pioni

pioni

tiistai 22. joulukuuta 2015

You know what time it is

Tänään talvipäivänseisaus, huomenna festivus ja sitten jouluaatto. Hyviä niitä potentiaalisille lukijoille!

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Vaikeaa

TT vahvisti eilen epäilykseni, että hän on uudessa parisuhteessa. Olen ollut siitä saakka aivan säpäleinä. Nyt tuntuu siltä, että olen menettänyt perheeni (tiedän, etten ole, mutta tietäminen ei ole tuntemista). Tuntuu, että joku muu saa jotain, mikä kuuluisi minulle. Ei niin tietenkään ole. Mutta on tämä olo kyllä jotain aivan hirveää.

Samaan aikaan tunnen itseni huijariksi, kun vietän edelleen aikaa MH:n kanssa. Mietin, teenkö niin vain välttääkseni yksinolon. Yksin on vaikeinta, esimerkiksi tänä iltana kun MH on ollut pikkujouluissa.

Miksi pitää olla vaikeaa? Miksei voi olla helppoa?

torstai 10. joulukuuta 2015

Vaihtoehto

Tunteet ovat vuoristorata-ajelulla. Ensinnäkin mietin päivittäin, jatkaako vielä MH:n kanssa. Meillä on hauskaa yhdessä, mutta olemme tyystin erilaisia, mitä tulee käytännön asioihin kuten suunnitelmien tekemiseen. Toisinnakin, TT:llä on tyttöystävä. Tai joku sellainen. Ei hän sitä ole kertonut, mutta huomaahan sen. Viime viikonloppuna pääni meinasi räjähtää, kun tuo kyseinen partneri ilmeisesti meni O:n edelle: TT:n piti tulla meille yöksi ja lähteä täältä aamulla lapsen kanssa mummolaan, mutta vasta lähellä puoltayötä sain viestin, että hän tuleekin suoraan hakemaan lapsen seuraavana päivänä.

Olen tietysti myös mustasukkainen. Välillä kaipaan TT:tä, sitä että on joku joka tuntee minut niin hyvin.

Huomaan miettiväni, pitäisikö vain jättää MH ja marttyroitua täysin nyt kun TT:llä menee hyvin. Yksinäisyys tuntuu aivan kamalalta, mutta toisaalta ajattelen sen olevan kuin sellainen pehmeä ja lämmin tyynykasa johon voisin vajota ja eristäytyä maailmalta ja kaikilta huolilta. Toki lapsen kanssa en sitten kuitenkaan voisi niin toimia, joten tyynykasa ei taida olla nyt vaihtoehto. En tiedä mitä vaihtoehtoja on. En halua tehdä enkä olla mitään. Blääh.

torstai 26. marraskuuta 2015

Kilometrejä

Piti lukea muutama viimeisin postaus läpi, kun en yhtään muistanut, mistä olen kirjoittanut ja mistä en. Onpas laiskaa ja etäisen oloista tekstiä. Kuka tuollaista jaksaa lukea, tai kirjoittaa? Ai niin.

En saanut työtä, koska olen huono. Koska tekemäni "tasokoe" oli kuitenkin palkallinen, Kela keskeytti peruspäivärahan maksamisen ja haluaa minun toimittavan satakunta sellaista liitettä, joita minulla ei ainakaan vielä ole, ennen kuin maksamista voidaan (ehkä) jatkaa. Minun on tehtävä toimeentulotukihakemus. Urakka lannistaa, mutta MH on luvannut auttaa. Onneksi hakemuksen saa tehtyä sähköisenä. Monta päivää siinä silti menee. Enkä tiedä, kannattaako sen tekeminen nyt, kun olen saamassa useamman sadan euron veronpalautuksen; ehkä pitää sittenkin odottaa vuodenvaihteeseen. Suurimpaan hätään olen saanut apua muutamalta kaverilta: rahaa ja ruokaa. Sain maksettua tämän kuun "pikkulaskut". Tämä viikko on muutenkin helpompi, koska lapsi on isänsä kanssa mummolassa vielä huomiseen. Itsehän voin syödä viikon vaikka pelkkiä nuudeleita.

Olen jotenkin alkanut ajatella, että ehkä elämäni vain tulee olemaan tällaista loppuun saakka. En tiedä, miten sopeutuisin enää käymään oikeissa töissä oikealla työpaikalla. Pelkään, että työttömän leima pysyisi minussa sielläkin. Toisaalta minussa on kyllä vielä semmoinenkin kipinä, että haluaisin päästä pätemään, tekemään jotain sellaista työtä joka on minulle helppoa ja jossa voin saada kehuja. Pitääkin muistaa hakea yhtä pakkaajan työtä, jonka huomasin eilen.

Saan lainata päivisin MH:n autoa. Olen nyt käynyt uimahallissa 2-3 kertaa viikossa. Kilometrin uimiseen menee 32 minuuttia. En taida olla kovin nopea, mutta enimmäkseen altaassa on mukavaa. Käsivarsistani huomaa, että olen uinut, se on myös kivaa. Pitäisi pitää kirjaa uiduista kilometreistä, mutta olen laiska. Haaveilen uintitekniikkakurssin käymisestä, mutta ne maksavat yli sata euroa.

Olen jotenkin ihastunut MH:hon uudelleen varsin "isosti", kuten nykyään sanotaan. Meillä on ollut oikein hauskaa viime aikoina. Siispä on vain luonnollista, että hän on alkanut hakea töitä Ruotsista. The story of my life.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Ollako vaiko eikö?

Pitäisiköhän palata vielä siihen mielialalääkkeeseen? En osaa päättää. Fyysiset vieroitusoireet ovat viimein loppuneet, mutta en tunne itseäni terveeksi. Lihakseni ovat hervottoman ja tunnottoman oloiset, tätä on vaikea selittää, mutta se hajottaa henkisellä puolella erittäin tehokkaasti ja esimerkiksi kotijumppa on jäänyt kokonaan, koska en vain pysty tekemään liikkeitä kun en tunne mitä teen (vastapainoksi olen nyt käynyt pari-kolme kertaa viikossa uimassa puolen tunnin ajan, vedessä liikkuminen sentään sujuu). Lisäksi kuukautiskiertoon liittyvät säryt ynnä muut fyysiset hankaluudet (ja toki myös mielialanvaihtelut) ovat pahentuneet huomattavasti. Mieli on kaiken kaikkiaan jokseenkin alavireinen ja aloitekykyni on taas ennätysalhaalla, siellä jossain syövereissä missä saatan lykätä lähikauppaan lähtemistä koko päivän.

En tiedä, jaksanko yrittää enää olla parisuhteessa MH:n kanssa. Huomaan olevani varsin tyytymätön ja etten pidä MH:ta sellaisena vastuullisena aikuisena, jonka seuraa toivoin itselleni ja lapselleni. En jaksa ottaa yhteyttä. Ensin kokeilin tätä, jotta näkisin, ottaako MH yhteyttä minuun. Hiljaisehkoa. Nyt huomaan, että illat lapsen kanssa sujuvat paljon paremmin, kun en päivystä MH:n yhteydenottoa. MH:lle on varmaan sama, mitä tapahtuu, joten en tunne itseäni erityisen pahaksi, vaikka lopettaisin jutun. Toisaalta, katsotaan nyt vielä. Äh.

Odotan edelleen tietoa, pääsenkö tekemään sitä parin viikon työrupeamaa. Raha tulisi kyllä todella tarpeeseen. Eilen lainasin äidiltäni satasen, että sain tämän kuun vuokran maksettua.

Ostin eräältä Facebook-kirpputorilta lapselle joululahjaksi kasan käytettyjä palapelejä. Vielä ostan kirjakaupasta lasten maailmankartta -julisteen ja siinä joululahjahankintani sitten taitavat ollakin. Odotan tätä joulua uteliaana, vähän jännittää. Kaupassa oli jo stollen-pullia, jotka ovat yksi joulunaluspaheistani, mutta vastustin vielä kiusausta. Sitten näin jonkun kertovan Facebookissa, että hän aikoo syödä tänään joulutorttuja. Tiedän, että kirjoitin viime vuonna joulutortuista väheksyvään sävyyn, mutta hitto että alkoi tehdä niitäkin rasvanyyttejä taas mieli. Rakastan joulunodotusta juuri kaiken maailman herkkujen vuoksi, nyt koko homma taitaa vesittyä rahanpuutteeseen. Ei se mitään, olen siitä huolimatta onnistunut nostamaan painoani jo kolme kiloa parin viime kuukauden aikana.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Oliko pakko?

Olen taas/edelleen ahdistunut raha-asioiden vuoksi. Laahaan jäljessä laskujenmaksussa enkä saa sitä kierrettä katkeamaan. Joulukuun alussa tulee toki veronpalautus, jota odotan kuin kuuta nousevaa, mutta siihen tuntuu olevan vielä ikuisuus. Pitikö minun välttämättä hoidattaa hampaani kuntoon juuri tänä vuonna? Oliko pakko vaihtaa leveämpään sänkyyn? Ostaa lapselle tarhavaatetta uutena käytetyn sijaan? Pitikö parkkeerata alle viiden metrin päähän suojatiestä? Noloa.

Nyt aion vielä tuhlata 39 euroa ja hankkia itselleni sen saman työttömille tarkoitetun liikuntarannekkeen kuin viime vuonnakin. Sillä ajattelin (tällä kertaa oikeasti) käydä uimassa. Toisinaan ehkä vain uimahallin saunassa, koska kukapa minun tekemisiini puuttuisi. Ranneketta pidän totta puhuen enemmän sijoituksena kuin tuhluuna; itsetuntoni on romahtanut taas lopetettuani punnerrushaasteen. Jollain tavalla olisi siis pysyttävä liikkeessä, että selviää talvesta ja elämästä yleensäkin. Sitäpaitsi minä rakastan saunomista.

Vanhempani tulevat sunnuntaina kylään. Tulisikohan siivottua? Äiti kertoi, että isoveli haluaisi joulua vietettävän joukolla heillä. Sanoin, että siitä kutsusta joudun kieltäytymään. Minä ja O vietämme jouluaattoa omassa kodissamme, todennäköisesti kahdestaan. Pyhiksi voimme sitten lähteä äidilleni. Kunpa nyt jaksaisin pitää kiinni tästä suunnitelmastani, vaikka äiti aloittaa varmasti jo ylihuomenna siitä syyllistämisen. Jos minulta kysytään, niin parisataa kilometriä on melko sopiva etäisyys lähisukulaisiin.

torstai 22. lokakuuta 2015

Blogi täyttää vuoden

Matkoilla, ei vastaanottoa.

En minä kyllä missään matkoilla ole. Mutta ei kai se ole niin justiinsa.

En ole jaksanut kirjoittaa. Suhe on suurinpiirtein samassa tilassa kuin viimeksi kirjoittaessani, sillä rintamalla ei siis mitään uutta. Asiat ovat ikävän hankalia. Annan niiden olla, koska tilanne ei kuitenkaan ole suoranaisesti huono tai ahdistava.

Minulla on työpätkä. Korealaisen elektroniikkafirman työ, jota toukokuusta asti itselleni petailin, paljastui valitettavan lyhyeksi projektiksi, vain noin kuukauden pituiseksi minun osaltani. Eikä mukaanpääsemiseni ole vielä edes varmaa: eilen, tänään ja huomenna teen "koe-erän" analyysia ja kunhan viisaammat käyvät läpi työni tuloksia, saan tietää pääsenkö tekemään samaa itse projektiin. Onneksi tästä koeosuudestakin maksetaan palkka. Työ on puuduttavahkoa mutta myös vähän mielenkiintoista. Ennen kaikkea se tulee olemaan paras rivi cv:ssäni.

Blogin kirjoittaminen on jäänyt vähälle senkin vuoksi, että minun pienen elämäni ulkopuolella tapahtuu juuri nyt niin paljon niin hirveää, että koen kai jotenkin velvollisuudekseni suunnata huomioni siihen. Pakolaiskriisi ja politiikka ovat mielessäni paljon. Tuntuu kuin tarpoisi kaulaa myöten paskassa. Olen tähän saakka ollut maltillinen kommenteissani sosiaalisessa mediassa, mutta pelkään etten osaa enää kauaa pitää turpaani kiinni. Lohtua ylilyöntipelon keskeen tuo tietysti se tieto, että juttujani lukee n. kolme ihmistä.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Hohto

Minun ja MH:n suhteessa ollaan yhtäkkiä (?) jännän äärellä. Hohto on nähdäkseni alkanut hiipua. Minä en jaksa tehdä kaikkia päätöksiä ja MH ei ilmeisesti uskalla tehdä niitä. Kierre: kun vastaus kaikkeen on "ihan sama", tuntuu että koko suhteen olemassaolo on myös ihan sama. Ärsyynnyn enemmän ja enemmän. Motivoidu siinä nyt sitten yrittämään.

TT kysyi äsken kun olin lähdössä kotoa, onko kaikki hyvin. Olen kuulemma tänään ollut niin paljon hänen ja O:n kanssa, että hän ihan huolestui. Syytä huoleen ei tietenkään ole, ei minulla henkilökohtaisesti ole mitään hätää (sitäpaitsi MH:lla oli muutenkin paljon omia menoja tänään). Kiitin kysymyksestä ja sanoin, että ehkä alkuinnostus vain on hiipunut. Kävi miten vain, TT:lle haluan olla rehellinen. Sitäpaitsi meillä oli mielestäni mukava päivä.

Äh.

perjantai 9. lokakuuta 2015

Trauma lapsuuden malliin

Veljeni kävi pari viikkoa sitten meillä kylässä puolitoistavuotiaan lapsensa L:n kanssa. Koska asumme eri kaupungeissa, tapaamme vain muutaman kerran vuodessa. Vierailun pääasiallisena tarkoituksena oli toimittaa kassillinen O:lta pieneksi jäänyttä vaatetta serkulle. Ulkoilimme, leikimme, katselimme Pikku Kakkosta ja söimme yhdessä. Päivä oli painajaismainen.

