pioni

pioni

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Täydellistä elämää

Olen päässyt ihan vauhtiin: mummopyörä on saanut kyytiä jo kolme kertaa. Eilen pyöräilin erääseenkin itäiseen lähiöön hakemaan yhtä nettikirppikseltä ostamaani pikkutavaraa. Neljänkymmenen viiden minuutin reissu teki kipeää, kun ei ole yhtään lihaksia. Toisaalta takaisin kotiin selvitessäni tunsin kyllä varsin suurta ylpeyttä, joka peittosi tuon kivun.

MH ei ole karkonnut elämästäni, vaikka tapasi vanhempani viime perjantaina (itse asiassa vielä pikaisesti uudelleen maanantaina, kun vanhempani kyyditsivät minut ja lapsen takaisin kotiin). Kaikki meni oikeastaan ihan hyvin. Tykkään MH:sta kamalan paljon.

Surettavinta pääsiäisessä oli huomata, että äitini kissa on varsin huonossa kunnossa. Hän on jo 16-vuotias, joten seniorien vaivoja alkaa olla, nyt näkyvimmin nivelissä. Aina kymmenen vaivalloisen kävelyaskeleen jälkeen hänen täytyy pitää lepotauko, eikä hän kuulemma ole enää pariin viikkoon päässyt yläkertaan. En tiedä näemmekö enää (jos vaivoihin tepsivää lääkettä ei löydy nopeasti, mielestäni olisi oikein päästää hänet jo vehreämmille myyrästysmaille), joten tarjosin katille mahdollisimman paljon läheisyyttä ja silittelyä. Omat kissamme 1 ja 2 taisivat myös havaita vanhuksen olevan melko heikkona, koska mitään sähinöitä tai muita välienselvittelyjä ei ollut, kun saavuimme kylään.

Sunnuntai-iltana kävi kylläkin Kissalle 2 ikävä tapaus, kun joku tuntematon kissa kävi kuistilla häntä pöllyttämässä. Minä ja isäni kuulimme kissatappelun äänet ja isä ryntäsi ensimmäisenä ulko-ovelle, mutta heti oven raottuessa äidin kissa syöksyi ulos erottamaan tappelijat ja vieras kissa katosi pimeyteen. Sairaasta vanhuksesta siis löytyikin vielä ytyä, kun omaa reviiriä vähän vakavammalla tavalla uhattiin. Hän on sankarini. Tilanteen jälkeen isä kantoi hänet takaisin sohvalle lepäämään. Kissa 2 piiloutui kuistin alle murisemaan ja maanittelin häntä sieltä pois muutaman minuutin ajan. Järkytys oli niin suuri, ettei hän ole vieläkään siitä täysin toipunut. Ruoka maittaa tavallista huonommin ja naukumista olen kuullut vain kerran tapauksen jälkeen, vaikka hän yleensä on kovinkin juttelevainen. Fyysisiä vammoja on pari: purujälki kainalossa (iso reikä ihossa, josta ei kuitenkaan tule verta) ja jonkinlainen vaurio yhdessä varpaassa/kynnessä. Toivon, että paranevat ilman lääkärikäyntiä, koska se on niin kallista lystiä, eikä edes lystiä. Taas saan tarjota läheisyyttä.

Onko semmoista ammattia kuin eläintensilittelijä? Minä olisin siinä tosi hyvä.

Tykkään katsoa videoita, joissa esimerkiksi tuotantotiloilta pelastetut eläimet ovat saaneet asuinpaikan turvallisesta hoitolasta maalta ja viettävät aikaa muiden eläinten sekä sellaisten hoitajien kanssa, jotka ymmärtävät eläinten tunne-elämää. Lampaat, lehmät ja broilerit nauttivat sylissäpitämisestä ja silityksistä siinä missä kissa tai koira. Minä voisin olla se, joka saa silittää niitä. Se olisi oikeastaan täydellistä elämää.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Hyvääkin

Minulle tarjottiin noin kolmen viikon pituista työpätkää samasta firmasta, jonka yhdessä projektissa olin vuosi sitten asiantuntijana. Työn kuvaus oli vähän samankaltainen kuin viimeksi, ja sitä tehdään jälleen kotoa käsin. Raha tulee tarpeeseen. Alunperin työn piti alkaa jo eilen tai tänään, mutta perjantain jälkeen en ole kuullut firmasta mitään, joten projektin aikataulut taitavat venyä ja paukkua, kuten taisi käydä vuosi sittenkin. No, mitäs muutakaan tekemistä minulla olisi kuin odottaa.

