pioni

pioni

maanantai 29. toukokuuta 2017

Kesää kohti lipuen

Harjoittelu vei mehut koko neljän viikon ajalta ja toipumiseenkin tarvittiin näemmä vielä viikko. Raskas, mutta antoisa oli tuo kokemus.

Olen kai nyt sitten kesälomalla. Eilen tein viimeisen verkkotentin pois alta. Loma ei siis alkanut erityisen juhlavin seremonioin ja ihan hyvä niin.

Tuttuun keväiseen tapaan olen yrittänyt ja osin onnistunutkin motivoitumaan hieman liikuttamaan itseäni. Toistaiseksi "liikunta" on kyllä ollut säälittävää räpellystä lapsen kanssa touhuilun lomassa, mutta sitä on kuitenkin ollut sen verran, että joka päivä on joku lihas kipeänä. Pyörälenkille en saa itseäni lähtemään, jos lämpötila on alle 15 astetta tai tuulta yli kolme metriä sekunnissa. Saatanpa tosiaan olla maailman laiskin. Varasin kuitenkin tatuointiajan juhannusviikolle ja jostain ihmeen syystä ajattelen, että en kehtaa mennä sinne nykyisessä selluliittisessa olemuksessani. Näköjään tarvitsen tuollaisen pinnallisen motivaattorin. Olenpas huono ihminen.

Tavara ahdistaa jälleen. Huomasin miettiväni, että pitäisi muuttaa isompaan kotiin. Olen vienyt kassikaupalla vaatetta ja keittiötarviketta ja kirjoja Konttiin sekä myynyt muutaman asian. Lapsen lelut pitäisi vielä käydä läpi ja karsia edes jotakin - tehtävä, jota jokainen vanhempi rakastaa (vitsi). Koti vain on nyt siinä pisteessä, että siisteys ei säily edes puolta tuntia, jos ei tavaramäärä radikaalisti pienene. On kai tämä silti helpompaa kuin muuttaminen.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Harjoittelija

Tällä hetkellä olen kuin sellaisen introvertin henkilön elämää kuvaavan nettisarjakuvan tai -kuvasarjan päähenkilö. Takana on kaksi päivää työharjoittelua, eli kaksi sellaista päivää, jolloin en ole ollut vessareissuja lukuunottamatta lainkaan yksin. Olen aivan rikki. Pään sisällä ääni huutaa, että haluan vain sohvannurkkaan katsomaan aivottomia Youtube-videoita pariksi tunniksi. Tällaistako ihmisten elämä siis on? Milloin he käyvät ruokakaupassa? Alan ymmärtää, miksi "ruuhkavuodet" ovat juttu. Vielä kolme ja puoli viikkoa jäljellä.

Olen lisäksi jo kahdessa päivässä saanut niskani ja hartiani työssä täysin jumiin. Työpaikalla ei ole sellaista tuolia, jonka saisi säädettyä minulle riittävän korkeaksi, siinä varmaan osasyy jumeihin, mutta toki jo pelkkä seitsemän tunnin ryhdikkäänä ja melko liikkumattomana pysyminen on oudokseltaan aika rankkaa. Pitää kai ottaa venyttely tavaksi iltaisin ja taukojumppa töissä, kun mahdollista.

Sain esitäytetyn veroilmoituksen. Esitäytettyisyys olisi mukava asia, jos se olisi tehty oikein. Yhdessä kohdassa on tehty ilmiselvä näppäilyvirhe ja joudun sitten tuollaisen takia ilmoittamaan korjauksia. Ärsyttää.

Kuka tulisi meille siivoamaan? Tämä sekasotku eskaloituu nopeasti.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Huono valmistautuminen ja kummallisuus

Nuorten kanssa ei voi olla kaveri. Kuvittelin kai jotenkin, että kun ovat niin aikuisen näköisiä, niin ovat myös sisältä aikuisia, edes jotkut niistä. Mutta ei se niin ole. Oman navan ympärillä pyörii niiden elämä. Siinä seurassa ei ole tilaa minunlaiselleni mielensäpahoittajalle. Miten ne oikein kestävät toisiaan?

Alakulon syöverit ovat imaisseet sisäänsä taas tällä viikolla enkä jaksaisi mitään. Tunnen itseni masentuneeksi ja erittäin yksinäiseksi. Kohta lähden huonosti valmistautuneena (opintojen suunnitteluun liittyvään) tapaamiseen, johon on erityisesti pyydetty valmistautumaan huolellisesti.