O:lla on nyt syksyllä ollut kausi, jolloin hän on varsin omistushaluinen ja testaa rajojaan niin aikuisten kuin muiden lastenkin kanssa. Yhteispeli ei vain aina suju, vaikka miten oltaisiin etukäteen juteltu siitä, mitä on odotettavissa ja millainen rooli kullakin on ja millainen käytös tilanteeseen sopii (tässä tapauksessa, että L on vasta yksivuotias ja utelias ja leikkii leluilla eri tavalla ja se on ok ja lelut kestävät sen kyllä, ja että L ei osaa vielä puhumalla kertoa mitä haluaa, joten pitää antaa hänen kokeilla ja tutkia). O komentelee ja kieltää muita ja yrittää sanella sääntöjä sellaisissa asioissa, joista selvästikään ei neuvotella ("Minä en kyllä tykkää, että L istuu tuolla paikalla [ruokapöydässä]"). Minun nähdäkseni hän on kuitenkin aivan tavallinen kolmevuotias. Minulla on kyllä keinoni käytöksen ohjaamiseen oikeaan suuntaan. En käytä rangaistuksia kuten lapsen lähettämistä pois huoneesta (emmehän me olisi muuten joinain päivinä ollenkaan samassa huoneessa). Meillä mieluummin keskustellaan, ja osaan myös nähdä milloin "huonossa" käytöksessä on kyse vain huomion hakemisesta; silloin vältän huomion antamista, kunhan ketään ei satuteta eikä mitään rikota. Käsitän, että kasvatusperiaatteeni saattavat eri tavalla ajattelevan mielestä näyttää olemattomilta, vaikka ne eivät sitä ole. Ilmeisesti tämän vuoksi veljeni astui jo kesällä äidin luona jossain kasvatuasiassa varpailleni kommentoimalla lapselleni rumasti tämän käytöstä, vaikka minäkin olin tilanteessa paikalla. Olisi siis ehkä pitänyt arvata mitä tuleman piti.

Joka tapauksessa. Veljeni tulkitsi O:n käytöksen kiusaamiseksi. Hän muuttui päivän kuluessa kireämmäksi ja kireämmäksi ja kommentoi O:n käytöstä ilkeämmin ja ilkeämmin. Tilanne oli absurdi: oletettuun kiusaamiseen vastattiin kiusaamisella, vieläpä aikuisen lapseen kohdistamalla kiusaamisella. Päivän loppupuolella jokin O:n aikaansaama kova ääni pelästytti L:n ja sai tämän itkemään. Veljeni räjähti ja huusi itkua aidosti ihmettelevälle O:lle täyttä kurkkua "SINÄ sait hänet itkemään, se oli SINUN syytäsi" ja vastaavaa. Minä ja O kyyristelimme sohvannurkassa syleihimme tuijottaen minuuttikaupalla. Kuin olisi palannut lapsuuteen; minähän olen aina ollut veljelleni helppo kiusattava ja mitätöitävä, kun äiti on moiselle antanut siunauksensa. Näköjään toiminnan saa helposti laajennettua myös lapseeni.

Itken nytkin kun mietin tapahtunutta. Onneksi silloin samana iltana sain jo itkeä MH:n olkaa vasten. Oikeastaan haluaisin puhua asiasta terapeutille, koska hän on ainoa joka voisi todella ymmärtää, mutta ei se taida olla mahdollista. Joskus ehkä pitää vain todeta, ettei sukulaisiaan voi valita, mutta sen voi, pitääkö heihin yhteyttä. Minä luulen, että minun ja veljeni ei kannata hetkeen tavata. Ehkä kahteen vuoteen; silloin L on samanikäinen kuin O nyt. Vaikka on kai turhaa toivoa mitään parannusta asioihin, eiväthän ihmiset muutu. Olenko vain liian herkkä?

torstai 8. lokakuuta 2015

Veden ääri

Lapsi leikki toisessa huoneessa niin keskittyneesti, että laitoin musiikin soimaan ja jumppasin. CMX:n Rautakantele toimi yllättävän hyvin punnerrusmusiikkinakin, ehkä koska lyriikat ovat niin tutut ettei niihin "tarvinnut" keskittyä. Paitsi, että loppuvenyttely osui sopivasti Veden ääri -biisin kohdalle. Ei siinä olisi tullut jumpasta enää mitään. Tuosta kappaleesta olen viime kädessä ottanut tämän blogin nimen. Ei sanoitus ole tajunnanräjäyttävä sinänsä, mutta laulun tunnelma on vain usein sopinut yhteen minun elämäni tunnelmien kanssa.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Perunan ylistys

Rakastan perunaa. Keitettyjä perunoita teen harvoin, sillä ne ovat tylsiä vaivannäköön nähden (ehkä enemmän sitten, kun lapsi oppii kuorimaan omansa tai tyytyy kuorellisiin). Mutta kaikki muu (epäterveellisempi) on ihanaa. Voisin syödä paistettuja perunaherkkuja vaikka joka päivä.

Kun perunat leikkaa viipaleiksi, niitä tarvitsee keittää vain kolme minuuttia. Kuiviksi höyrynneet viipaleet voi kipata pannulle kuumaan öljyyn. Mukaan tarvitsee heittää vain suolaa ja pippuria sekä pikkuisen timjamia tai rosmariinia tai savustettua paprikajauhetta. Lyhyen paiston jälkeen perunat voi syödä pastan kanssa tai siihen pannulle voi tekaista munakkaan. (Suustani valuu kuolaa, kun kirjoitan tätä.)

Käy minulle muusikin. Ranskalaiset milloin tahansa. Vain uuniperunaan en ole oikein koskaan päässyt sisälle. Perunaelämässäni ei ole vielä tullut sellaista hetkeä, jolloin olisin tehnyt mieluummin uuniperunaa kuin jotakin muuta.

Perunan lisäksi tämän syksyn lempikasvikseni on fenkoli. Sitäkin vain kääntelen paloina pannulla öljyssä, maustan ja sekoitan makaroniin ja kaadan lautaselle. Kekoon piilotan pari lohkaretta valkohomejuustoa. (Paitani etumus on kuolan kyllästämä.)

Olen yksinkertaisen ruuan ystävä. Niin hyvä ystävä, että syömäni annoskoot johtavat minut vielä turmioon ja ennenaikaiseen hautaan (mutta onnellisena).

Raudan ja laudan välissä

Eilen osallistuin semiaktiivisesti tunteita herättäneeseen keskusteluun Facebook-kirpputoriryhmässä, joka on tarkoitettu erään tunnetun kotimaisen tuotemerkin valmistamien tuotteiden myymiseen ja ostamiseen. Keskustelun avaus oli kysymys, eivätkö ihmiset enää nykyään silitä vaatteita, kun myyntikuvissa on niin ryppyisiä ja epäsiistejä tekstiilejä. Kysymyksen esittäjä oli sitä mieltä, että vaatteiden silittämättömyys kertoo uusavuttomuudesta, laiskuudesta ja nykynuorison kaikkinaisesta rappioitumisesta. Keskustelussa esitettiin muun muassa tällaisia mielipiteitä:

- On itsekästä jättää vaatteet silittämättä ennen niiden myyntiin laittamista; pitäisi ajatella muitakin kuin itseään
- Ihmiset eivät nykyään silitä vaatteita, koska eivät osaa; kotitaloustunteja tulisi lisätä (tätä ei suoraan mainittu, mutta ilmeisesti lisätunnit olisivat erityisesti tarkoitetut naisille)
- Sosiaalisessa mediassa "roikkumiseen" kuluvasta ajasta voisi jokainen aivan hyvin siirtää osan silittämiselle
- Koska perheenäidit 50-, 60-, 70- ja 80-luvuilla ehtivät silittää perheensä vaatteet pikkuhousuja myöten, tulee perheenäitien myös 2010-luvulla tehdä samoin; eivät kai he halua vaikuttaa laiskoilta; myöhäistä, vaikuttavat jo
- Kuvassa kauniilta näyttävästä vaatteesta saa paremman myyntihinnan, mihin tulee poikkeuksetta pyrkiä
- Kun ollaan tiettyyn brändiin keskittyvällä kirpputorilla, pitää pyrkiä myyntikuvissa sellaiseen esillepanoon, joka kunnioittaa brändin omaa visuaalista ilmettä

Nyt kun näitä listasin, meinaa oikein verenpaine nousta. Eilen pysyin ihailtavan rauhallisena; vastapuoli ei, mutta minäpä olenkin terapiassa oppinut ymmärtämään vähän myös vanhempieni sukupolven traumoja.

Vasta-argumenttini:
- Ei tarvitse, ellei halua. Jokainen on erilainen. Joku käyttää aikansa mieluummin muuhun ja sen myötä hyväksyy, ettei saa kirpputorilla myymästään tuotteesta parasta mahdollista hintaa. Hänen maailmansa ei siihen kaadu
- Se, että vaatii muita miellyttämään omaa esteettistä silmäänsä, on Äärimmäisen Itsekästä
- Eri asiat ovat tärkeitä 2010-luvulla kuin 1970-luvulla. Silittäminen kuuluu niihin asioihin, joiden suhteen on varaa valita (itse asiassa henkilökohtaisesti soisin, että ihmiset käyttäisivät aikaansa mieluummin muunlaisen sivistyksen hankkimiseen, mutta en koe, että on minulta pois, jos äitini sukupolvi haluaa edelleen tehdä sitä, missä on hyvä, eli silittää)
- Silittämättömyydessä ei siis ole kyse osaamattomuudesta eikä tietämättömyydestä, vaan valinnanvapaudesta. Muiden ihmisten valinnanvapauteen puuttuminen on Äärimmäisen Itsekästä

Konkluusio 1: Miten helvetin suuren melun silittämisestä saa aikaan?
Konkluusio 2: Onneksi oma sukupolveni näkee yksilönvapauden tärkeämpänä kuin ulkokultaisen muiden miellyttämisen.

No, tiedän kyllä etteivät nuo oikeita konkluusioita olleet. Keskustelu oli joka tapauksessa absurdiudessaan mainitsemisen arvoinen. Meitä on todellakin moneen junaan, meneväthän jotkut Allegrolla Pietariinkin. Idän Pikajunaa on kai turha edes mainita.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Katkolla

Minulla on ollut vähän vaikeaa. Olen pienentänyt hiljakseen mielialalääkkeen annostusta ja menneenä viikonloppuna otin viimeisen kapselin. Vieroitusoireet ovat sitä luokkaa, että yli puolet hereilläoloajasta pystyn miettimään vain niitä ja että haluan sittenkin jatkaa lääkkeen käyttöä. Eilen tein sen mitä ei pitäisi ja googlasin, ovatko näin voimakkaat vieroitusoireet normaaleja. Ilmeisesti ovat, ja ilmeisesti kyseisellä lääkkeellä ne ovat tunnetusti pahemmat ja pitkäkestoisemmat kuin muilla. Olisin melkein voinut kertoa tuon ilman Googleakin.

Pahinta on taukoamaton jalkasärky. En haluaisi koukuttua särkylääkkeisiin ja yleensä välttelen niiden pidempikestoista käyttöä, mutta nyt mistään ei tule mitään ilman niitä. Pääkin on kipeä. Vatsa sekaisin. Huimaa ja säpsähtelen kuin saisin sähköiskuja. Näen painajaisia. Saan itkukohtauksia ja huudan lapselle. Mutta hei, aurinko paistaa.

MH on ollut kärsivällinen. Olen saanut olla kainalossa ja itkeä olkapäätä vasten. MH muistuttaa minua itsestäni ennen terapiaa. Hän on pääosin tyytymätön elämäänsä ja itseensä. Minulle on kehittynyt tunne, että olen jotenkin velvollinen auttamaan. Tai ainakin saarnaamaan terapian parantavasta voimasta. Pelkään, että asia kasvaa väliimme, sillä en ole enkä halua olla itse terapeutti. Todennäköisempää kyllä on, että mietin vain asiaa liikaa ja kun pystyn lopettamaan, kaikki on hyvin. Päivittäisellä tasolla kaikki onkin, oikein hyvin.

Jännittää nähdä, millainen ihminen olen, kun lääkkeen vaikutukset ovat lopullisesti ohi.

Tänään olen jo silittänyt kaikki huushollin henkarivaatteet ja puhdistanut hopeakorut. Mitähän yhtä merkityksetöntä keksisin seuraavaksi? (En minä välitä, ovatko päälläni olevat vaatteet sileitä vai ryppyisiä. Koruista käytän tasan yhtä hopeista kaulaketjua ja siinä lasista riipusta. Mutta tunsin saavani jotakin aikaan.)

Olen rahapulassa, koska myin sohvasängyn, jossa olen nukkunut muutosta saakka ja toin tilalle vintiltä parisängyn ja jouduin ostamaan siihen patjan. Vuokranmaksu on myöhässä. Myyn epätoivoisesti tavaraa nettikirpputoreilla, mutta purot ovat liian pieniä, jotta niistä kertyisi vuokran kokoinen virta. Tätäkin ehdin jo tänä aamuna itkeä uutisia katsoessani, eikä niistä uutisista jäänyt lopulta mitään mieleen. Sitten aiheutin vielä silmilleni pysyvän vaurion näkemällä vahingossa Aamu-tv:ssä twerkkausta. Ohjelmatiedoissa luki jutun kertovan trendiharrastuksesta, "werkkauksesta". Niin sopivaa. Koen velvollisuudekseni pahoitella tapahtunutta kaikille yli viisikymppisille katsojille. 

