pioni

pioni

perjantai 31. lokakuuta 2014

Ennakoitua parempaa ja huonompaa, eli keskimäärin keskivertoa

Työhaastattelu meni sikäli hyvin, että minua luvattiin suositella valittavaksi työhön, ja että itse työ kuulosti mukavalta. Vähemmän hyvää asiassa on (mitä vähän olin aavistellutkin), että työsuhde jatkuu "toistaiseksi", koska se on sairauslomasijaisuus. "Se voi olla pidempi tai se voi olla lyhyempi, ja jatkoa varmaankin saadaan tietää aina viikko kerrallaan", kertoi haastattelija. Kerroin, että en mieluusti ota vain pari viikkoa kestävää työtä, koska joudun työn alkaessa esimerkiksi muuttaman lapsen päivähoitoaikaa, mikä sotkee koko perheen rytmejä eikä se mielestäni kannata muutaman työpäivän vuoksi. Haastattelija vaikutti ymmärtäväiseltä, mitä en ollut osannut odottaa. Hän myös kirjasi ylös toiveeni vapaapäivistä kurssin lähiopetuspäiviä varten kommentoimatta asiaa negatiivisesti. Osaamistani ja koulutustani kartoitettiin mielestäni kattavasti - tämä oli toistaiseksi miellyttävin kokemukseni henkilöstövuokrausfirmoista. Haastattelija selvittää vielä asiakasyritykseltä, onko työsuhteen vähimmäiskestosta uutta tietoa ja haluaisivatko he valita minut työhön. Yhteydenottoa odotellessa. Ei tämä näytä herättävän minussa erityisen suuria tunteita, oli lopputulos mikä hyvänsä.

Tinga Tingan Leijona
 En juurikaan katso televisiota, mutta lastenohjelmia meillä katsotaan pieni annos päivittäin. Perjantain ehdottomasti parasta antia on Pikku Kakkosessa tuleva Tinga Tinga, jossa kerrotaan afrikkalaisia eläinsatuja visuaalisesti aivan huikean hienoon pakettiin käärittynä. Myös ääninäyttely on mielestäni parempaa kuin PK:n ohjelmissa keskimäärin. Lämmin suositus! Viimeisimmän Pikku Kakkosessa nähdyn jakson voi tietysti katsoa aina Yle Areenasta


torstai 30. lokakuuta 2014

Menen työhaastatteluun kissankarvoja vaatteissa

Aamusella kampaajalla istuessani puhelimeni soi ja henkilöstövuokrausfirman ihminen kutsui minut haastatteluun sitä siivoojan työtä varten. Haastattelukin on heti huomenna. Asia on tietenkin iloinen, mutta sattuneista syistä (joita eilisessä kirjoituksessa jo vähän pohdinkin) en ole päivän aikana kokenut tästä sen kummempaa ylpeyttä. Olen oikeastaan jo päättänyt ottaa työn, jos se on sellainen kuin ilmoituksessa kuvailtiin - silloin kuukausituloni lisääntyisivät noin 80 prosentilla. Yksi asia, mikä voi tulla vielä paikan saannin tielle, on se, että käymästäni kurssista on jäljellä neljä lähiopetuspäivää, joita varten tarvitsisin siis työstä vapaata. Nolottaa jo valmiiksi, että joudun esittämään jonkin vaatimuksen työhaastattelussa, se ei ole kohteliasta. Voisin tietysti salata koko kurssin toistaiseksi ja ilmoittaa siitä vasta myöhemmin, mutta en usko pystyväni moiseen epärehellisyyteen. Pitää kertoa totuus ja selittää se parhain päin.

Kissan karvakorva
Meillä on kaksi kissaa. Kotona on kissankarvaa aina joka paikassa, imuroinneista ja jatkuvasta teippiharja kädessä kulkemisesta huolimatta. Olen käynyt joskus sellaisissakin kissanomistajien kodeissa, joissa ei näy karvaa oikeastaan ollenkaan. Mitenhän he sen tekevät? Itse olen haaveillut kissojen kouluttamisesta imuroitaviksi sekä kaikkiin ovenpieliin asennettavista teippiharjoista, autopesulatyyliin. Kumpikin haave tuntuu kaukaiselta. Mutta asia tuli mieleen, kun istun tässä ikkunan vieressä ja aurinko paistaa sisään paljastaen kaikki ilmassa leijuvat ja mustien kalusteiden pinnoille asettuneet karvat. Laitan tähän kuvitukseksi tällaisen hassunhauskan (kyllä, ymmärrän ettei se ole sitä oikeasti) kissakuvan, jota vastaavia olen kissanomistajuuden aikana ottanut varmasti useita kymmeniä. Kun yrittää kuvata itseä kohti tulevaa kissaa, mutta kamera on hidas tai itse sählää jotenkin, käy niin, että kuva tulee otetuksi sekunnin tai kaksikin aiottua myöhemmin, ja kissa on ehtinyt jo puskemaan jalkaa tai muuten vain liian lähelle.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Sataa ja elämä on vaikeaa