Kuitenkin, jotenkin kummallisesti, tekisi kauheasti mieli seksiä. Ihan semmoista toisen ihmisen kanssa harjoitettavaa. Ei ole näköpiirissä.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Kasvohoito

Kävin toisen kerran elämässäni kosmetologilla. Ensimmäinen kerta oli ylioppilaaksi päästessä, kun kävin (jostain ihmeen syystä) meikattavana. Nyt tehtiin perusteellinen ihonpuhdistus. Oli ehkä aikakin. Tulokset näkyvät kuulemma kunnolla muutaman päivän kuluttua, ennen sitä kaikki lika ja kuona nousee ihon pintaan. Saan pääsiäiseksi finninaaman syömättä yhtään suklaamunaa.

Minä ja lapsi lähdemme äitini luo kolmeksi päiväksi. Yritän ehtiä sekä lepäämään että hoitamaan valmiiksi kevään (melkein) viimeiset koulutyöt. Oikeasti varmaan lähinnä kyttään naamaani peilistä ja yritän nähdä niitä kasvohoidon tuloksia.

Vanhempieni näkemiseen liittyy vieläkin monenmoista ahdistusta, joskin ei enää nykyään niinkään itseeni liittyvää, se taidettiin käsitellä terapiassa niin läpikotaisin että olen päässyt siitä jokseenkin yli. Sen sijaan nyt ahdistaa lapsen puolesta. Sitä haluaisi niin tarkkaan valikoida millaisten vaikutusten piirissä mukula saa kasvaa. Sitä toivoo, että omat sukulaiset olisivat siinä suhteessa "turvallista" seuraa, mutta näin ei vain aina ole. Katsotaan nyt, miten pääsiäisemme sujuu.

Tähän loppuun voi jokainen kuvitella haluamansa muna- tai tipuaiheisen vitsin, jos sellaisista tykkää.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Viihtymisen vaikeus

Puhelimessani on sellainen sovellus, jolla voi mitata omaa liikkumistaan. Sain asian selville joskus pari vuotta sitten, kun laite yhtäkkiä onnitteli minua päivän askeltavoitteen saavuttamisesta. En ollut tiennyt, että minulla oli päivittäinen askeltavoite. Puhelin oli optimistisesti asettanut sen kymmeneen tuhanteen. Se päivä, jolloin määrä tuli täyteen, oli todennäköisesti joku erittäin poikkeuksellinen nähtävyyksienkatselemis- tai luonnossakäyskentelemispäivä. Hyvä, että tavoitteeseen sai kuitenkin itse vaikuttaa; laskin sen melko pian seitsemään tuhanteen siinä toivossa, että saisin onnitteluja useammin. Aika pian opin, että jos en kävele päivän aikana lainkaan sen lisäksi, että vien lapsen päiväkotiin ja haen hänet sieltä, askelia kertyy puolisentoista tuhatta. Kävi ilmi, että aika suuri osa päivistäni on tuollaisia. Ainakin talvella. Surullista. Viime kuussa laskin askeltavoitteen viiteen tuhanteen. Jos puhelin ei kesällä hukuta minua mitaleihin ja palkintopyttyihin, niin sitten voinen yhtä hyvin olla nousematta sohvalta enää ikinä.

Minua ihmetyttää yksi juttu joidenkin ihmisten käytöksessä. En tiedä pitäisikö sitä kutsua ylimielisyydeksi vai miksi. Tarkoitan sitä, kun jotkut tuntevat tarvetta jatkuvasti osoittaa muille, että eivät oikeastaan yhtään tarvitse näitä elämäänsä, mutta sitten kuitenkin toistuvasti hakeutuvat näiden seuraan. Siis annetaan ymmärtää, että olisi kyllä parempaa, tärkeämpää ja mielenkiintoisempaakin tekemistä, joten en nyt tiedä tulenko niihin juhliin tänään, ja sitten kuitenkin ihan joka kerta tullaan, nautiskellen siitä kun muut juhlijat huokailevat "Voi miten kiva, että ehdit tulla". Minä en kuulu tuohon huokailijoiden joukkoon. Minusta voisi jättää tulematta, jos kerran on parempaakin tarjolla. Voisiko olla, että oikeasti nämä ihmiset ihan hyvin viihtyvätkin siinä seurassa, jota koko ajan haukkuvat, mutta jostain syystä sitä ei vain mitenkään voi näyttää? Mitä vikaa siinä on, että myöntää pitävänsä joidenkin ihmisten seurasta, ehkä jopa jollain tasolla kiintyneensä niihin ihmisiin? Olenko minä sosiaalisesti aivan toivoton tapaus, kun tämä ei mitenkään mahdu kallooni? Ja ennen kaikkea: miksi ihmeessä haluaisin olla sellaisen ihmisen seurassa, joka kohtelee minua juuri kuvailemallani tavalla?