Kohtaus: kissana olemisen vaikeudesta

Asuntoon lentää suurehko kärpänen avoimesta parvekkeenovesta. Päiväunilla oleva Kissa 1 osoittaa havainneensa kärpäsen kääntämällä korvansa hetkeksi pörinän suuntaan ja jatkaa nukkumista. Kissa 2 kiinnostuu kärpäsestä ja seuraa sitä huoneesta toiseen, pyrkimättä kuitenkaan aktiivisesti sitä pyydystämään, sillä hyönteinen pörrää enimmäkseen noin 1,8 metrin korkeudessa (arvio perustuu Kissain 1 ja 2 palvelijan havaintoon, että kärpänen on mieltynyt mainitun palvelijan hiusten tuoksuun tahi hajuun). Kissa 2 odottaa tilaisuuttaan epätyypillisen kärsivällisesti ja odotus palkitaan eteisessä, missä epäonninen kärpänen eksyy matalampaan lentokorkeuteen ja joutuu oitis Kissan 2 kynsiin. Kissa 2 haluaa leikkiä saaliillaan ja tekee kärpäsestä hetkessä lentokyvyttömän, kuitenkaan ottamatta sitä hengiltä. Hän maistaa eteisen lattialle pudonnutta siipeä ja sylkee sen pois; kyseessä ei selvästikään ole syömäkelpoinen otus. Kissan 1 tarkat korvat ovat seuranneet tilannetta ja Kissa 1 saapuu eteiseen, ensin metrin päähän lattialla surisevasta ötökästä ja sitten aivan Kissan 2 viereen. Kissa 2 nappaa kärpäsen suuhunsa ja nielaisee sen. Kissat 1 ja 2 näyttävät hämmentyneiltä ja hajaantuvat.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Hölmö

Mukavaa nähdä jonkun käyvän satunnaisesti vilkaisemassa blogia kirjoittajan laiskistumisesta huolimatta. Kirjoittajan puolustukseksi sanottakoon, että postauksien vähyys johtuu osittain myös teknillisluontoisesta ongelmatiikasta. Toisin sanoen pöytäkone käynnistyy silloin kun sitä huvittaa ja lisäksi hiiri hajosi kissan pudotettua sen (jälleen kerran) pöydältä (yöllä, luonnollisesti), tabletti on lapsen käsittelyn jäljiltä lukossa ja haluaa PUK-koodin, jota en ole vielä näiden parin viikon aikana saanut aikaiseksi pyytää operaattorilta, ja puhelin on niin pieni ettei sillä juuri jaksa näpytellä mitään jäsenneltyä (en missään nimessä väitä, että jäsennellyys olisi muutenkaan tekstieni suurimpia vahvuuksia). Tänään sain pöytäkoneen päälle noin kolmannellakymmenennellä yrityksellä ja MH:lta sain lainaan hiiren. Täällä ollaan.

Oikeastaan kone oli pakkokin saada päälle tänään, sillä eilen sain yhteydenoton siihen työhön liittyen, jota minulle alustavasti lupailtiin jo alkukesästä. Näissä etätyökuvioissa ehkä hankalinta on kaikenlaisten työsuhteeseen liittyvien dokumenttien liikuttelu. Nytkin minun pitää tulostaa ja allekirjoittaa sähköpostiin saamani luottamuksellisuussopimus, ottaa siitä kuva ja lähettää kuva työnantajalle (monilla on toki jo käytössä sähköiset allekirjoitukset, jotka helpottavat elämää suuresti). Sitten vasta saan tietoa tarjotusta työstä. Ei tämäkään olisi niin kovin hankalaa, jos omistaisin tulostimen.

Lisäksi viime viikkoina olen kokenut kotoa poistumisen äärimmäisen vaikeaksi. Useimpina päivinä en tee muuta kuin vien lapsen hoitoon ja haen hänet sieltä. Muuten pysyttelen neljän seinän sisällä ja tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, sillä ulkona on enimmäkseen ollut mitä miellyttävin syyssää (paitsi että juuri nyt olen flunssassa, mikä on tietysti hyvä tekosyy löhöilylle). No, tänään poistun siellä kopiofirmassa käymään.
 
En oikein tiedä, mitä ajattelisin tästä vaisuudestani. Onkohan tämä normaalia kesän loppumiseen liittyvää ahdistusta vai jotakin muuta? Masennustaustaisella ihmisellä on aina tällainen pelko perseessä sen suhteen, että kohta saatetaan mennä alamäkeen ja lujaa. Tai sitten ei mennä, mutta ei sitä jännittäessä kuitenkaan oikein osaa elämästä nauttia. Ärsyttävää. Nyt olisi lisäksi tehtävä päätös, lopetanko mielialalääkkeen lähiviikkoina vai pyydänkö vielä reseptin uusinnan.

Hyvä asia: MH on nähnyt minut jo parina aika huonona päivänä, eikä ole silti karannut vuorille. Ehkä, koska niille on liian pitkä matka?

Olen ollut käytännössä rahaton viimeiset pari viikkoa, mihin onneksi tulee helpotusta huomenna. Kun lapsen lenkkari hajosi, koko talous meni vinksalleen. En edelleenkään osaa suunnitella rahankäyttöäni. Tekisipä joku tarvittavat excelit puolestani ja pitäisi ne ajan tasalla. Nytkin jotenkin ajattelen, että minulla on muka varaa lähteä lauantaina MH:n kanssa viettämään päivä Helsingissä, vaikka ei minulla oikeasti taida olla. Menen silti. Niin hölmö olen.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Revontulet

Maksoin vuokran ja pari muuta laskua; tilille jäi tasan 34 euroa. Tokihan sillä nyt pari viikkoa elää. No ei elä, vaan edessä on taas tavaran liikuttelua erinäisten nettikirppisten kautta. Alan olla siinä jo melkein ammattilainen, voisinko lisätä rivin CV:hen?

Pitkä viikonloppu oli kyllä mukava. Tuntui hyvältä, kun minut esiteltiin kaverin juhlissa muutamille ihmisille seurustelukumppanina. Ne olivat muutenkin miellyttävän rennot juhlat, joissa oli muutamia tuttuja ja paljon tuntemattomia, mutta myös paljon tilaa olla epäsosiaalinen, ja sitä myös olin. Huomasin helpotuksekseni, että MH ei tästä vaivaantunut tahi hämmentynyt, tai toisaalta kokenut velvollisuudekseen viihdyttää minua. Meillä oli molemmilla hauskaa. Yöllä katselimme laiturilta revontulia, minä en ollut koskaan ennen nähnyt.

Meidän yhdessäolomme olisi varmaan monien silmissä niin kertakaikkisen tylsää, että joku voisi ihmetellä miten siitä riittää blogiin kirjoitettavaa. Tai no ei kai siitä riitä, mutta miksi pitäisikään? Olemme näemmä molemmat sellaisia, että jos kalenterissa on saman päivän kohdalla sekä ravintolalounas että elokuvailta kotisohvalla, se päivä on meidän mielestämme ihan tarpeeksi täynnä (ei, emme me merkitse tuollaisia juttuja kalenteriin, tarkoitin sillä tavalla kuvainnollisesti). Loppuaika täyttyy pienellä tyhjänpäiväisellä puuhastelulla, suihkussa käymisellä ja vaatteidenvaihdolla, musiikinkuuntelulla, lukemisella, kissavideoilla, jokirannassa istumisella, läheisyydellä, nukkumisella. Täydellisiä vapaapäiviä tuollaiset, sanoisin. En siis ehkä jatkossakaan niistä liiemmin kirjoittele.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Suhe

Olen mestari asioiden pilaamisessa. Kun en ole vielä päässyt siihen itse asioiden pilaamiseen, olen mestari asioiden pilaamisen pelkäämisessä, joka omalta osaltaan jouduttaa varsinaiseen pilaamisvaiheeseen etenemistä.

Toisin sanoen, uuden seurustelukumppanin kanssa oleminen on kaikessa mahtavuudessaan myös aivan kertakaikkisen pelottavan kamalaa. Pelko kaiken menettämisestä on niin suuri, että se peittoaa välillä sen mahtavuuden koko päiväksi ja silloin olen mörökölli, joka levittää mörökölliyttä myös ympäristöönsä. Kyseessä on tietysti sikäli täysin järjetön pelko, että aivan hyvinhän minä pärjäsin itsekseni vielä pari kuukautta sitten ja järjellä ajateltuna tiedän, ettei nykytilan muutos tarkoittaisi maailmanloppua. Olenko taas ajautunut siihen uraan, jossa en osaa suoda itselleni hyviä asioita? Olinko tyytyväinen yksinoloon sen vuoksi, että ajattelin sen olevan minulle oikein, siis etten ansaitse toista ihmistä elämääni? Miksi annan ylianalyyttisyyteni tulla sen tielle, että nauttisin MH:n kanssa olosta? (kyllä minä nautinkin, kovasti, mutta kuten todettua, minulla on mörököllihetkeni) Voisinko nyt vain helvetti soikoon rentoutua? Vieläkö on kesää jäljellä? Kumpi ehtii ensimmäisenä tuhoamaan ihmiskunnan, ydinsota vai suurtulva? Niin paljon kysymyksiä.

Siitä on yllättävän vähän aikaa, kun kirjoitin, että jotta vielä alkaisin seurustella, kumppanin tarvitsisi olla yltiökiltti ihminen. En totta puhuen uskonut moisia olevan olemassa. Kävi ilmi, että olin väärässä, sillä MH on mahdollisesti kiltein ihminen, jonka olen tavannut. Ajattelin nyt vain tunnustaa, että joskus minäkin erehdyn.

Edessä on pitkähkö viikonloppu. Huomenna vien O:n äidilleni hoitoon ja palaan itse Turkuun. Haen lapsen sitten sunnuntaina. Perjantai-iltana juhlitaan kaverini yhdistettyjä pyöreitä syntymäpäiviä ja läksiäisiä. Nämä ovat ne juhlat, joissa luulin näkeväni MH:n seuraavan kerran, kun tapasimme heinäkuun alussa. Asiat tietysti menivät sitten hieman eri lailla. Menemme pariskuntana ensimmäistä kertaa tuttujen ihmisten arvioivien katseiden alle (oikeasti ketään ei varmaan voisi vähempää kiinnostaa, minulla vain on toisinaan tapimusta pieneen itsekriittisyyteen). Aika mukavaa. Oikeasti.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Naapuri

Kirjoitan taas unirytmeistä, vaikkei asia ketään kiinnosta. Meidän taloudessa nyt vain aikataulut ovat tällä hetkellä aivan vinksallaan. Minä kukun joka ilta pikkutunneille MH:n kanssa, koska on niin mukavaa olla kainalossa. Päivisin lapsen ollessa hoidossa sorrun torkkuihin ja niiden jälkeen tuntuu siltä, etten ole saanut koko päivänä mitään aikaiseksi. O taas laitetaan itsepintaisesti edelleen hoitopaikassa päiväunille, vaikka totean hoitajille vähintäänkin viikoittain, että päiväunille ei ole enää tarvetta ja että ne sotkevat lapsen unirytmin. Eilen kolmevuotias valvoi viittä vaille yhteentoista; minä olin hermoraunio jo varttia yli kymmenen, kun mietin tulevan aamuherätyksen kauheutta. Pitkiksi venyvät nukahtamiset ovat niitä harvoja asioita, joissa pinnani ei vieläkään veny sillä tavalla kuin hyvän vanhemman pinnan pitäisi venyä. Haluaisikohan päiväkodin henkilökunta tulla hoitamaan perheemme iltatouhut?

TT tulee viikonlopuksi meille. Tästä aiheutui toimenpide: kerroin TT:lle, että olen tapaillut uutta ihmistä, sillä en halunnut hänen kuulevan asiasta lapselta (halusin myös ilmoittaa, että minulla on viikonloppuna omia menoja). Kerroin uutisen puhelimessa yhtä kylmästi kuin olen hoitanut eromme ja kaikki muutkin asiat sen jälkeen. Ehkä kylmyydessä on kyse itseni suojelemisesta. Etteivät tunteet pääsisi pinnalle. Asian kuuleminen järkytti TT:tä ja sain pian sähköpostin, jossa hän ilmaisi huolensa lapsesta ja pettymyksensä siihen, että olen löytänyt jonkun näin pian eron jälkeen. Vastasin viestiin siltä osin, kuin ajattelin voivani helpottaa hänen oloaan - kaikkeahan en ole velvollinen tilittämään ja tällaisissa tilanteissa tieto myös usein lisää tuskaa. TT:n viesti sisälsi myös kommentteja erosta ja siihen johtaneista asioista. Niistä totesin vain, että ne ovat minun osaltani loppuunkäsiteltyjä ja että en kanna hänelle kaunaa mistään. Tunsin - ja tunnen - kuitenkin valtavaa syyllisyyttä, sellainen tuska viestistä huokui. Kirjoitan tähän, jotta muistaisin, sen mitä terpauttini olisi asiasta sanonut: että minun on tärkeää pitää syyllisyydentunteesta huolimatta kiinni omista toiveistani ja haluistani; että kaikkia ei voi miellyttää; että minun ei pidä kyseenalaistaa omaa pitkään harkittua päätöstäni, vaan päättää hyväksyä sen seuraukset, hyvät ja huonot. Aina välillä minulla on ikävä terapiaa ja terapeuttiani. Esimerkiksi tänään.

Viime viikolla TT:llä oli myös uutisia: hän muuttaa takaisin Turkuun vuodenvaihteessa. Asuinpaikaksi hän on valinnut tämän saman kadun varrelle pian valmistuvan kerrostalon. Se tarkoittanee lapselle jonkinlaista vuoroasumista kummankin luona ja minulle ehkä viimeinkin säännöllisempiä vapaapäiviä. Toivon kovasti, että välimme säilyvät hyvinä ja saamme kaiken käytännössäkin toimimaan; teoriassa pidän tulevaa tilannetta lapsen kannalta mainiona.

Olemme vitsailleet MH:n kanssa, että hänet voi esitellä tutuille naapurina. Eilen kävi ilmi, että naapuri ei tunnu meidän kummankaan mielestä enää oikein riittävältä nimitykseltä. Emme keksineet vielä uutta tilalle. Arastelen, mutta vain koska ajattelen, että sitten kun asioille antaa vakavampia nimiä, niiden menettämisestäkin tulee vakavampi juttu.

tiistai 11. elokuuta 2015

Rytmejä

Käynnistin pitkästä aikaa tietokoneen. Tai ensin yritin käynnistää noin viisitoista kertaa tuloksetta. Pidin rauhoittumistauon ja yritin uudelleen, sitten onnistui. Stressaavia nämä romut.

Olemme palanneet arkeen: O meni eilen takaisin päiväkotiin ja minä avasin työkkärin nettisivut todetakseni, että mitään sellaista paikkaa ei ole avoimena, jota tarvitsisi hakea. En oleta niitä elokuun aikana juuri ilmestyvänkään, kun maailmalla vielä lomaillaan. Voin siis ottaa itsekin loman kannalta. 
 
