pioni

pioni

lauantai 30. joulukuuta 2017

Joulun ihme

Huomasin äitini kirjahyllyssä kotimaisen kirjailijan uuden teoksen, jonka haluaisin lukea, joten pyysin luvan sen lainaamiseen, sitten kun lähtisin kotiin. Lähtöpäivänä pakatessa muistin kirjan ja menin kirjahyllylle sitä hakemaan, mutta kirja ei ollut siellä. Sillä paikalla oli Aku Ankan taskukirja. Neljä ihmistä etsi kotimaisen kirjailijan uutta teosta viiden minuutin ajan turhaan, sitten oli pakko lähteä. En kai sitten lue sitä.

maanantai 25. joulukuuta 2017

Jouluangst

Viime yönä näin unta, että osallistuin musiikkiesitykseen jossakin koululla, ehkä lukiolla. Toinen esiintyjä soitti nokkahuilua ja minä melodicaa. Kappale oli Somewhere over the rainbow. Paitsi että juuri ennen esityksen alkua tajusin unohtaneeni tyystin harjoittelun ja sain paniikkikohtauksen enkä sitten mennytkään lavalle. Uneen kuului vahvasti se tunne, joka oikeastikin on läsnä kun jätän jotain tekemättä jännittämisen tai ahdistuksen vuoksi; että tiedän jo valmiiksi katuvani jälkeenpäin sitä, etten uskaltanut. Että olen vain kertakaikkisen paska.

Paniikkiasia tuli varmaan siksi nyt mieleen, kun alkaa tämä äitini nurkissa olo taas hieman ns. kuumotella. Eilen saatiin lahjaksi kasa turhaa romua (pattereilla toimivia äänekkäitä leluja ja miljoonas sekä miljoonasensimmäinen Lego-maasturi) ja toinen kasa suklaata, jota minä en edes voi syödä. Lapsi tietysti sekosi ja menetti keskittymiskykynsä viimeisetkin rippeet. Minuun iski tavara-ahdistus saman tien. Tänään sitten vielä ihmisahdistus siihen päälle, kun isoveli perheineen saapui. Uutisissa kerrottiin juuri, että jouluahdistus on melko yleistä. Ihanko totta?

Joulun hyviä puolia:
- täällä on lunta ja pikkupakkasta
- on päässyt saunaan
- kaikki tekemäni vegaaniset jouluruuat onnistuivat loistavasti, eli olen syönyt hyvin
- en keksi muuta vaikka mietin pitkään

perjantai 15. joulukuuta 2017

Läikkyy

Nukuin viime yönä ehkä kolme tuntia hyvin ja sitten neljä tuntia jotenkuten tai en ollenkaan. Eilen tuli Tinderissä ns. mätsi (yök) erittäin mielenkiintoisen oloisen henkilön kanssa. Semmoisen, että oikein semmoinen läikähdys tapahtui sisällä, mikä on kyllä erittäin harvinaista. (Läikähdys on kyllä oikeastaan todella outo sanavalinta, mutta ei tule nyt parempaakaan mieleen.) Illalla ennen petiin nmenoa laitoin sille viestin, joten luonnollisesti mieli keskittyi jännittämään mahdollisen vastauksen saapumista (jota ei vielä ole tullut, yhyy) ja nukahtaminen oli vaikeaa. Kun uni viimein oli saapunut, niin saapui myös lapsi viereen nukkumaan ja kolistelemaan kyynärpäitään minun kylkiluihini ja leukaani. Sitten alkoi aivan jumalaton kissaralli. Pitkästä aikaa on tarvinnut tällä viikolla käyttää suihkupulloa yön pahimpien metelöintien rauhoittamiseen. Nyt meno jatkui aamukuuteen, jolloin mietin, että kohtahan tästä jo pitää nousta joten voisi nousta saman tien, mutta sitten kuitenkin jotenkin nukahdin ja olin aivan naatti herätyksen soidessa.

Siispä vietyäni lapsen hoitoon toimin kuten huono vanhempi toimii ja menin takaisin nukkumaan. Oli ehkä kolmas kerta ikinä, joten ehkä minä en ole vielä aivan maailman huonoin.