No en minä haluakaan enää nykyään. Mutta monet haluavat. Miten sinisilmäinen voi olla?

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Pinnallisia pysyviä ja semipysyviä asioita

Olisi kouluhommia, mutta laiskottaa. Enimmäkseen olen onnistunut motivoitumaan itsenäiseen opiskeluun, jolle on lukujärjestyksessä varattu runsaasti aikaa. Välillä on kuitenkin hankalampaa ja itseluottamus horjuu. Silloin kaipaisin keskustelua tehtävistä, jotta pääsisin eteenpäin niihin liittyvistä ajatusjumeista. On kai turha mainita, että tällaisia(kin) juttuja varten perustettu luokan yhteinen WhatsApp-ryhmä on nykyään täysin kuollut, joten yksin on selvittävä.

No on minulla parin luokkakaverin kanssa pienempi ryhmä, jossa vähän tuemme toisiamme tarvittaessa. Ne ovat ne kaksi tyyppiä, jotka kehtaavat joskus istua minun vieressäni koulussakin. Pari kertaa olemme käyneet oluella ja ajoittain juttelemme muustakin kuin koulusta.

Otin talven aikana keskisuuren/suurehkon tatuoinnin, jota tehtiin kolmeen otteeseen. Sattui ajoittain kovasti, ihan verrattavissa synnytykseen mielestäni. Erityisesti tuota taustaa vasten on varsin mukavaa, että lopputulos on mieleinen. Uusiakin ideoita olisi kyllä jo monta, mutta ne ovat vähän pienempiä. Turun tatuoijat vaikuttavat hyvin työllistetyiltä, sillä jonot ovat joka paikassa pitkät. Se on tietysti hyvä testi ideoiden kestävyydelle. Tosin en taida ajatella tuosta asiasta niin vakavasti kuin monet muut, jotka tuntuvat odottavan ideoidensa kanssa vuosikymmenen, kun haluavat olla aivan varmoja että jaksavat katsella sitä kuvaa ikuisesti. Ihan kuin tuollaista asiaa voisi koskaan ennustaa. Ottaisivat vain sen kuvan, sitten se olisi siinä, osana sitä ihmistä. Joinakin päivinä siitä varmaan pitäisi vähemmän kuin toisina, mutta niinhän se on kaikkien ruumiinosien kanssa, tai vaikka hiusten. 

Omani ovat tänään hyvin. Kampaaja, jolla kävin viisi vuotta, lopetti, joten kävin eilen kokeilemassa taas yhtä uutta paikkaa. Olen tyytyväinen; jostain syystä kampaajat eivät edes pyydettäessä halua leikata naisoletettujen asiakkaiden hiuksia sillä tavalla kuin leikkaavat miesten hiukset, vaan olettavat, että naiset haluavat aina vähän enemmän ja erikoisempaa ja monimutkaisempaa ja tarkempaa. No minä en halua ja eilinen kampaaja kerrankin ymmärsi tämän. Kiittelin vuolaasti.


maanantai 27. maaliskuuta 2017

Pitkästä aikaa

Mikähän minulle tuli? Katosin jonnekin. Katsotaan, pääsisinkö vielä takaisin. Onneksi kaivanneiden joukko ei liene järin suuri.

Opiskeluvuosi on mennyt melko nopeasti. Kuukauden kuluttua alkaa jo lukuvuoden päättävä neljän viikon harjoittelu. Minun harjoittelupaikkani on puolen korttelin päässä kotoa, mikä on mukavahkoa. Olen menestynyt opinnoissa toistaiseksi hyvin, paitsi että anatomian kurssit, jotka sisältävät paljon latinankielisen termistön ulkoaopettelua, tuottavat vaikeuksia. Aivot eivät näemmä siinä suhteessa ole entisensä.