Huomaan, että yksinolo tuntuu nyt erilaiselta kuin ennen lapsen kesälomaa. Ero on luullakseni se, että nyt arvostan omaa aikaa enemmän. Pelkään, että tuo hyvä tunne haihtuu muutaman viikon kuluessa ja tänä aamuna huomasinkin miettiväni, olisiko toisin, jos pitäisin lasta kanssani kotona vaikkapa kaksi arkipäivää viikosta. Ehkä voisin harkita jotakin sen suuntaista. Asiasta pitäisi toki neuvotella hoitopaikan kanssa, kun työtilanteeni voi välillä taas muuttua nopeallakin varoitusajalla sellaiseksi, että hoitoa tarvitaankin joka päivä. Kyllä se varmasti onnistuisi, minun vain on vaikeaa esittää moisia vaatimuksia. Tästä vaikeudesta huolimatta pidän tuota osa-aikaisen hoidon mahdollisuuden ajattelua yhtenä aika selvänä merkkinä siitä, että pääni on hieman paremmassa kunnossa kuin vielä keväällä. Silloin tuntui, että tarvitsen kaiken saatavilla olevan ajan yksinoloon ihan vain jotta olisin jokseenkin ihmismäinen, ja äitimäinen.

Jumppatuokioista tuli loman aikana mieluisa rutiini. Tai en minä mitään säännöllisyyttä saanut harjoittelun aikatauluun, kun lapsi oli kotosalla, mutta huomasin, että se osa mielestäni automatisoitui niin, että järjestin itselleni jumppahetken joka päivä heti kun siihen ilmaantui mahdollisuus. Punnerrushaaste on edennyt mielestäni hyvin. Nyt treeniini kuuluu neljä 17 punnerruksen sarjaa. Erilaisten taulukoiden mukaan olen tuloksen perusteella edelleen huonokuntoinen, mutta olen onnistunut välttämään moisten taulukoiden tuijottelua ja keskittymään "oman suorituksen tekemiseen", kuten hienosti sanotaan; aloitinhan 4 x 3-4 punnerruksesta. MH sanoo, että käsivarteni ja selkäni ovat lihaksikkaat ja että olen sporttisen näköinen. En osaa suhtautua tuollaisiin kommentteihin luontevasti. Jos minulta kysytään, olen edelleen maailman epäsporttisin ihminen. Mutta en voi väittää, ettei kehu hieman imartelisi.

Vietin käytännössä koko viime viikonlopun MH:n kanssa kahdestaan, kun O oli isänsä kanssa. Oloni oli jopa jokseenkin epätodellinen, niin epäsäännöllisessä päivärytmissä vietimme nuo kaksi vuorokautta; enhän minä ole sellaista kokenut yli kolmeen ja puoleen vuoteen. Kaikki mitä teimme, oli mukavaa, samoin kaikki mitä puhuimme (en tarkoita, että keskustelu pysyi vain miellyttävän turvallisissa aiheissa, vaan että ei käynyt ilmi mitään sellaista, mikä olisi (ainakaan omasta puolestani) aiheuttanut tarvetta perääntyä toisen läheisyydestä). Nyt arjen saavuttua emme tietysti juurikaan pysty tapaamaan kahdestaan (joillain ihmisillä on nimittäin ihan oikea päivätyö), mutta koska asumme aivan lähekkäin, tapaamme hiekkalaatikon reunalla tai MH tulee iltaisin lapsen nukkuessa katsomaan kanssani elokuvia ja juttelemaan. Syksyn ja pimeyden saapuessa tämä tulee toki sotkemaan unirytmini täysin, koska alan nuokkua jo yhdeksältä, mutta se olkoon sen ajan murhe. Kaikesta kivuudesta huolimatta ihan vielä en uskalla käyttää MH:sta kirjoittaessani parisuhde-tagia.

Lapsi tulee hyvin toimeen MH:n kanssa, mutta selvästi ihmettelee hieman, mistä tämä ihminen on yhtäkkiä elämäämme putkahtanut. Siksipä ajattelin ottaa asian puheeksi ohimennen. Eilen totesin hänelle vain, että minusta ja MH:sta on tullut niin hyvät kaverit, että haluamme nähdä toisiamme melkein joka päivä. Hänestä se oli hauskaa, mutta herätti jatkokysymyksen siitä, enkö enää halunnut olla isin kaveri ja miksi en. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun O kysyi näin suoraan erosta, enkä ollut valmistautunut ja vastasin vain lyhyesti. Jäin toki miettimään asiaa ja yritän jatkaa keskustelua, ettei lapselle tulisi sellaista oloa, ettei erosta voi puhua. Huomaan, että on todella vaikeaa löytää tasapaino sen suhteen, miten paljon lapselle voi kertoa kuormittamatta häntä kuitenkaan tarpeettomasti aikuisten asioilla.

torstai 6. elokuuta 2015

Univaje

Yöt ovat päivien jatkeita, mutta päivät eivät ole öiden. Mielenkiintoinen henkilö lähtee toistuvasti meiltä vasta pikkutunneilla, vaikka meidän kummankin on herättävä aikaisin. Univajetta ei saa kurottua kiinni ainakaan ennen viikonloppua, mutta me emme näyttäisi välittävän. Joka päivä toteamme toisillemme, että kuolema kuittaa univelat. Sanonnassa on viisautta, vaikka se onkin kulunut. Ihmisen aivot vaikuttaisivat olevan silläkin lailla fiksut, että ne osaavat paikata yhden resurssin vähyyttä muilla. Unen puute on täysin toissijaista, kun mielihyvähormonit saavat mielen hyrräämään normaalia kovemmilla kierroksilla.

Mielenkiintoinen henkilö on kovin pitkä nimi. Olkoon tästä lähin MH. En arvannut, että lyhenteelle tulisi tarvetta, mutta hyvä näin.

tiistai 4. elokuuta 2015

Käänteitä

Joku on saattanut huomata, että blogi lomailee. Näin ei kylläkään ollut varsinaisesti tarkoitus käydä, mutta koska on kesä, olen antanut mennä kesäkiireiden piikkiin.

Oikeasti olen aivan sekaisin Mielenkiintoisesta henkilöstä ja olemme viettäneet parin viime viikon aikana jonkin verran aikaa yhdessä. Lähinnä hiekkalaatikon reunalla, mutta saamani lapsenvahtiavun ansiosta pariin otteeseen myös kahdestaan. (Se ihminen on muuten maailman luontaisin lapsen kanssa touhuaja. Olen niin onnellinen siitä, ettei lapsi ole tässä asetelmassa minkäänlainen luuranko kaapissani.) Silloin kun emme ole yhdessä, viestittelemme tai sitten mietin häntä muuten vain eikä päähäni mahdu muuta. Asiat etenevät kaikesta huolimatta ihanan hitaasti, joten olen varovaisesti uskaltautunut ajattelemaan, ettei kyseessä ole pelkkä kesähupi. Voi tietysti olla, että petyn karvaasti. Jotenkin en kuitenkaan jaksa nyt erityisesti jarrutella tai harrastaa yltiöpäistä riskien välttelyä. Asian osapuolten lomat päättyvät näinä hetkinä, joten arki paljastanee pian, olenko elänyt viime viikot täysin haavemaailmassa.

Viimeiset kolme päivää olen ollut lapsen kanssa äitini luona. Koska ilmat eivät ole olleet läpeensä huonot, olemisemme on ollut rentoa, sellaista luontaisesti ulkotiloihin laajenevaa, mikä on pitänyt minut jokseenkin järjissäni. Metsästä on löytynyt sieniä ja mustikoita ja pihan reunalta vadelmia. Se, ettei meillä ole nyt pakastinta, poistaa paineet poimia kaikkea ämpärikaupalla.

Onnistuin tälläkin kertaa unohtamaan mielialalääkkeeni kotiin, joten fyysisesti olen voinut huonohkosti parin viime päivän ajan. En kuitenkaan yhtä huonosti kuin silloin viimeksi toukokuussa - luulen, että asiaan vaikuttavat parempi yleiskunto ja aivokemian positiivisempi yleisvire tämän aika odottamattoman uuteen ihmiseen tutustumisen myötä. En siis erityisesti stressaa tämänpäiväistä kotiin ajamista. Iltapäivällä lähdemme ja illalla näen Mielenkiintoisen henkilön.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Hiuksissa hiekkaa

Jaksan nyt tehdä neljä viidentoista punnerruksen sarjaa peräkkäin. Väleissä vatsoja ja pakaroita. Pitäisi tehdä myös selkää, mutta kammoan selkälihasliikkeitä koska selkäni on niin huonossa kunnossa. Ymmärrän kyllä että juuri siksi niitä olisi hyvä tehdä. Ehkä otan niistä seuraavan haasteen, aloitan jostain naurettavan pienestä määrästä ja lisään vähän joka toinen päivä.

Minulla on ensi viikon alkupuolella jotain semmoista, mitä joku romantillisuuteen taipuvainen voisi ehkä kutsua treffeiksi. Olen jo aivan vatsa kuralla.

Minun ja O:n yhteiselo on sujunut tällä viikolla varsin riitaisissa merkeissä. Kiukuttelemme molemmat jatkuvasti. Lapsi on taantunut viskelemään esineitä (ja hiekkalaatikolla hiekkaa) ja kertomaan asiansa aina huutaen, minä taas en jaksa olla rakentava, kärsivällinen saati johdonmukainen. Syy on tietysti minun. Ajatukseni ovat hajallaan. Se, ettei ole yhtään omaa aikaa (paitsi nämä illat), käy hermoille. Jos saisin välillä taukoja, olisin enemmän läsnä silloin kun olen läsnä. No, loma jatkuu enää pari viikkoa.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Mansikoita

Mielenkiintoinen henkilö on mielessäni rasittavan paljon. En haluaisi olla näin helppo. Haluaisin myös saada keskityttyä muihin asioihin, kuten ostoslistan tekoon tai Kymmenen uutisiin. Ei puhettakaan.

Sain tänään mahani sekaisin mansikoilla ja kermavaahdolla (vaikka mansikoiden maku ei ole hajuaistivammani jälkeen ollut entisellään). Pitäisi suosiolla siirtyä kokonaan kasvimaitotuotteisiin. Yläasteikäisenä olin kahtena kesänä töissä mansikanpoimijana. Palkka oli tietysti olematon, mutta marjatilalla sai majoittua ilmaiseksi pimeässä aitassa, jossa pystyi oleskelemaan vain useisiin vaatekerroksiin sonnustautuneena, makuupussin sisällä. Ensimmäisenä kesänä minä ja kaverini kestimme kolmisen viikkoa, toisena vähemmän. Noilta kesiltä jäi paljon mukaviakin muistoja, mutta liiallisen mansikansyönnin aiheuttama jatkuva ripuli ei ole niistä mukavin. Se hankaloitti työntekoa, muttei ilmeisesti tarpeeksi, että marjojen popsimisen olisi saanut lopetettua. Ihanaa, että on tullut tehtyä kaikkea tuollaistakin pöhköä.

Lomailu lapsen kanssa on mennyt nopeammin kuin olin pelännyt. Tai ehkä on vain niin, että olen hallinnut hermoni jotenkin paremmin kuin mihin luulin pystyväni. Suuri apu on ollut siitä, ettei tässä kuussa ole tarvinnut miettiä jatkuvasti rahan puutetta. Kuun loppua kohti laskuja alkaa kyllä tipahdella postiluukusta ja kaikista mahdollisista sähköisistä tuuteista. Pitäisi kai tehdä jotakin työnhaun eteen.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Ääliö

Kirjoittelen harvakseltaan, sillä lapsen lomapäivät ovat, no, kokonaisia päiviä lapsen kanssa. Iltaisin siis väsyttää. Olen joutunut siirtämään jumppani iltaan ja tiesin jo valmiiksi, ettei siitä seuraa mitään hyvää. Minä haluan käyttää iltani pakollisten tiskien ja kissainruokintojen jälkeen sohvalla löhöämiseen ja jonkun herkun naposteluun ja päivän kertaamiseen mielessäni, en sen pakaralihasliikkeen tekemiseen, jossa nostetaan jalkaa kuin pissaava uroskoira (se on kyllä kieltämättä tehokas).

Törmäsimme pari päivää sitten kadulla siihen Mielenkiintoiseen henkilöön. No emme onneksi konkreettisesti törmänneet. Kohtaaminen oli lyhyt ja tietysti kiusallinen. Tein aloitteen tervehtimiseen ja yritin vaikuttaa rennolta ja tuttavalliselta. Jälkikäteen pohdin, mitä jos Mielenkiintoinen henkilö ei muistanutkaan, kuka olen. En kysynyt asiaa. Jälkeenpäin mietittynä kaikki tietysti viittaa siihen, että näin juuri kävi. Onnistuin siis mahdollisesti vaikuttamaan hyvinkin suurelta ääliöltä. Ei voi mitään.

Olen ollut ihan tyytyväinen tämän kesän säihin. Olemme päässeet O:n kanssa ulkoilemaan vähintään kahdesti päivässä, mikä näyttää olevan tarpeellista kaiken lapsienergian purkamiseksi järkevällä tavalla. Jos joku hellepäivä tulee, läväytän varmaan kuitenkin itseni parvekkeen lattialle auringonottoon ja käsken lapsen ajella puoli tuntia kauko-ohjattavalla autolla. Näyttää siltä, että parin viikon yksinolo antoi jonkinlaista varmuutta vaatia itselleni toisinaan tuollaisia hetkiä.