Koetan onneani yhteishaussa. Hain kahteen sosiaali- ja terveysalan koulutukseen AMK:hon (molempiin haetaan samalla pääsykokeella) ja yhteen humanistiseen aineeseen yliopistolle. Kuten tästä huomaa, olen hukassa sen suhteen, mitä haluaisin tehdä. Tai ehkä ongelmani on ennemminkin päinvastainen: en ole yhden asian ihminen, vaan opin halutessani nopeasti melkein mitä vain ja voin tehdä monenlaisia töitä ja vielä viihtyäkin niiden parissa, kunhan ne tarjoavat jonkin verran mahdollisuuksia kehittymiseen. Mutta mitään intohimoa tiettyyn alaan tai aiheeseen minusta ei kyllä saa revittyä esiin. Nuo AMK:n koulutukset vaikuttavat semikiinnostavilta ja niissä olisi lisäksi hyvät työllisyysnäkymät. Humanisteille on tietysti tarjolla lähinnä apurahatutkijan töitä, mistä en ole erityisen innostunut, joten voi miettiä onko mitään järkeä hankkia jo toinen tutkinto samasta tiedekunnasta vain siksi, että aine sattuu kiinnostamaan.

Nykyisillä yhteishakusysteemeillä mahdollisuuteni saada opiskelupaikka ovat tietysti olemattoman pienet, kun uusille ylioppilaille on varattu reilut sisäänottokiintiöt. Mutta yrittänyttä ei laiteta, vai miten se meni?

Perjantaina lähdemme äitini luokse pääsiäistä viettämään. Koska olemme köyhiä eikä minulla ollut varaa junalippuun, MH antaa meille kyydin. Tiedossa siis Kiusallinen EnsitapaaminenTM MH:n ja vanhempieni välillä. Hän kyllä autoilee sieltä pois jo samana päivänä, joten ehkä kiusallisuuden määrä on vielä jokseenkin hallittavissa (todennäköisesti ei, yritän vain rauhoitella itseäni vähän).

Kissat ovat päättäneet luopua talviturkeistaan. Saattavat kyllä katua sitä viikonloppuna, kun saavat tilaisuuden ulkoilla eikä olekaan vielä lämmintä! Joka tapauksessa, harjasin aamupäivällä Kissaa 1 parin minuutin ajan furminaattorilla, ja tuloksena oli kokonaan karvalla kuorrutettu olohuoneen matto. Kun keräsin irtokarvat aivan tiiviiksi palloksi, niitä oli melkein tennispallon verran. Ja hän on kissoistamme pienempi. Mutta voi sitä tyydytystä, kun tietää että sellainen karvamäärä menee suoraan roskikseen kulkematta lattian/sohvan/sängyn/vaatteiden/verhojen ja teippiharjan/imurin kautta.

Aamulla pyöräilin ensimmäistä kertaa tänä keväänä (siis en lenkkeillyt, menin vain hammaslääkäriin ja kauppaan). Kunto on aivan nollassa ja ylämäet olivat tuskaa. Tasaisella kiitäminen sen sijaan oli nautintoa. Kokeilen ehkä toisenkin kerran tänä vuonna.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Molemmista päistä

Torstai-iltapäivänä päiväkodilla kerrottiin, että liikkeellä on ärhäkkää vatsatautia, ei kuitenkaan vielä O:n ryhmässä. No heti kohta oli, sillä O aloitti oksentamisen yöllä viideltä (minun sänkyyni) ja jatkoi perjantai-iltapäivään saakka (lähinnä ämpäriin). Sitten rauhoittui ja lauantai oli aika tavallinen lauantai, lapsi käveli reippaasti kirjastoon ja popsi kauppahallissa hyvällä ruokahalulla nuudelisalaattia ja paistettua seitania. Seuraavana yönä sänkyyni tulivatkin (lapselta) sekä oksu että ripuli, joista jälkimmäinen jatkui vielä eilisen. Sanomattakin on selvää, että olin juuri palauttanut paikalleen petauspatjan, joka oli edellisen oksupesun jäljiltä viimeinkin kuivunut. Nyt taidan nukkua varmuuden vuoksi vielä pari yötä ilman. Huomenna voin toivottavasti viedä O:n jo hoitoon, sillä olen aivan naatti.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Jojo

Minusta on vanhemmiten tullut painojojoilija, jojopainottelija. Raskauden aikana painoa tuli 20 kg, josta vain 12 kg poistui "itsestään", kumma juttu. Sittemmin olen sahannut ylös alas niiden loppujen kahdeksan kilon kanssa. Juuri nyt olen neljä kiloa painavampi kuin ennen raskautta. Aivan viime viikkoina paino on ollut laskusuunnassa, sillä olen tinkinyt omista syömisistäni, kun rahat ovat finaalissa. Jos joskus olen paremmin toimeentuleva, paisunen pullataikinan lailla. Mutta nyt on kyllä oikeasti toivoa saavuttaa se lähtöpaino.