Olen ollut työttömänä jo vuoden. Olen harjoittanut mielestäni tervettä itsekunnioitusta sen suhteen, millaisia työpaikkoja haen, ja hakemuksia on silti lähtenyt vähintään yksi joka viikko, joinakin päivinä useita. Olen akateemisesti koulutettu. Nyt työttömyysaikana olen vielä käynyt omakustanteisesti (lue: puolisokustanteisesti) erään toisen alan vuoden kestävää kurssia, jonka turvin olen hakenut kymmeniä ja taas kymmeniä työpaikkoja lähinnä kaupan alalta. Olin lähellä tulla valituksi yhteen lupaavaan paikkaan, mutta toisen hakijan työkokemus vei voiton. Toiseen paikkaan pääsin "haastatteluun", joka antoi yrityksestä niin kertakaikkisen hirveän kuvan, että kiitin universumia, etten tullut valituksi.

Äsken laitoin hakemuksen siivoojan työhön. Ei siinä työssä sinänsä mitään vikaa ole, tein sitä opiskeluaikanakin melkein joka viikonloppu ja viihdyin. Voin tosiaan kuvitella viihtyväni vastaavissa hommissa vaikka hamaan loppuun asti, mutta jotenkin olen kuitenkin niin nuiva tyyppi, että ajattelen olevani duunariuden yläpuolella. Tiedostan olevani (lähi)suvun ensimmäinen akateeminen ja haluaisin kovasti, että oma(t) lapseni voisi(vat) katsoa taaksepäin ja ajatella päässeensä jotenkin pidemmälle kuin minä tai vanhempani. Että asiat etenisivät, noin suuremmassa mittakaavassa, siihen suuntaan että jälkipolvilla olisi aina edellisiä enemmän valinnanvaraa. Lisäksi olen huomannut olevani vähän erilainen kuin suurin osa siivoojista, joiden kanssa olen tehnyt töitä. Vähemmän, no, yksinkertainen. Pidän suoraviivaisista ihmisistä, joita siinä työssä tapaa, mutta olen välillä joutunut kohtaamaan myös aika paljon suoranaista tietämättömyyttä, ja jos tietämättömyys olisi työyhteisössäni vallitseva ominaisuus, voisin kuvitella sen käyvän pidemmän päälle hyvinkin raskaaksi. Olen nääs sitä mieltä, että on syytä pystyä tulemaan toimeen sellaisten ihmisten kanssa, joita tapaa työn merkeissä päivittäin. No, nyt hakemani työn kerrottiin olevan itsenäistä, mikä kuulostaa hyvältä. Tämänhetkiselle mielenterveydelleni uskon siivoustyön olevan jopa juuri sopivaa, kaikki muu tuntuisi liian suurelta ja tuntemattomalta.

Näyttää kuitenkin olevan myös niin, että muihin töihin en kelpaa. Enhän tosin tiedä, kelpaanko siivoamaankaan. Itse palkkaisin itseni siihen työhön tältä istumalta, koska tiedän olevani siinä hyvä. Mutta kun hakemuksessa tuota ei pysty näyttämään. Ehkä joku pystyy, minä en. Ylipäänsä viimeisen vuoden aikana olen alkanut ihmetellä, millä ihmeen keinoilla ihmiset markkinoivat itseään työnhaussa niin, että tulevat kutsutuiksi haastatteluun ja vielä palkatuiksikin. Sillä, että listaa rehellisesti vahvuutensa ja kertoo olevansa ahkera ja motivoitunut, ei näemmä pääse muualle kuin vastaanottavan tahon roskapostilistalle. Jonkin aikaa minulla oli cv:ssäni rivi, jolla kerroin sivilisäätyni ja lapsen syntymävuoden, mutta sittemmin mietin, että hittoakos se kenellekään kuluu. Rivin poistaminen ei kuitenkaan johtanut välittömästi parempaan hakumenestykseen. Ongelma on siis muualla. Minulla ei tietenkään ole työkokemusta siitä ammatista, johon olen valmistunut, ja muu kokemukseni on sekalaista. On myös aukkoja cv:ssä, koska olen kokeillut useampaa opintosuuntaa ennen "oikean" löytymistä. Olen toisin sanoen paperilla surkea hakija. Ja silti tiedän olevani hyvä kaikessa, mihin ryhdyn. Mitenhän tuon saisi todistettua, kun ei päästetä ryhtymään?

Sade sentään loppui.