Juuri nyt kuitenkin sataa. Kun katsoo kesäisessä rankkasateessa isoa puuta, joka on vehreimmillään, ja tulee hetki jolloin kuulee vain sateen, niin luulee tietävänsä millaista sademetsässä on. Ei tietenkään tiedä.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Mielenkiintoinen henkilö

Näytän ruvenneen suurinpiirtein kasvissyöjäksi. Ei tee mieli lihaa. Kalaa syön aina välillä ja senkin suhteen olen nirso. Kananmunista ja juustoista pidän niin paljon, että ne estävät ainakin toistaiseksi vegaaniutumisen - voihan olla, että ihastun vegaanisiin juustonkorvikkeisiin kunhan joskus niitä kokeilen. Edellinen kasvissyöntikauteni alkoi 11- tai 12-vuotiaana ja kesti 18-vuotiaaksi; silloin matkustin kuukaudeksi lomalle amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, jossa ei todennäköisesti ollut ikinä nähty kasvissyöjää. Koska tiesin palaavani samaan paikkaan myöhemminkin, helpoin ratkaisu oli antautua McDonald'sin ja muiden pikaruokaloiden halvoille purilaisille.

Perjantaina kävin Turun taidemuseossa katsomassa Jacques Henri Lartiguen valokuvanäyttelyn. Museoon pääsee perjantai-alkuiltaisin ilmaiseksi, joten ihmisiä oli liikaa, mutta näyttelyn jaksoi kyllä kiertää verkkaiseen tahtiinkin. Valokuvat olivat 1920- ja 30-luvuilta ja niissä aikakauden tyypillisiin asuihin sonnustautuneet henkilöt istuksivat art deco -hotellien auloissa palmunlehvien varjossa tai makasivat rannalla tai veneen kannella tai pelasivat tennistä tai ihan vain olivat ja näyttivät hyvältä. Pääsin tunnelmaan: odotin vähän, että Hercule Poirot marssisi ovesta sisään. Jostain syystä ei marssinut. Luulen, että käyn kiertämässä näyttelyn vielä toistamiseen.

Olen tavannut mielenkiintoisen henkilön. Yhden lyhyen illanvieton perusteella hän vaikuttaa sellaiselta, että haluaisin tutustua paremmin. Olen huomannut ajattelevani häntä paljon. Tapaamme todennäköisesti eräissä juhlissa elokuun lopussa, voihan olla että innostukseni hälvenee ennen sitä. Tai sitten tämä lapsellinen, ei-mihinkään-todelliseen perustuva iik!-osa tästä innostuksesta hälvenee, mikä olisi vain hyvä. Mielenkiintoinen henkilö on kaverini tuttava ja kerroin kaverilleni, että mielenkiintoinen henkilö vaikuttaa mielenkiintoiselta. En pyytänyt ryhtymään mihinkään toimiin asian suhteen. Olinpas fiksu ja aikuinen, ihan erilainen kuin viimeksi sinkkuna ollessani.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Torstaitörinät

Olen taantunut haitallisiin ajatusmalleihin, jollaisia pyörittelin päivittäin, kun olimme TT:n kanssa pari. Eilen ruokakaupassa ärsyynnyin, kun minun odotettiin suunnittelevan yksin seuraavien kolmen päivän ruokailut, mutta en ilmaissut ärsyyntymistäni suoraan. Alkuviikolla halusin jumpata, mutten TT:n nähden, joten jätin koko jumpan tekemättä. Aloin ajatella asiaa ja tajusin ettei sen niin kuulu mennä. Joten eilen illalla jo jumppasin, ja äsken taas. Jaksan tehdä kolme yhdeksän punnerruksen sarjaa. Lisäsin eilen jumppaani pakaraliikkeet. En uskonut, että tulokset näkyisivät mitenkään ulospäin vielä pitkiin aikoihin, mutta oikeastaan jo viime viikonloppuna huomasin kyllä, että ryhtini on suoristunut vähän ja sen seurauksena vatsakin näyttää litteämmältä. Ihan mukavaa. Joka tapauksessa mitä tulee yhteiseloon eksän kanssa, tämä viikko on kyllä minun osaltani vahvistanut sitä tunnetta, että ero oli oikea ratkaisu (ei tämä läpeensä hirveää ole, mutta minussa tulee esiin puolia joista en tykkää).

Muuta ajankohtaista (kirjoittamiseen keskittyminenkin on jotenkin hankalan tuntuista TT:n ollessa täällä, joten en jaksa alkaa miettimään tekstin rakennetta ja sujuvuutta; ranskalaiset viivat to the rescue):
- meillä on sohva, SE sohva. Se tuli eilen. Se saattaa olla vähän liian iso olohuoneeseemme, mutta kyllä tämä saadaan toimimaan. Olen rakastunut, sohvassa on ihanat nurkat joihin voi käpertyä. Ei hätää, kuvia sohvasta tulee jossain vaiheessa blogiin aivan väistämättä.
- lauantaina menen katsomaan stand uppia opiskelukaverin kanssa, odotan innolla.
- tänään kampaajalla olin rohkea ja ajelutin takaraivonkin lyhyeksi. Nyt on tukkaa vain päälaella. Ihana kesäpää.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Trooppiset yöt

Eilen aloin säätää pyöräni vaihteita ja sotkin ne lopullisesti. Tänään aion siis viettää taas tuntikausia youtube-tutoriaaleja katsellen ja ehkä huomenna uskallan seuraavan kerran koskea itse pyörään. Jos en välittäisi niin paljon siitä, mitä minusta ajatellaan, koko kortteli olisi saanut eilen illalla kuulla varsin kovaäänistä sadattelua "verstaaltani". Tänään haluan lepoa siitä mielentilasta.

Aion siis siivota. Oikeasti siivoan tietysti siksi, että O ja TT tulevat huomenna ja koti on yksinoloni jäljiltä aivan hunningolla. Vaikkei oikeastaan olekaan. Tajusin vasta eilen, että olen koko kaksiviikkoisen ajan potenut huonoa omatuntoa siitä, että siivoan tavallista vähemmän, ja ettei minun olisi tarvinnut sitä potea, koska siivottavaakin on ollut vähemmän. Olen siis ilmeisesti muuttunut kolmessa vuodessa äitirobotiksi, jolla jokailtaisen siivoushetken välttämättömyys on jo ohjelmoituna selkärangan syvimpiin syövereihin. En kerta kaikkiaan tullut ajatelleeksi, että lapsettomat siivoavat oikeastaan tosi harvoin.

Viime yönä oli niin kuuma, etten saanut nukuttua. Lämpötila tuntui aivan siedettävältä hereillä ollessa, mutta ei enää kun yritin nukahtaa (en osaa nukkua ilman peittoa). Pidin pääni vieressä olevaa ikkunaa auki koko yön, mutta lämpötila laski vain vähän. Sen sijaan havahduin yön aikana kymmenisen kertaa kadulta kantautuvaan Ruisrockista kotiutujien mölyyn ja erittäin, erittäin monesti siihen, että jompikumpi kissoista kävi pääni vieressä haistelemassa ulkoilmaa. Päiväunet ovat siis ohjelmassa myös. Itse asiassa nyt. Tai heti kunhan olen varmistanut, etteivät höyhentyynyt räjähdä pesukoneessa.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Ihmisten seurassa on toisinaan mukavaa

Helle saapui. Iltapäivällä teki vähän mieli valittaa että on liian kuuma, mutta en viitsinyt sitten kuitenkaan, vaan loikoilin sen sijaan parvekkeen lattialla auringonläikässä. Meillä kotona sisällä on ainakin toistaiseksi ihan siedettävä lämpötila, ja täältä ei juurikaan ole pakko poistua. Kävin kyllä aamupäivällä saamassa kaverilta raparperiä sekä lisäksi vielä kirpputorilla ja hakemassa itselleni pitsan. Loikoilun lisäksi olen sittemmin vain katsonut televisiota ja jumppaillut. Punnerruksissa palasin yhdeksän sarjaan ja aion nyt pysyä siinä muutaman päivän, ettei se lihas taas kipeytyisi. Lisäksi olen alkanut tehdä vatsalihasliikkeitä sekä rintalihas- ja hartialiikkeitä. Jospa kumarainen ryhtini vähän edes suoristuisi.

Eilen olin ilahduttavan aktiivinen. Heti aamupäivällä kävin pyöräilemässä (ja totesin olevani aivan rapakunnossa, mutta ei se mitään). Illalla lähdin ekstempporee parin siiderin äärelle juhlistamaan erään opiskelutoverini uutta opiskelupaikkaa (tunnen varmaankin suunnilleen yhtä paljon sellaisia ihmisiä, joilla on vähintään kaksi ammattia, kuin heitä joilla on "vain" yksi - se on kai ns. nykyaikaa). Ilta oli mukava: paikalla olimme minä, tuo toverini sekä kaksi hänen miespuolista kaveriaan, joihin nähdäkseni suhtauduin ihan asiallisesti miespelostani huolimatta. Olen juuri nyt oikein ylpeä sosiaalisuudestani ja iloinen siitä, että minulla oli oikeasti hauskaa, sellaisen "tulipahan käytyä" -olon sijaan.

Yksinoloani on jäljellä vielä kaksi kokonaista päivää, joille en ole tehnyt mitään suunnitelmia. Yritän kovasti saada itseni pyörän päälle (kun eilenkin ajaminen oli noin 98-prosenttisesti hauskaa, en tajua miten lähteminen voi silti olla näin vaikeaa). Huomenna kaupunki täyttyy epämääräisistä hyypiöistä, jotka tulevat nauttimaan Ruissalossa soitettavasta rokkenrol-musiikista ja siihen liittyvästä oheistunnelmasta. Pitää siis muistaa pyöräillä päinvastaiseen suuntaan. Sikäli kun jaksan liikauttaa sormea enempää.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Vaikka mitä

Otsikoin edellisen kirjoitukseni tarpeettoman ilkeästi. Ei kai huonoa ihmistä ole olemassakaan. Tai no nyt rupesin ajattelemaan kaiken maailman terroristeja ja muita päänirtileikkaajia, enkä enää tiedä mitä mieltä olen. Mutta otsikko joka tapauksessa oli huono - se kuvasi ennemminkin miestilanteisiin liittyvää tunnereaktiotani kuin tietoista ajatusmaailmaani, ja täten ymmärrän sen tulevan hyvinkin suurella todennäköisyydellä väärinymmärretyksi. Toisaalta en viitsi sitä enää jälkeenpäin muuttaa, ja tuskinpa blogiani muutenkaan lukee kukaan sellainen, joka voisi noista sanoistani henkilökohtaisella tasolla loukkaantua. Koska kirjoittaminen on minulle osittain myös terapiaa, on kai parasta, että kirjoitan rehellisesti. Joskus rehellisintä on joku laiska ja kamalan huono sanavalinta, koska olen laiska. /selittely

En olekaan kirjoittanut hetkeen (kahteen vai kolmeen päivään?) tavaroista, joten here goes.

Nythän kävi tosiaan niin, että heinäkuussa minulla on vähän "ylimääräistä" rahaa. Lainausmerkeissä, koska ei se tietenkään oikeasti ole ylimääräistä. Jos olisin fiksu, laittaisin sen säästöön, tai antaisin äidille, vaikka hän sanoikin että häneltä keväällä saatuja rahoja ei tarvitse palauttaa. Koska en ole, tilasin tuolta jotain kivaa olohuoneen seinälle (olisin saanut helposti menemään useita satasia, mutta selvisin hankinnoista kuudellakympillä ja ehdin vielä tilata ilmainen toimitus -kampanjan viime hetkillä) ja pohdin vakavissani sohvan, maton ja uuden patjan ostoa lähiviikkoina. Koti olisi noiden hankintojen jälkeen valmiihko, vaikkei se koskaan oikeasti olekaan. Luulen silti, että saisin jonkinlaisen mielenrauhan asian suhteen. Pitää kuitenkin tehdä vielä laskelmia, tuo se raha kieltämättä pankkitililläkin mielenrauhaa.

O ja TT tulevat vasta viikonloppuna. Olen kypsä yksinoloon. En saa mitään aikaiseksi. Olen ihan paska lomailija. Lisäksi Kissa 2 on ehkä kipeä. Yleensä hän rakastaa läheisyyttä ja rapsuttelua, mutta nyt ei saisi edes silittää. Jos otan harjan esiin, hän poistuu paikalta viivana. Syliin hän tulee nukkumaan mielellään vieläkin, mutta silloinkin on rapsuttelu kielletty. Karvaa lähtee myös paljon. Google tiesi viisaudessaan kertoa, että kosketusarkuus tarkoittaa, että kissaan sattuu. No shit, sherlock. Mutta jos kipu on ihossa, kysymyksessä voi olla esimerkiksi ruoka-aineallergia. Ärsyttävää, ettei sen toteamiseksi ole olemassa mitään testejä, vaan täytyy vain jättää eri ruoka-aineita pois listalta ja katsoa mitä tapahtuu.

On mahdollisesti yksi toinenkin oire, jonka olen saattanut vain kuvitella omassa päässäni, mutta jos kävisi ilmi, etten ole (varmistuminen vaatii jonkin verran seurantaa), on kyseessä todennäköisesti vakavampi juttu kuin allergia. Sellainen, että kun kerroin epäilyksestäni puhelimessa TT:lle, hän totesi heti että sitten vaan piikille. Rupesi ärsyttämään, se oli niin hänelle tyypillinen reaktio. No, hänhän ei ole enää Kissa 2:n omistaja. Mutta ehkä kaikki onkin hyvin. Itseäni piristääkseni laitan kuvitukseksi Kissa 1:n parvekkeella haistelemassa basilikaa.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Huonoista miehistä

On viimein lämmintä, mutten saa lähdettyä ulos. Eilen luin kyllä hetken kirjaa puistonpenkillä. Katselin aina välillä nurmikolla lojuvia auringonottajia ja tunsin jonkun kuilun välillämme. Tai minun päässäni se kuilu on. Sellainen, jonka yli en voi antaa itseni hypätä. Sitten kävelin kotiin ja mietin, että mikä helvetti minua muka estää pukemasta bikinejä vaatteiden alle ja menemästä puistoon makaamaan pyyhkeen päällä. Ei mikään muu kuin minä itse. Mutta niin se vain on. En pysty suomaan jotain niin hyvää itselleni.

Annoin kuitenkin itseni hankkia tissien yläreunaan epäesteettiset rusketusrajat parvekkeella. Älyn riemuvoitto.