Iloitsen, kun iltaisin on valoisaa. Voi (eli jaksaa) mennä vielä Pikku Kakkosen jälkeen ulos lapsen kanssa. Tulee siis liikuttua edes vähän, sillä tavalla ei-väkisin. Jotenkin mukavaa, kun on syy poistua kotoa ihmisten ilmoille - tulee toiveikas olo sen suhteen, että on vielä jollakin tavalla elämässä kiinni.

Oikeastaan kun tänään istuin pihan penkillä, mietin että tuntuu vähän samalta kuin vuosi sitten. Semmoiselta että minä ja lapsi ollaan kahdestaan ja olemme vapaita touhuamaan illatkin mitä meitä huvittaa. MH on nyt tosiaan viikot poissa, ja näköjään minä olen löytänyt tilanteesta hyvääkin. Tajunnut, että parisuhde laiskistaa ja laittaa pisteen määrätietoisuudelle, sikäli kuin sellaista on henkilössä joskus hitusen verran ollut. Ja että nyt on aikaa olla epälaiska, no, epälaiskempi, ehkä jopa ns. pitää huolta itsestä.

Ehkä keväinen sää vain sekoitti pääni. Perjantaille luvataan sentään lumisadetta.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Pölykeuhko

Juhlimme viime viikonloppuna O:n syntymäpäiviä, vieraina oli kaksi lapsosen kaveria äiteineen ja juuri sen verran ihmisiä meille mahtuukin, jotenkuten, parin tunnin ajaksi. Olin aika ylpeä vegaanisista tarjoiluistani, vaikka suklaakakusta olisi kyllä pitänyt laittaa kuva siihen Ei mennyt kuin Strömsössä -Facebook-ryhmään. Hoin itselleni koko valmistusprosessin ajan, että maku on tärkein, niin että kaakun valmistuessa uskoin siihen jo itsekin. Muutoin en olisi kehdannut moista läjää laittaa tarjolle. No, kaikkein tärkeintä oli tietysti että lapsella oli kivaa, ja kyllä sillä taisi olla. Ihanaa miten vähään voi olla tyytyväinen.

Tämän viikon ajan O onkin isällään ja minä vapaana kuin taivaan lintu. Eilen päätin lopettaa flunssakärvistelyn ja kävin uimassa. Se oli aivan ihanaa, vaikka loppua kohden räpiköin niin väsyneenä että jos olisin lähtenyt vielä yhdelle altaanmitalle, olisi varmaan uimavalvoja hypännyt pelastamaan. Uinti ei aiheuttanut välitöntä olon huononemista, mutta viime yönä yskin niin etten saanut nukuttua kolmen ja viiden välillä ollenkaan. Olin MH:n luona ja siinä yön tunteina tulin sitten miettineeksi, että voisiko yskä ja keuhkoja puristava tunne johtua sittenkin jostakin astmantapaisesta flunssan sijaan. Toivottavasti ei ainakaan kissa-allergiasta. MH:n koti oli varsin pölyinen (siis oikeasti, ehkä pölyisin koti jonka olen ikinä nähnyt) ja mietin vaikuttaako se olooni, siispä imuroin asunnon tänään, vaikka periaatteessa vastustankin sitä, että joudun moista tekemään toisen siivoukseen kykenevän aikuisen kodissa (no, enhän minä varsinaisesti joutunut vaan valinta oli omani). Katsotaan, helpottuuko olo lähiaikoina; ellei, niin kai sitä voisi jonkinlaisiin tutkimuksiin hakeutua.

MH aloittaa ensi maanantaina työt toisella paikkakunnalla. Näemme siis jatkossa viikonloppuisin. Minun kohtaloni on näemmä ajautua toistuvasti sellaisiin elämäntilanteisiin, että parisuhde siirtyy jonkinlaiseen etämoodiin. Vihaan sitä aivan sydämeni pohjasta. Tällä kertaa toki takana on vasta reilu puoli vuotta tätä suhdetta ja olemme sikäli toisistamme irrallisia yksilöitä, että jokapäiväinen näkeminen ei tunnu ainakaan minusta mitenkään välttämättömältä. Joka tapauksessa vihaan sitä, kun kommunikointi on pidemmän aikaa lähinnä viestejä tai puheluita, kun ei tiedä, miten toinen päivänsä viettää ja mitä ajattelee. Ahdistun. Mutta tilanne on väliaikainen ja siitä selvittäneen, tavalla tai toisella.