Blogista

No niin, perustin siis blogin. Se etsii identiteettiään ja saattaa jatkaa etsimistä vielä pitkäänkin. Viime päivinä olen miettinyt, haluanko kirjoittaa mahdollisille lukijoille

a) mielipiteitäni ajankohtaisista aiheista semmoiseen vähän paasaavaan sävyyn,
b) elämän materialistisista jutuista, kulutusvalinnoista ja haluamisista, tai kuten nykyään sanotaan, lifestyle-asioista, vai
c) päiväkirjamaisia merkintöjä sinänsä varsin tylsästä elämästäni.

Olen nyt päätynyt siihen, että c-vaihtoehto on varmin valinta, sillä siihenhän voi sisällyttää myös a:ta ja b:tä niin halutessaan, tuntematta kuitenkaan painetta löytää joka päivä jotakin "tärkeää" kirjoitettavaa. Vaihtoehto a ei ole realistinen siksikään, että vaikka osaan kyllä paasata (kirjallisesti), minulla on lopulta harvasta asiasta voimakasta mielipidettä, joka ei olisi helposti muutettavissa. Blogin elinkaari jäisi lyhyeksi. Vaihtoehto b ei tule kyseeseen, sillä en juuri seuraa trendejä enkä muutenkaan ole niin tavaran ja kulutuksen perään. Itse asiassa olen viime aikoina riisunut elämääni monenlaisista mukavuuksista (tästä nappasin myös nimen blogille, en halunnut mitään liian lokeroivaa tai grandiöösiä) ja pidän niitä kertakaikkisen turhina ja paheksun mielessäni ihmisiä, joille ne ovat edelleen arkipäivää. En myöskään jaksaisi sitä työn määrää, mikä tuollaisen blogin pitämiseen vaadittaisiin: valokuvien ottamista tavaroista ja kodin siivoamista, että ne valokuvat näyttäisivät hyviltä. En tiedä, miksi edes harkitsin tuota vaihtoehtoa.

Haluan haastaa itseni kirjoittamaan jotakin päivittäin, tai ainakin melkein. Yritin paperisen päiväkirjan pitämistä, mutta en jaksanut jatkaa sitä paria päivää pidempään. Lisäksi paperille kirjoitettuina asiat tuntuivat jotenkin noloilta eikä niitä voinut jälkeenpäin muokatakaan, ja aloin välittömästi stressata sitä mahdollisuutta, että joku joskus lukisi päiväkirjaani (tämä on takuulla jäänne lapsuudesta ja nuoruudesta, jolloin äiti luki päiväkirjojani). Koska olen työtön ja ajoittain masentunut ja katson itseni aika lailla syrjäytyneeksi ja melko turhaksi, tämä kirjoittaminen on eräänlaista itsehoitoa. Elämäni kaipaa jonkinlaista muutosta, mutta en ole varma, mitä. Katsotaan tuleeko asiaan selvyyttä.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Haluan sohvan

Ennen kuin menen tässä blogissa mihinkään sen syvällisempään, kerron, että olen halunnut uutta sohvaa semiaktiivisesti jo parin vuoden ajan, mutta tiedostanut jatkuvasti sen hankkimisen epäjärkevyyden, kun taloudessa on pieni lapsi. Nykyinen sohvamme on kuitenkin karsea, vanha ja likainen. Lapsen ollessa vauvaikäinen sohvaan imeytyi epäilemättä useita litroja rintamaitoa. Pestävää irtopäällistä ei ole. Liikuin asioilla Ikean lähistöllä ja poikkesin huvikseni katselemaan huonekaluja, kun oli aikaa. Rupesin haluamaan tämmöistä. Koeistuin tätä parikymmentä minuuttia, tai kyseisen kalusteen kohdalla pitää ehkä puhua koelöhöämisestä. Tuollaisella viettäisin mieluusti aikaani, jota minulla sattumalta onkin paljon.

http://www.ikea.com/fi/fi/images/products/soderhamn-n-istuttava-sohva__0257374_PE401344_S4.JPG
Jostakin syystä väri miellyttää silmääni. Vaikuttaakohan asiaan se, että kyseisen sinapinvärisen kankaan kissankestävyys vaikutti lähemmässä tarkastelussa varsin hyvältä? Voisin koota moduuleista meille sopivan sohvan, ei liian isoa eikä liian pientä. Sitten luin vielä esitteestä, että tämä sohvasarja on valmistettu niin, että kaikki materiaalit voidaan käytön päätyttyä erotella ja kierrättää. Päälliset voi pestä 60 asteessa. Hallelujaa, olen myyty. Koska en kuitenkaan tee ostopäätöstä yksin, olen melko skeptinen sen suhteen, tullaanko tällaista sohvaa ikinä meidän olohuoneessamme näkemään.






keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ensimmäinenblogikirjoitus

Uusi blogi, siinä kaikki. Sisältöä ilmestyy, kun sisältöä ilmestyy.