Olen miettinyt paljon miehiä. Tai sanotaan nyt että jonkin verran. Ja tuntenut heihin liittyviä tunteita. Kerroin joskus terapeutilleni miettiväni eroa TT:stä ja että minusta tuntuu etten halua olla enää ikinä parisuhteessa, tai en ainakaan miehen kanssa. Itse ajattelin asian vain jotenkin niin, että kuka tahansa nainen ymmärtäisi minua paremmin kuin TT, mutta terapeutin kommentti oli jotain sensuuntaista kuin "ai, tunnet niin suurta inhoa miehiä kohtaan?". Niinhän minä tunsin, mutta en myöntänyt sitä vielä silloin itsellenikään (mutta ei se tarkoita, etten todella voisi olla naisen kanssa suhteessa - totuus vain on, ettei voi päättää etukäteen minkä sukupuolen edustajaan rakastuu). Ärsyynnyin myös kun tulkitsin terapeutin tarkoittavan että naisista pitävät naiset ylipäänsä ovat vain miehiin pettyneitä. Hän tuskin tarkoitti näin. Kuitenkin aattelin, että se että pettyy kokonaiseen sukupuoleen olisi jotenkin alhaista, siis minussa oleva vika, eikä niissä ko. sukupuolen edustajissa jotka moisen tunteen ovat minussa herättäneet.

Joka tapauksessa tässä lomani aikana olen tullut siihen päätelmään, että miehet pelottavat minua. Pidän itse hyvännäköisten ihmisten katselemisesta, mutta auta armias jos huomaan, että joku mies katsoo minua pidempään kuin 0,2 sekuntia. Tunnetta voi kuvailla vain peloksi, paniikiksi. En todellakaan anna kenellekään mahdollisuutta päästä lähelleni (tai tarkennetaan nyt, että paria tuttua kaverimiestä kyllä siedän) - enkä tarkoita, että ne 0,3 sekuntia " tuijottaneet" olisivat mitään yrittäneet, vaan kyseessä on luonnollisesti minun mielikuvitukseni ylireagointi.

Tänään pääsin nähdäkseni tämän miettimisessä sellaiseen pieneen toivon pilkahdukseen. Assosiointi kävi jotenkin niin, että

Ei ole olemassa miestä, joka olisi tarpeeksi kiltti ja huomioonottava (mutta joka uskaltaisi silti sanoa omat mielipiteensä (jotka olisivat usein samankaltaisia kuin omani))
-> Tunnen kieltämättä monta ihmistä, jotka elävät onnellisen oloisina parisuhteessa miehen kanssa
-> En halua uskoa, että nämä onnellisen oloiset ihmiset ovat vatipäitä, joiden mielestä sellainen mies, joka minusta on ihan paska, on ihana hanipuppeli
-> Toisaalta olen feministi ja sen myötä odotukseni miehiä kohtaan saattavat toden totta olla epärealistisia
-> Mitä sitten? Ne ovat joka tapauksessa minun odotuksiani. Enää en loivenna näkemyksiäni miellyttääkseni ihmisiä. Sitäpaitsi en ole maailman ainoa feministi
-> Saattaa olla olemassa mies tai yhtä hyvin nainen, joka on tarpeeksi kiltti ja huomioonottava ja lisäksi feministi. En voi tietää!

Se, pystynkö ikinä tutustumaan tähän mahdollisesti olemassaolevaan ihmiseen näine sosiaalisine rajoitteineni, on tietysti jo eri juttu.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Lisäys eiliseen listaan

- istua 45 minuuttia kylpyhuoneen lattialla katselemassa, kun pyykki pyörii pesukoneessa

Tältä päivältä ei muuta raportoitavaa.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Vessarauha kumppaneineen

Kun kolmevuotias on poissa kotoa, aikuinen voi:

- maata sängyssä heräämisen jälkeen ja palailla juuri näkemänsä miellyttävän unen tunnelmaan
- juoda aamupalalla Jaffaa
- syödä munakoisoa joka päivä
- syödä karkkia pitkin päivää
- katsoa telkkaria syödessä
- tiskata vain joka toinen päivä
- laskea kauppakassin siihen kohtaan eteiseen, missä yleensä kulkee vilkkaasti liikennöity mopoiluväylä
- käydä vessassa juttelematta sinä aikana kenenkään kanssa
- jättää pöydänkulmille siivousainepulloja, joiden nokka on valmiiksi käännetty auki-asentoon
- tehdä mitä tahansa lattialla istuen tai maaten muuttumatta kiipeilytelineeksi
- ottaa esille kiiltäviä tai värikkäitä pikkuesineitä, joilla ei saa leikkiä
- katsoa takapuoltaan peilistä ja sanoa "yäk"
- inventoida lelulaatikoiden sisältö järkevästi mutta tarpeetonta tuskaa aiheuttamatta

Eli aika paljon kaikkea. Ehkä on enemmänkin; nämä olen havainnut tällä viikolla.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Pölynpuhuri

Huomenna saan rahaa JEEEEEEEE. Anteeksi. Mutta JEE! Saan maksettua myöhässä olevat laskut. Saan ostettua kissanruokaa ja vessapaperia - viimeksimainitun suhteen meni aika hilkulle.

Luulen selvittäneeni tänään pölyongelmamme syyn. Imurissa ollut pölypussi oli revennyt ja pöly päässyt pitkin imurin sisustaa. Vaihdoin pölypussin ja suodattimet. Nyt rakkine pitää kolme kertaa kovempaa ääntä kuin ennen puhdistusta, mutta onneksi myös imuteho on selvästi parempi. Ja ehkä pöly nyt pysyy siellä sisällä tallessa eikä sinkoudu heti takaisin huoneilmaan. Olisin toki voinut aiemminkin tulla ajatelleeksi, että imuri on ongelman alkulähde. Joka tapauksessa helpottavaa, ettei kyse ollut ainakaan yksinomaan minun surkeista kodinhoitotaidoistani.

Rupesin imuroimaan oikeastaan siksi, kun rymsteerasin makuuhuoneessa. Huonekaluja on yksi liikaa - aina kun olin kehitellyt mielessäni hyvän uuden järjestyksen, huomasin unohtaneeni jonkun huonekalun siitä kokonaan. Mistään ei kuitenkaan oikein voi luopua.  Jossain pitää nukkua, joku paikka tarvitaan tietokoneelle ja jossain pitää säilyttää vaatteet ja lapsen lelut ja kirjat. Ideaalitilanteessa (unen laatuun yms. panostamista ajatellen) makuuhuoneeseen ei tarvitsisi sijoittaa mitään muita toimintoja kuin nukkuminen, etenkään sellaisia kuin tietokone pölyisine johtosotkuineen, mutta koska olen valinnut tiiviin elintavan, jossa pyrkimyksenä on viedä mahdollisimman vähän tilaa maailmassa, tuollaista ideaalitilannetta ei tule koskaan olemaan. Minkähänkokoisen asumuksen minä sallin itselleni sitten, kun lapsi on lentänyt pesästä? Siihen on onneksi vielä aikaa.

Juttelin puhelimessa O:n kanssa. On melko kova ikävä. Aina sanotaan, että lapset käyvät aikuisen sylissä tankkaamassa läheisyyttä touhuilun lomassa. Ei se kyllä niin yksipuolista ole. Nyt minulle ainakin tankkaus kelpaisi. Ihanaa oli silti senkin kuuleminen, että mummolassa on mukavaa.

On minullakin ihan mukavaa, tuota ikäväntunnetta lukuunottamatta. Mukavinta on ollut se, ettei ole tarvinnut juuri katsoa kelloa - arkipäivien vapaanihan täyttyvät kellon vilkuilusta ja sen odottamisesta, että yksinolo katkeaa hakiessani lapsen hoidosta. Olen myös päässyt vähän yli siitä ajatuksesta, että minun pitäisi saada aikaan kamalan paljon ja mieluiten sellaista, josta jää jotain konkreettista näytettävää, niin, kenelle edes? Ehkä on melko ok lukea kirjaa, ottaa päiväunia, katsoa telkkaria myöhään ja jäädä aamukahvin jälkeen vielä tunniksi istumaan nojatuoliin, koska kissa tuli syliin nukkumaan. Nuo kuulostavatkin sellaisilta asioilta, joita lomalla tehdään.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Kosto ja Rakkaus

Ei olisi pitänyt kehuskella punnerrusvoimillani: nyt olen venäyttänyt jonkun lihaksen niskassani ja se on ihan pirskulan kipeä. Tiedossa on siis taukoa haasteesta ainakin huomenna. Mutta ei tämä nyt ehkä maailmanloppu ole.

Palapelihommat on nyt hoidettu. En ole vielä keksinyt mitään järkevää tilalle. Pian on kyllä pakko siivota. Jospa saisin inspiraation vaikka imurointiin iltamyöhällä, niin saisin kostettua naapurille, joka sekä eilen että toissapäivänä remontoi äänekkäästi vielä puolenyön lähestyessä. Kostoni menisi tietysti hukkaan, jos imurin ääni hukkuisi poran meluun.

Satuin pari päivää sitten näkemään pätkän siitä tv-ohjelmasta, jossa suomalaiset artistit käyvät esittämässä jonkun kappaleensa, joka on ollut jollekin katsojalle jollain lailla merkityksellinen. Jarkko Martikainen esitti nuorenparin hääharjoituksissa kappaleensa Valssi tanssitaidottomille. Minä tietysti pillahdin itkuun (ei siellä hääseurueessakaan juuri kuivia silmiä näkynyt), kun se on niin kaunis laulu. Sitten päätin pitkästä aikaa kuunnella sen levyn, jolla tuo kappale on. Martikaisen musiikki on minulle itselleni ollut mieluista ja tärkeää teinivuosista saakka - sanoitukset ovat kaikki hyvin tallessa aivojeni sopukoissa ja sieltä löytyy sopiva aivan joka tilanteeseen. Mutta tuo levy on kyllä aivan mahdoton. Viimeistään Rakkaus-kappaleen pehmoilevan palkkamurhaajan kohdalla olen kuin Niagara, ja Myrskyn jälkeen kärsin jo vakavasta nestehukasta. Levy on saanut minut aina niin kokonaisvaltaiseen liikutustilaan, että ilmeisesti sen vuoksi en ollut ennen tätä viikkoa tajunnut sen viimeisen kappaleen kertovan kissasta. Olen minäkin pösilö, asiahan ei voisi juuri selvempi olla. Älkää kertoko pösilöydestäni tämän talouden kissoille.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Pelien paloja

Hej, uusi lukija, tervetuloa!

Hallelujaa, työvoimaviranomainen on saanut päätöksensä tehtyä ja nyt pitää odottaa enää Kelan rattaiden pyörähdystä, sitten tililleni pitäisi ilmestyä jonkinmoista työttömyysetuutta ensimmäisen kerran sitten huhtikuun alun. Tekisi melkein mieli ottaa pari tanssiaskelta. Ehken tohdi kuitenkaan, en ennen kuin rahat ovat tilillä. Joka tapauksessa nyt tiedän työkkärin suhtautuvan myötämielisesti kevytyrittäjyyteen (joskin tuo sana aiheuttaa edelleen inhon väristyksiä) ja uskallan ottaa tällä systeemillä töitä vastaan jatkossakin.

Olen tehnyt itsekseni punnerrushaastetta jo viimeisten parin viikon ajan. Säännöt (vähäiset) keksin itse, koska oletin, että kaltaiselleni nollakuntoiselle sopivaa haastetta ei löydy inttervepistä. Toisin sanoen en jaksanut etsiä. Niin tai näin (näin), alkutilanne oli se, että jaksoin tehdä kaksi ja puoli punnerrusta (ns. naisten), eli kriittisesti pyöristettynä kaksi. Aloin siis tehdä kahdesti päivässä kaksi kahden punnerruksen sarjaa (juu, tiedän että sarja-sana oli siinä vaiheessa mahdollisesti liioittelua), eli mahtavat kahdeksan punnerrusta päivässä. Sitten olenkin lisännyt kahden tai kolmen päivän välein sarjaan yhden punnerruksen lisää ja Ta-daa! tänään teen jo kymmenen punnerruksen sarjoja. Päivässä neljäkymmentä, se on minusta jo paljon. Hauskahkoa huomata tulleensa vähän vahvemmaksi. Lienee kyllä pakko aloittaa jonkun muunkin liikkeen tekeminen, tuskin tästä tällaisenaan mitään hyötyä on.

Olen käyttänyt huomattavan tuntimäärän lomastani palapelien kokoamiseen. Eilen tein yhden ja tänään yhden. Toissapäiväisestä jo raportoinkin. Omistan neljä palapeliä, joten lähipäivinä pääsen oletettavasti siirtymään muiden puuhien pariin. Palapeleily on varsin koukuttavaa ja ajoittain tyhjentää pään muista ajatuksista miellyttävällä tavalla. Toisinaan huomaan sen kuitenkin päinvastoin antavan tilaa ajatuksille, nimenomaan sellaisille, joiden ajattelua tulee muuten välteltyä niiden epämiellyttävyyden vuoksi. Ehkä silläkin on funktionsa, ainakin jos kokoamisurakka on riittävän pitkä, jotta siinä ehtii käsitellä ne ajatuksensa loppuun saakka. En kyllä millään viitsisi ostaa viidettä palapeliä sitä varten.

Tänään piti sataa koko päivän aamupäivästä eteenpäin. Siksi minä aloitinkin sen palapelin kokoamisen ulosmenon sijaan. No ei ole satanut vieläkään. Alkaa tosin olla sen verran harmaata, että jos nyt lähden ulos, sade alkaa saman tien ja näytän ääliöltä (joka tietysti olenkin). Ei perhana, taitaa olla parasta aloittaa nyt se viimeinen palapeli. 