Ahdistun myös uutisista. Tuntuu, että mitään hyvää ei tapahdu. Tiedän kyllä, että tapahtuu, ja että keskivertoihmisen asiat ovat keskimäärin paremmin kuin sata tai viisikymmentä vuotta sitten eläneen keskivertoihmisen ja blaa blaa. Mutta kuitenkin. Esimerkiksi työttömistä käytävä keskustelu on tällä hetkellä aivan käsittämätöntä, täynnä syyllistämistä. Eilen uutisoitiin, että työnantajat palkkaavat mieluummin työssäkäyvän kuin työttömän. No tuon minäkin olisin voinut kertoa. Kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen todennäköisyys tulla palkatuksi laskee jyrkästi. Niin no, entäs tällainen yksilö, joka on ollut työttömänä yli kaksi vuotta, mutta joka sitkeästi ajattelee, että hänestä voisi vielä olla johonkin? Olisiko kaikille osapuolille todellisuudessa helpompaa, että vain katoaisin kartalta ikuiseksi työmarkkinatuen ja sitten eläkkeen nostajaksi, enkä yrittäisi rimpuilla kohtaloani vastaan hakemalla töitä ja pääsemällä jopa haastatteluihin? Elättelenkö aivan turhia toiveita, kun kuvittelen olevani kuitenkin aika fiksu, ja että minusta voisi olla jollekin työnantajalle hyötyäkin?

Työtönkin voi olla vain väärillä tavoilla. Ei saa erakoitua kotiin, mutta ei saa myöskään lähteä ihmisten ilmoille (esimerkiksi liikuntapaikkoihin, iik), kun pitää olla hakemassa töitä. Pitää näyttää siistiltä, potentiaaliselta työntekijältä, mutta ei liian siistiltä, ettei luulla rahojen menneen turhuuksiin. Pitää olla reipas, mutta nöyrä. Pitää olla standardit sen suhteen, mitä töitä hakee, vaikka oikeasti ei taida olla valinnanvaraa.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Naisten, miesten ja muiden päivä

Hyvää naistenpäivää. Sitten suoraan asiaan. Olen viime aikoina harjoittanut varsin aktiivista pohdintaa sukupuoli-identiteettiini liittyen. Olen tullut siihen tulokseen, että en voi pitää itseäni aivan sataprosenttisesti naisena. Ehkä puoliksi kuitenkin. Siitä, mitä se toinen puoli on, minulla ei ole vielä niin vahvaa käsitystä, että yrittäisin siitä kirjoittaa.

Mediassa on viime kuukausien, tai ehkä parin vuodenkin, aikana käsitelty aiempaa enemmän muunsukupuolisuutta ja muutama henkilö on puhunut julkisuudessa muunsukupuolisuudestaan. Vasta tämän myötä asia on tullut itselleni todelliseksi ja nyt voin helpottuneena myöntää sen koskevan myös itseäni. Olen kyllä miettinyt näitä asioita aina, mutta miten olisin voinut tietää olevani jotakin sellaista, mitä en edes tajunnut olevan olemassa? Nuorempana, seurustellessani transmiehen kanssa, mietin useaan otteeseen olenko ehkä itsekin transsukupuolinen, sillä kaikki naiseudessa ei vain tuntunut omalta. Mutta aina pohdinnan lopuksi oli pakko todeta, että en minä itseäni miehenäkään pidä. Minkään muun vaihtoehdon olemassaolosta en tiennyt silloin mitään, joten asia painui taas mielessä taka-alalle. Vuosien mittaan olen kuitenkin kokeillut asettumista loputtomalta tuntuvaan määrään erilaisia naisen rooleja. Mihinkään niistä en ole sopinut, vielä koskaan en ole tuntenut löytäneeni omaa paikkaani, aina olen ollut vääränlainen. Kun muunsukupuoliset ovat nyt medianäkyvyyden kautta jotenkin tulleet todellisiksi, tunnen itseni tarpeeksi vahvaksi asettumaan binäärisen sukupuolikäsityksen ulkopuolelle; en ole siellä yksin.

