatta pitkän listan YK:n ihmistuomioistuimen suosituksia isänmaan ihmisoikeustilanteen parantamiseksi, koska YK rajoitti vastineiden merkkimäärää eikä isänmaan viranomaisilla riittänyt kiinnostusta muotoilla sanottavaansa riittävän ytimekkäästi. Just saying.

maanantai 21. elokuuta 2017

Vastentahtoista tenttiinlukua

Onko ihmisellä pakko olla niin paljon lihaksia ja hermoja ja verisuonia jo pelkästään päässä?

Hermoja varsinkin on mielestäni aivan liikaa.