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Lomapuuhia

Eilen tein:
nukuin pitkään eli yhdeksään
söin, join kahvia
kävin kävelyllä
söin
leikitin kissoja
nukuin kahden tunnin päiväunet
söin, join kahvia
katsoin telkkaria ja söin

Tänään tein:
heräsin puoli kahdeksalta miellyttävästä unesta, jossa olin treffeillä Eero Ritalan kanssa
söin, join kahvia
aloitin 1000 palan palapelin
puhuin puhelimessa lapsen kanssa
puhuin uudelleen puhelimessa lapsen kanssa
kävin ruokakaupassa ja sain nuutuneen basilikan puoleen hintaan
löysin roskiksen vierestä kasan vanhoja Arabian astioita ja toin ne kotiin
tein ruokaa, söin parvekkeella
tein kahvia
jatkoin palapeliä
lämmitin kahvin mikrossa ja join sen
katsoin telkkaria
tein palapelin valmiiksi

Kyllä minä myös esim. peseydyin ja ruokin kissat molempina päivinä, mutta ajattelin ettei sitä tarvitsisi erikseen mainita. No nyt mainitsin. Pitää kuitenkin vetää johonkin se raja, että mitä kertoo.

Aiottuja, mutta toistaiseksi tekemättömiä asioita: leivän leipominen, pyörälenkki, pyykinpesu, siivoaminen, makuuhuoneen uudelleenjärjestely (taas), siiderin juominen parvekkeella, toimeentulotukihakemus (ehkä), useampien Eero Ritala -aiheisten unien näkeminen. Vielähän tässä on lomaa jäljellä.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Juhannussimaa (ei)

Tänään sarjassamme Eikö ihminen saa olla kotonaan rauhassa: puhelinmyyjät. Ne, jotka aloittavat puhelun kertomalla, että sinulle on kertynyt aiemmista ostoistasi jotain ihmeen bonuspisteitä niin ja niin monen kympin edestä ja tämä oikeuttaa nyt saamaan puolen vuoden lehtitilauksen viidellätoista eurolla ja vielä juustoveitsen kaupan päälle, niin että pannaanko pakettiin? No ei panna. Sitkeästi soittelevat, tänä aamuna oli jo toinen kerta tällä viikolla, vaikka aina kerron ettei minulla ole edes sitä viittätoista euroa. Käyttäisivät edes vähän mielikuvitusta ja yrittäisivät myydä jotakin muuta lehteä kuin sitä, jonka tilauksen lopetin aikanaan juuri siksi, kun siinä ei enää ollut mielestäni mitään luettavaa (siitäkin on jo pari vuotta - säilyvätköhän ne mystiset bonuspisteeni heidän rekisterissään hamaan loppuun saakka?). Mutta enkös olekin ystävällinen: annan myyjän kuitenkin aina lukea sen litaniansa loppuun, ennen kuin kerron etten tilaa, sanon kiitos hei ja lopetan puhelun. Ehkä heille maksetaan joku parin sentin kertakorvaus siitä, että saavat lukea koko myyntipuheen.

Tänään kuuluu kai sanoa jotakin juhannuksen säästä. No, minulle se kelpaa. Sää siis. Minunhan ei tarvitse olla ulkona, hytistä mökin terassilla tai telttailla. Ruokahuolto ei ole grillin varassa (päinvastoin). Tosin jos nyt ihan järjellä asiaa ajatellaan, niin ei kellään muullakaan varsinaista pakkoa noiden asioiden tekemiseen ole. Sylvi ehti jo kirjoittaa sen, mitä minäkin ajattelen kesäkuun säästä ja siitä valittajista: älkää viitsikö, tällaistahan se on. Ette kai te oikeasti luule, että jokin dramaattinen muutos säässä tapahtuu vain siksi, että te olette merkinneet kalenteriinne vähän normiviikonloppua alkoholipitoisemman mökkireissun? Suunnittelisitte lämmintä säätä vaativat kesärientonne mieluummin heinä- tai elokuulle, jolloin, no, on lämmintä.

O:n päiväkodissa vietetään joka tapauksessa tänään juhannusjuhlaa, itse asiassa parhaillaan. Grillaavat nakkeja. Ainakin siellä on katettu terassi. Lapset saivat halutessaan laittaa päähän kesäisen tai juhlavan päähineen, joten kävimme eilen keräämässä vähän* niittykukkia (niitty, heh, siis sellaisia kukkia mitä nyt ruutukaavan sisältä voi kohtuullisella vaivalla ja laillisesti löytää) ja teimme niistä O:n lippalakkiin kiinnitettävän "seppeleen". Tuli aika hieno, vaikka itse sanonkin.

Eilen tuli myös mieleeni, että minunhan piti tehdä juhannukseksi simaa. Unohdin. En viitsinyt enää tämän aamuna kauppareissulta ostaa aineksia, ei se kuitenkaan juhannukseksi valmistuisi. Kun meni markettiin heti kahdeksan jälkeen, oli kohtuullisen helppoa tehdä ostoksia, sillä asiakkaita oli vain sellainen määrä kuin yleensä esimerkiksi arkena neljän maissa. Määrä oletettavasti räjähti käsiin yhdeksältä, kun kaljaakin sai alkaa myydä. Minä olin silloin jo kotona.


*paljon

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Jee jee

Olin ostaa 50-luvulta peräisin olevan sohvan. Onneksi se myytiin jollekulle muulle sillä välin, kun minä yritin järjestellä sille kuljetusta.

Tämä talo kärsii eräänlaisesta tuholaisongelmasta. Ihmiset saavat minun puolestani uskoa mihin uskovat, kunhan siitä ei ole haittaa toisille. Mutta täällä olen joutunut sen verran usein hätistelemään jehovan todistajia oveltani, että minua se alkaa jo haitata. Kotonaan pitäisi saada olla rauhassa. En tiedä, kuka nämä ihmiset päästää sisään kerta toisensa jälkeen, ehkä he ovat hankkineet tietoonsa ovikoodin. Eilen olin kaikessa rauhassa teippailemassa nettijohtoa makuuhuoneen jalkalistaan, kun ovikello taas soi. En mennyt avaamaan, vaan jäin istumaan hiljaa ja odottamaan ovikellonsoittajien poistumista. Mutta! Ennen siirtymistään seuraavalle ovelle he sujauttivatkin postia sisään postiluukustani. Se laskeutui suoraan lapsen leikkikuorma-auton lavalle. Eikä se ollut mikä tahansa lehtinen, vaan jonkun kokouksen esite sekä käsin kirjoitettu viesti, kirjekuoressa jonka päällä luki käsin kirjoitettuna sukunimeni. Minulle tuli kovin ahdistava olo. Teki mieleni avata ovi ja sanoa jotain (en tietenkään tehnyt niin, koska olen nössö). Luulen, että lisään postiluukkuuni mainoskiellon ohelle uskonnollisen materiaalin kieltävän lapun. En minäkään käy heidän kotonaan toimittamassa kutsuja evoluutiollistieteellisiin konferensseihin, alleviivaten heidän henkilökohtaista vääräuskoisuuttaan. Perkele, anteeksi kielenkäyttöni, mutta tällainen ärsyttää niin vietävästi.

Huomenna on lapsen viimeinen hoitopäivä ennen lomaa. Perjantaina hän lähtee isänsä kanssa mummolaan ja minä jään yksin ties miten moneksi päiväksi. Jippii! Aion nukkua, juoda siideriä ja syödä sipsejä ja herkkuleipomuksia, pyöräillä ja käydä kirpputorilla ja taidemuseossa ja mitäs vielä, no, pitää keksiä asioita joiden tekeminen ei maksa mitään. Parin päivän ajan saan nauttia melkein tyhjästä kaupungista - kävely tai pyöräily jokirannassa kuulunee siis ohjelmaan, ja ajatelkaas, voin vaikka poiketa jokilaivaan tuopilliselle, jos huvittaa.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Kesästä

Kysyin sosiaalisessa meediassa, millaisissa paikoissa kaverini tutustuvat tai ovat tutustuneet uusiin ihmisiin (minä aina välillä harrastan galluppeja, jotta pysyn kärryillä siitä, millaista normaalien ihmisten elämä on). Töissä, koulussa, harrastuksissa, järjestöissä, kulttuuririennoissa, lasten kautta. Vastaukset eivät luonnollisestikaan ole mieleeni; olisin mieluummin kuullut, että parhaat ystävät vain tupsahtavat maagisesti ihmisen elämään silloin, kun hän on yksinäisimmillään ja kaipaa eniten ymmärtäjää. Asia on ollut mielessäni paljon, ja mitä enemmän sitä ajattelen, sitä vakuuttuneempi olen omasta huonoudestani, mitä tulee ihmissuhteiden luomiseen ja ylläpitämiseen. Osittain olen toki tajunnut tämän jo kauan sitten: olen ujo, introvertti, en jaksa hymyillä enkä oikein osaa keksiä puheenaiheita. Nämä asiat hyväksyn faktoina ja olen ajatellut, että niistä huolimatta voin kyllä löytää ystäviä. Mutta nyt omatunto soimaa, sillä olen alkanut ymmärtää, että asian eteen olisi pitänyt myös nähdä vaivaa. Minun taktiikkani on ollut, että valitsen ihmisen, johon haluan tutustua, mutta sitten jätän sen varsinaisen tutustumisen heidän vaivakseen. En kerta kaikkiaan uskalla ottaa sellaisia askelia, jotka tekisivät ihmissuhteesta astetta syvemmän tai merkityksellisemmän. Ympärilläni on ollut mielenkiintoisia ihmisiä, joiden olen antanut vain luisua etäämmälle ja sitten ulottumattomiin, koska en ole jaksanut tehdä aloitteita yhteydenpidossa. Eihän tällainen voi toimia. Tämän tajuaminen saatta olla askel parempaan suuntaan, mutta juuri nyt tunnen itseni niin äärimmäisen huonoksi ihmiseksi, että se ei todennäköisesti edesauta uusien suhteiden luomistakaan. Joka tapauksessa, ihmisiin tutustuminen on varmaan ollut mielessäni myös siksi, että:

Tuossa oli nuo pari lämpimämpää päivää. Kesäinen sää näyttää saavan hormonini ns. hyrräämään. Mietin kertakaikkisen epäsopivia ajatuksia joka toisesta vastaantulijasta. Aivan kamalaa, ei muuten mutta siksi kun se on niin säälittävää. Säälittävintä on tietysti se, että todennäköisyys sille, että kukaan vastaantulija ajattelisi epäsopivia ajatuksia minusta on pyöreä nolla. Ja vaikka ajattelisikin, mitä sitten? Ajattelemisesta on pitkä matka, no, kaikkeen muuhun, siihen, että tilanne muuttuu millään tasolla sosiaaliseksi. Sitäpaitsi, mitä minä niiltä ihmisiltä oikeastaan haluaisin? Ei minua juurikaan kiinnosta esimerkiksi seksi tuntemattomien kanssa, ainakaan lauantai-aamupäivänä leikkipuistosta palatessa, vaikka se vastaantulija olisi miten puoleensavetävä. Olen jotenkin aivan sekaisin tunteideni kanssa. Jos jollain on joku pätevä analyysi tarjolla, otan sen ilolla vastaan.

Se siitä sekavuudesta. Ostin viikonloppuna lapselle sandaalit (hänen isänsä ne tietysti maksaa). Kävimme ensin muutamassa kenkäkaupassa kiroilemassa hintoja (minä kiroilin, lapsi ei tiettävästi): 55-80 euroa lasten sandaaleista, joiden käyttöikä on näillä leveysasteilla maksimissaan kolme kuukautta. Siinä saa jo tehdä tosissaan töitä, että pääsee alle euron hintaan käyttöpäivää kohti - ensi kesänähän ne ovat jo liian pienet emmekä me talvenkaan aikana matkaile minnekään lämpimään. Onneksi tein lopulta löydön marketista: viime vuoden mallia olevat semilaatumerkin sandaalit sai alle neljälläkympillä. Tiedän niiden olevan viime vuoden mallia vain, koska O:lla oli samanlaiset viime vuonna. Hinta on mielestäni silti aika mojova, mutta ainakin tiedän noiden kestävän käyttöä. Lasten "pakollisten" varusteiden hinnoissa on usein hieman kusetuksen makua (paljon voi ostaa käytettynä, mutta sandaalit eivät minulla kuulu siihen kategoriaan).

Koskahan minä saan jostain jotain rahaa? Olen laskeskellut, että sohva jää edelleen ostamatta, sillä "tulossa" olevilla pennosilla saan maksettua vain pakolliset jutut. Mutta istutaan sitten lattialla.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Kaappi

Päätin siirtää lenkkipyöräni parvekkeelta alakerran pyörävarastoon, jotta lenkille lähteminen olisi helpompaa. Nyt en nääs kerta kaikkiaan tunnu saavan aikaiseksi, vaikka miten tiedän että 6-8 lenkin jälkeen olisin koukussa ja rakastaisin taas ajamista. Jos joku sieltä varastosta pyöräni varastaa, niin sille ei kai sitten voi mitään. Toki köytän sen paikoilleen järeimmällä lukollani. Samalla saan parvekkeelle enemmän tilaa, jippii.

Koska olen riippuvuuteen taipuvainen luonne, olen viime aikoina paikannut kirpputorillakäymättömyyttäni - yllätys yllätys - facebook-kirpputoreilla, tori.fi:llä ja huuto.netillä. Koko kirpputorillakäymättömyys on toisin sanoen pelkkää narkkarin valhetta. Olen vieläpä tehnyt inttervepistä suurikokoisia löytöjä, viimeksi toissapäivänä valtavan kaapin, jota ei vain voinut jättää ostamatta, kun se oli niin halpa. Tämä kaappi oli oikeastaan vain kirsikka jäätelöannoksen (rommirusinaa kinuskikastikkeella ja kermavaahdolla) päälle: kotimme on nyt sellainen 50-lukupläjäys, että pelkään menneeni jo liiankin pitkälle. Vaikka jos en omasta mielestäni ole mennyt, niin mitäs minä muiden näkemyksistä välittäisin. Joka tapauksessa, kaapista johtuen edessä on nyt makuuhuoneen rymsteeraus. Tila on rajallinen, joten jostakin on luovuttava. Something's gotta give, kuten Ameriikassa sanovat. Kyllä minä vielä joskus saan tämän asunnon sellaiseen kuntoon, että voin laittaa jonkun kuvan blogiinkin. Vaihdoinpas sujuvasti puheenaihetta pois narkkariudestani.