Tällaisen asian tajuamisessa on tietenkin se tragedia, että mikään ei muutu. Tässä maassa en voi hankkia itselleni mitään virallista statusta muunsukupuolisena, ja uutta henkilötunnusta. Siispä tulen olemaan muiden silmissä nainen ja aiheuttamaan edelleen paheksuntaa kun teen ei-naisellisena pidettäviä valintoja ja kärsimään edelleen huonosta huumorista, jota revitään miesten ja naisten oletetuista eroista. Voin vain toivoa kyselyitä ja lomakkeita, joissa saa rastittaa sukupuolekseen "muu" (on muuten hieman naurettavaa, että koen tuon rastin piirtämisen ehkä parhaaksi mahdollisuudekseni ilmaista sukupuoltani "virallisesti"). En minä halua alkaa joka tilanteessa selittää kovaan ääneen sukupuoli-identiteettini muuttuneen, asiahan on henkilökohtainen. Nimeni muuttamisella voisin tietysti tehdä asian jollain tasolla tiettäväksi, mutta senkin tarpeellisuuden pohtiminen on vielä alkutekijöissään. Tulee mieleen se vitsi: Mistä tietää, että joku on vegaani? Ei huolta, hän kyllä kertoo sen itse.

(Olen muuten nykyään vegaani)

Tarkoitan vain, että luulenpa, että vegaanit ja muunsukupuoliset eivät ylipäänsä yritä erityisesti vetää huomiota näihin ominaisuuksiinsa. Mutta on sosiaalisia tilanteita, joissa asia täytyy syystä tai toisesta ottaa esiin (vaikkapa nyt ravintolassa syöminen tai sellaiseen keskusteluun joutuminen, jossa joku levittää väärää tietoa muunsukupuolisuudesta). Jostain syystä enemmistön edustajat kokevat silloin, että asian esiin tuomisen syy on nimenomaan huomiohakuisuus, vaikka kyse on puhtaasti käytännöllisyydestä. Voin vain toivoa itselleni voimia tällaisten tilanteiden varalle. Jotenkin ajattelen, että selviän niistä, kun olen selvinnyt elämästä tähänkin saakka.

Ihanaa on sen tietäminen, että lapselle tämä ei ole asia eikä mikään. Pienet ovat avoimia kohtaamaan aivan kaikenlaisia ihmisiä, ja äitinä tiedän kelpaavani aina sellaisena kuin olen. Sitten kun meillä kiinnostutaan sukupuolista, oma kokemukseni saa kulkea mukana sivujuonteena opettamassa, että meitä on joka lähtöön ja olemme kaikki kuitenkin aika tavallisia.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Osaamaton

Lapsi on ollut perjantaista saakka mummolassa (palaa huomenna). Minä en osaa tehdä vapaa-ajallani mitään. No, olen minä viettänyt aikaa MH:n kanssa, mutta heti yksin jäädessäni olen aivan neuvoton. Olen sitä paitsi edelleen kipeä. Keuhkoihin sattuu ja ärsyttävä yskä salpaa välillä hengityksen. En ole nyt päässyt uimaan kahteen kuukauteen enkä uskalla muutenkaan hengästyttää itseäni. Olen minä sentään ottanut tavaksi tulla kotiin portaita hissin sijaan. Portaita on 80, siinä minun liikuntani. Aurinko paistaa ulkona, mutta ilma on liian kylmää hengitettäväksi näillä keuhkoilla; mökkihöperöidyn.

TT on meillä enää yhden yön. Minulla on vähän haikea olo, mutta sekin pitää vain sietää, eiköhän tuo mene nopeahkosti ohi.

Eilen menin työhaastatteluun sellaisella asenteella, että turha haastattelu mutta käydään nyt katsomassa, vaikka eivät ne minua kumminkaan halua. Haastattelussa kävi sitten kuitenkin ilmi, että alan työkokemuksen puute, joka on muille työnantajille ollut kynnyskysymys, ei tätä esimiestä haittaisikaan. Haastattelun kuluessa ärsyynnyin enemmän ja enemmän itseeni ja siihen, etten ollut valmistautunut kunnolla, sillä paikka vaikutti aidosti kiinnostavalta. Kysymykset olivat vaikeita mutta tuttuja, vastaukseni menivät hirveäksi jaaritteluksi enkä osannut kehua itseäni yhtään. En vain osaa. Tämäkin unelmatyö mennee sivu suun, koska olen tämmöinen luuseri.

Ja rahaa en edelleenkään haluaisi ajatella ollenkaan.