Olen ensin kriisiintynyt ja sitten onneksi vähitellen myös epäkriisiintynyt opiskeluyhteisön sosiaalisesta ulottuvuudesta. Toistaiseksi huomattavimmat havaintoni kaksikymppisistä nuorista ovat, että he ovat kuin mallinukkeja, ja että he ovat koko ajan kauhuissaan, ja että heillä on hirveästi paineita. Aikuinen ulkokuori pettää: näistä tyypeistä yksikään ei uskalla edes kysyttäessä kertoa mielipidettään yhdestäkään merkityksellisestä asiasta. Itse asiassa on vielä epäselvää, onko heillä mitään mielipiteitä muusta kuin kenkien tai huulipunien väreistä. Olen tullut siihen tulokseen, että ilmeettömän muovisen kuoren alla kytee aivan kammottava pelko siitä, että ei tulekaan hyväksytyksi. Tekisi mieli ravistella ihan jokaista heistä ja huutaa, että ihmisellä pitää olla mielipiteitä ja ihmisen pitää uskaltaa olla oma itsensä ja huulipunan värillä ei ole mitään väliä. Mutta ehkä olenkin väärässä, voihan olla niinkin, että kaksikymppisten pitää vain antaa olla tuollaisia. Ravistelun ja huutamisen sijaan tyydyn vaikuttamaan näyttämällä esimerkkiä. Jännää ja helpottavaa, että tunnen olevani nuoria jyräävien paineiden ylä- ja ulkopuolella ja voin aika rennosti olla oma itseni juuri nyt. Olen tehnyt pienimuotoisen ulostulon muunsukupuolisuuden suhteen; tätä ei luonnollisesti ole kukaan kommentoinut millään tavalla.

TT muutti yhteen uuden puolisonsa kanssa viime viikonloppuna. Itse lopetin suhteen MH:n kanssa pari viikkoa sitten. Hänen työnsä toisella paikkakunnalla loppuivat vuodenvaihteessa ja arkensa siirtyi takaisin Turkuun. Se taisi olla minulle liikaa, yhdessäoloa oli liikaa, eikä se ollut kovin laadukasta yhdessäoloa. Olemme vielä kavereita. Suhteen päättämisen jälkeen olen tuntenut, että saan pidettyä muut narut paremmin käsissäni. Olo on ollut helpottunut. Taidan olla vain liian kontrollinhaluinen olemaan parisuhteessa. Lisäksi minulla on ihastumisongelma. Tiedän, että ihastua voi parisuhteessa ollessaankin, eikä se ole väärin, mutta kun. Jotenkin ihastun niin täysillä, kun ihastun, että se tuntuu jo vaikeuttavan muuta elämää. Olen miettinyt talven aikana paljon, pystynkö ylipäänsä ikinä sitoutumaan minkäänlaiseen suhteeseen vain yhden ihmisen kanssa. Polyamoriakin on juttu, tiedän. Olen sen suhteen vielä hyvin epäluuloinen, enkä tiedä, miten moisen voi ikinä ottaa puheeksi kenenkään kanssa, kun joka puolella vallitsee niin voimakas oletus yksiavioisuudesta. Nykyisessä ilmapiirissä olen ehkä tuomittu vain harrastamaan irtosuhteita. Tosin ei niitäkään ole suuremmin näköpiirissä.

Joka tapauksessa olen tässä huomannut jälleen ihastuneeni. Se, että kohde on yli kymmenen vuotta itseäni nuorempi, on omassa päässäni sen tason tabu, että se on totta puhuen tainnut olla suurin syy siihen, miksi en ole blogiakaan pystynyt kuukausiin kirjoittamaan. No, siinä se nyt tuli. Jospa tätä pystyisi jatkossa jotenkin prosessoimaan. Ehkä ei tuntisi enää omien tunteiden olevan niin väärin.

Talvi alkaa onneksi olla ohi. Valo on innostanut vähän pyöräilemään ja skeittaamaan, mutta vasta vähän. Talvella harrastin lähinnä räppikeikoilla käymistä, ei hullumpaa sekään, jos ei nyt varsinaisesti liikunnallista. Lapsi on jo niin iso, että yhteistä tekemistä on koko ajan helpompi keksiä. Kesää odotan innolla. Tänään pääsen kampaajalle.

Lisäys: poissaollessani olin saanut erään blogiaiheisen haasteen; vastaan siihen myöhemmin.