No, nyt taisin keksiä miten tämän huoneen järjestän. Totta kai minä olen sisällä ja siirtelen huonekaluja kesän toistaiseksi lämpimimpänä päivänä (ei, ei minun ole pakko, kunhan tässä marttyroin).

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Pöly

Hei, uusi lukija! Kivaa että löysit tänne, tervetuloa! Koeta kestää.

Olen järjestellyt minulle ja O:lle loman ajaksi leikkitreffejä päiväkotikavereiden kanssa. Kiitos ryhmän vanhempien sähköpostilistan, en joutunut olemaan niin rohkea, että olisin ottanut asian puheeksi jonkun kanssa henkilökohtaisesti päiväkodin eteisessä. Ainakin kahta lähellä asuvaa kamua tulemme näkemään myös lomalla, mikä on minusta kerrassaan mahtavaa. Lapsella alkaa juuri olla vähän enemmän kiinnostusta yhteisiin touhuihin muiden kanssa ja olisi sääli, jos sosiaalisuuden harjoittelu jäisi totaalitauolle kuudeksi viikoksi. Puhun tietysti nyt myös itsestäni, huomasin kyllä.

Meillä on pölyongelma. Olenkohan minä kirjoittanut tästä jo aiemmin? Ei sen väliä. Meillä on joka tapauksessa kotona niin valtavasti pölyä, että en enää tiedä, mitä tekisin sen kanssa. Imuroin vähän joka päivä, ja kerran viikossa perusteellisesti. Kerran viikossa myös erikseen pyyhin pölyt ja teippiharjaan verhot niistä kohdista, missä kissat hengailevat. Nyt olen lisäksi tunnollisesti käynyt ravistelemassa lakanat tuuletusparvekkeella sekä ennen pesua että ennen kaappiin viikkaamista (ne pölyyntyvät uudelleen kuivaustelineellä, jolle on yleensä tilaa vain olohuoneessa). Silti jokaisella tummalla tasolla näkyy jatkuvasti tasainen pölypeite ja kaikista tekstiileistä tuprahtaa ilmaan pilvi, kun niitä vähän hipaisee. Raivostuttavaa. En tiedä voinko enää syyttää tästä vain kissoja. Kuuntelen mieluusti neuvoja, jos jollakulla sellaisia on tarjota.

Minulla on menneisyydessäni muutama sellainen ihminen, joista olen silloin aikanaan ajatellut, että tuon kanssa minulla voisi olla suhde (joko vakava tai ei-niin-vakava), jos olisimme tavanneet erilaisissa olosuhteissa tai eri ajankohtana. Onkohan epänormaalia, että ne ihmiset pulpahtelevat nyt erityisen aktiivisesti mieleen? Ehkä ei. On tietysti varsin todennäköistä, etteivät he ole kuunaan ajatelleet vastaavanlaisia ajatuksia minusta. Taidan olla vähän yksinäinen.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Carrie-ajatuksia

Minulla oli tänään parikin sellaista oivalluksen hetkeä, jolloin tajusin jonkin omasta mielestäni kovinkin relevantin seikan tahi syy-seuraussuhteen omasta historiastani ja ajattelin, että tämän haluan kirjoittaa blogiin. Arvatkaa muistanko niitä asioita enää.

Köyhyys vaivaa edelleen: rahaa ei ole vieläkään tullut sen enempää palkan kuin työttömyyskorvauksenkaan muodossa. Pelkään, että alan olla velkaa sinne sun tänne. Olen myynyt jo pari aika rakasta vaatekappaletta, koska niillä sattui olemaan myös hieman rahallista jälleenmyyntiarvoa. Kaappini on kohta tyhjä. No ei ole. Mutta ei siellä kyllä mitään ns. päällepantavaa ole.

Viikonloppu oli jotenkin raskas. TT oli meillä, emmekä keskustelleet oikein mistään. Minä mietin jatkuvasti, miten hänen idänreissunsa oli mennyt, mutta en toisaalta halunnut tietää, joten en kysynyt asiasta mitään. Enkä osannut sitten muutakaan puhua. Toisaalta oli taas ihan mukavaa ulkoilla yhdessä leikkipuistossa ja käydä kahvilassa. En tiedä. On vaikeaa pysyä kovana ja päästää irti, mutta ulospäin näytän varmasti nimenomaan kovalta, kylmältä ja tunteettomalta.

Olen kyllä selvästi jo jossain määrin tottunut siihen, että saan päättää itse tekemisistäni ja kaikesta. En niin millään haluaisi joustaa yhtään mistään. Lauantaina keitin iltapuuroa lapselle ja piti keittää myös aikuisille, mutta koska ainekset olivat vähissä, puuroa riitti meistä vain toiselle. Minä olisin halunnut sen, tietysti, mutta teeskentelin, etten välitä ja annoin TT:n syödä sen. Mielessäni vihoittelin kovasti TT:lle, mutta eihän hän tehnyt mitään väärää. Jotain sellaista hänessä vain on, mikä saa minut työntämään omat toiveeni jonnekin piiloon. Sen huomaaminen nyt viikonloppuna muutamaankin otteeseen teki tavallaan hyvääkin, vahvistaahan se ajatusta siitä että ero oli oikea ratkaisu. Still, I couldn't help but wonder, kuten Carrie Bradshaw kirjoittaisi, tekisinköhän minä samoin kenen kanssa tahansa? Ja miten hitossa minä voisin oppia siitä pois, ellen ole vielä oppinut?

Hyvää viikonlopussa olivat mm. opiskelukaverini (ensimmäisestä pääaineestani) E:n valmistujaiset, joissa kävin yksin. Juhlat olisivat jatkuneet boolin merkeissä illalla, mutta minä tein rohkeasti vierailuni jo iltapäivällä, kun kaikki muut vieraat olivat juhlakalun sukulaisia. Olen aika ylpeä siitä, että uskalsin. Söin tietysti hermostuksissani liikaa kakkua, mutta kun se oli niin hyvää. Töksähtelevää keskustelua vältellessäni rapsuttelin myös yhdessä vaiheessa kissaa ja vaatteeni olivat lopulta aivan karvojen peitossa. Niin se ihmisen todellinen olemus tulee esiin, vaikka sen olisi kotoa lähtiessä koettanut miten kammata (teippiharjata) piiloon. Minä olen kissankarvainen turpea herkkuperse eikä siitä näköjään mihinkään pääse.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Siunattu tahmeus

Kuten pohdinkin, eiliset ajatukset olivat vielä keskeneräisiä. Tulivat nimittäin uniin viime yönä. Unessa vaadin mustasukkaisuudensekaisella raivolla TT:tä tilille siitä, mitä hänen ja erään naisen välillä on tapahtunut. Todellisuus on, että jotain varmaan on tapahtunut (se työkeikka Itä-Suomeen, jolta hän on juuri palannut (aiemmat siinä paikassa käymiset olivat ehdottomasti yksi syy eroomme (ei siellä silloinkaan "mitään" (rajanveto on suhteellista, mutta kenties joku ymmärtää, mitä tarkoitan) "tapahtunut", mutta ystävyys sen naisen kanssa eteni epäilyttävään suuntaan (viimeiset puolitoista vuotta paikka oli häneltä "kielletty", joten tokihan hän sinne ryntäsi heti eron jälkeen)))), mutta fakta on myös, että minulla ei ole enää mitään oikeutta häntä siitä kovistella. Sekös kismittää. Siinä unessa tunsin voimakkaampia tunteita kuin aikoihin hereillä ollessani. Käyttäydyin riitatilanteessa juuri niin ärsyttävästi kuin oikeastikin käyttäydyn. Herättyäni olin taas kiitollinen tästä lääkityksen aikaansaamasta tahmeasta tasapaksuudesta.

Samanaikaisesti kismiinnyksen kanssa olen kuitenkin kaivannut viime päivinä monia asioita suhteestamme. Ehkä kyseessä on vain yksinolon pelko, sen tajuaminen että ei ole kovin todennäköistä että enää tapaisin ketään. Viihdyn erinomaisesti yksin noin pääosin, mutta kyllä ihmisen kosketusta kumminkin kaipaa. Sen suhteen olen ns. huonossa jamassa. Vai miksi minä muuten nauttisin hammaslääkärissä käymisestä?

Hain yhtä työtä Lontoosta. Siellä näyttää olevan melkein jatkuvasti tarvetta minun alani ihmisille. Ymmärrän, että isojen firmojen kannattaa keskittää toimintojaan, mutta tuntuisi silti hieman absurdilta lähteä Lontooseen tekemään lähes minimipalkalla suomen kieleen liittyvää työtä, jonka pystyisi tekemään myös kotoa käsin. Tarjottu palkka on kyllä noin kaksinkertainen viime projektiin verrattuna, mutta se taitaa jo sisältää asuinpaikan vaihdosta aiheutuviin kustannuksiin varatun summan. Kysyin etätyömahdollisuudesta. Jäänen vaatimuksineni huomioimatta haussa.

Parveke ja lounas auringossa kutsuvat. Olenpas ylpeä tuosta luovasta, yltiöpäisestä sulkeiden käytöstäni.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Päänsärky

Mitähän minä nyt taas olen kirjoittanut, kun Irlannista on viimeisen viikon aikana käyty lukemassa blogiani yhtä paljon kuin Suomesta? Huomaan olevani ikävä ihminen, sillä tämä ei minusta tunnu samalla tapaa pelottavalta kuin se kerta kun lukijaryntäys tuli Venäjältä.

Minulla on jo toista päivää rasittava paikallinen päänsärky. Siis erittäin paikallinen. Tarkalleen ottaen noin yhden neliösentin alue keskellä vasenta kulmakarvaani on se kohta, jonka takana särky on. Se ei tuntuisi liittyvän silmään, sillä silmän auki tai kiinni pitämisellä ei ole särkyyn vaikutusta. Sen kohdan painaminen sormenpäällä auttaa hieman, mutta en minä jaksa koko ajan sormeani siinä pitää, kun joudun ujuttamaan sen silmälasien reunan alle ja kääntämään koko käsivarren korkealle ilmaan. Ei puhettakaan sellaisesta rennon mietiskeleväisestä noja-asennosta.

Tunnen päänsäryn lisäksi aivan valtavaa kuumotusta mennä kirpputorille. Käteni oikein syyhyävät, kun ajattelen kaikkia niitä aarteita, joita voisin löytää. En oikein tiedä mistä on kyse. Joka tapauksessa minun on nyt vain odotettava, että saan muutakin rahaa kuin asumistuen, eikä minulla sittenkään tule olemaan varaa mihinkään todellisiin aarteisiin. Mutta ei ostaminen ehkä lopulta olekaan tärkeintä kirppistelyssä, vaan ihanien tavaroiden hypistely ja kammoittavien tavaroiden kauhistelu ja yleinen tunnelmointi. Löydöt ovat sitten bonusta siihen päälle. Työttömänä on mukavaa, kun ehtii kirpputorille arkena päiväsaikaan eikä siellä ole kovin ruuhkaisaa (paitsi tietysti lastentavarakirpputorilla, mutta sen verran zen-henkeä löytyy jopa minusta, että selviän sieltäkin elävänä ulos - karaistuin kai äitiysloman aikana). No, onneksi nyt sataa, niin ei tee mieli poistua kotoa ylipäätään.

Oli muitakin, monimutkaisempia ajatuksia (lähinnä kaipaus- ja kiukkuperustaisia), mutta ne eivät taida olla kirjoituskelpoisia vielä tänään. Aion sen sijaan ottaa nyt tavallistakin isomman iltapäiväkahvin ja kaksi suklaakeksiä.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Päänsisäiset ukkelit (lähinnä akkelit)

Minulla on sellainen ongelma, että kiinnyn ihmisiin liian helposti ja liian paljon. Saan aina lopulta pettyä, kun ymmärrän, että joku ihminen on minulle paljon tärkeämpi kuin minä hänelle. Karkotan fiksut ihmiset olemalla liian innokas ja vedän puoleeni hyväksikäyttäjiä olemalla liian vietävissä.

Mutta kuulkaas, armaat lukijat, tämä blogihomma on siitä kätevää, että jonkinlainen (päänsisäinen) yhteisö muodostuu ja muovautuu juuri sellaiseksi kuin itse haluaa. Voi valita, kenen tuotoksia lukee tai jättää lukematta. Tietää jotain myös siitä, kuka lukee omia tuotoksia. Vuorovaikutus voi olla joko yksi- tai kaksisuuntaista ja molemmat ovat ihan ok. Voi luulla tietävänsä asioita ihmisestä ja olla täysin väärässä, eikä sen silti tarvitse pilata jonkinlaisen yhteyden muodostamista siihen ihmiseen. Minä en lue kovin montaa blogia, mutta niistä, joita luen, on tullut minulle nopeasti jollain tapaa aika rakkaita. En kuitenkaan sanottavasti kärsi siitä, että minun blogini lukeminen on muille aivan yhdentekevää. Ne blogit, joita seuraan, ovat jonkinlaisia peilejä, sillä luonnollisesti olen valinnut tähän päänsisäiseen yhteisööni sellaisia kirjoittajia, joilla koen olevan jotain yhteistä minun kanssani. Se jokin yhteinen on välillä niin abstraktia, ettei sille ole sanojakaan. Ehkä jotkut löytävät vastaavaa ns. tosielämän ystävyyssuhteista. Tämä tällainen sopii minulle oikein hyvin.

Lisäys/selvennys PALJON myöhemmin: kirjoitin yllä tietysti sellaisista päiväkirja-tyylisistä blogeista ja niiden kirjoittajista. Kaikenlaiset kasperströmmanit ja projectmamat luokittelen sillä lailla ei-sosiaaliseen mediaan kuuluviksi, että niistä en edes kuvittele voivani lukea rivien välistä mitään kirjoittajan mielen syvemmistä syövereistä kumpuavaa. En tarkoita, että olisin muutenkaan mikään suuri ihmistuntija, mutta kyllä minä henkilökohtaisempia tekstejä lukiessa yleensä kehitän jonkinlaisen tunteen, jonka kautta sitten luulen ymmärtäväni kirjoittajaa. Miksihän minun piti tämä palata lisäämään? Ihan kuin pyytelisin anteeksi.