Sitten kävin viemässä tavaraa SPR:n myymälään, ja uimassa, ja ruokakaupassa noin miljoonan muun ihmisen kanssa. Hyvin ehti kaiken, ja vielä juoda kahvit päälle.

torstai 14. joulukuuta 2017

Laiskuri

Löysäilen tällä viikolla kaiket päivät kotona, mutta lapsi on päivähoidossa. Olen huono vanhempi. No on minulla yksi kirjallinen koulutehtävä vielä kesken, ja maanantaina oli vietettävä iltapäivän verran aikaa koululla. Enpä tiedä mistä nyt on kyse, mutta olin taas saada siellä ahdistuskohtauksen. En kerta kaikkiaan tunne kuuluvani sinne. Luulen ja toivon, että työelämässä helpottaa hieman.

Vaikka työharjoittelun aikana heräsin vaivatta ennen kuutta joka aamu, olen nyt oitis muuttunut takaisin laiskaksi itsekseni. Herätys soi klo 7.02 ja silmien avaaminen tuntuu aina yhtä mahdottomalta. Onneksi olen saanut näiden päivien aikana tehtyäkin sentään jotain. Siis siivottua ja koottua muutaman kassillisen pois lahjoitettavaa tavaraa. Jostain syystä myös pestyä kylpyhuoneen lattian pesukoneen kohdalta. En kyllä suostu kutsumaan tätä miksikään joulusiivoksi.

Ärsyttää Tinder. (No ei sillä tavalla aktiivisesti ärsytä, että miettisin sitä paljon, mutta jos satun avaamaan sen, niin ottaa päähän.) Moni ihminen kirjoittaa profiiliinsa itsestään jonkinlaisen kuvauksen, toiset eivät ollenkaan ja heidät minä jätän suosiolla rauhaan. Mutta sitten on niitä, jotka suorittavat tuon itsensä kuvailemisen emojirivin avulla. Minä en jumalauta ymmärrä. Jos siinä kuvauksessa on vaikka yksi pojaksi oletettava ukkeli ja yksi tytöksi oletettava akkeli, niin tarkoittaako se, että tällä henkilöllä on yksi poikalapsi ja yksi tyttölapsi? Vai että hän nyt vain yleisemmin ottaen pitää lapsista ja haluaa perustaa perheen? Vai että hän on heterosuhteessa? Vai että hän etsii heterosuhdetta? Olenko yksinkertainen, kun en ymmärrä? Ehkä pikemmin moninkertainen. Ei ole tuo emojihomma tällaisia kaiken ylianalysoivia ajattelijoita varten. Mitä liikkuu mielessä ihmisellä, joka ajattelee, että saa kattavasti ja selkeästi kuvailtua itsensä, elämäntilanteensa ja toiveensa semmoisten pienten kuvien avulla? Pelkään, ettei paljoakaan koska se ei toimi.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Tarkemmin ajatellen

Ei sen eilisen kahvikumppanin kanssa tule kyllä mitään suhdetta kehkeytymään. Tunne on varmaan molemminpuolinen.

En kyllä tajua, miten voisin ikinä löytää ketään semmoista, jonka kelpuuttaisin. Ei sillä, pärjään minä yksinkin.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kahvit

Kävin treffeillä. Tai sanotaan nyt että kahveilla, koska treffit kuulostaa jotenkin siltä, että olisi pitänyt olla jotain romanttista ilmassa, ja sellaisesta taitaa olla turha minun kohdallani haaveilla, olen lähtökohtaisesti sen verran kyyninen ihminen. Kahvikumppani vaikutti kyllä aika mukavalta. Löytyi yhteisiä puheenaiheita pariksi tunniksi siitä huolimatta, että kiinnostuksenkohteemme tuntuvat olevan aika erilaisia. Eipä tuosta nyt oikein muuta osaa sanoa tässä vaiheessa. Ei siis ollut mitään maagista kipinöintiä, mutta voisin minä uudestaankin lähteä jos kutsu kävisi.

Työharjoittelu päättyi. Sain pelkkää kiittävää palautetta, mistä tuli hyvä mieli. Nihkeän alun jälkeen kaikki menikin siis aika hyvin ja jakso oli sillä tavalla antoisa, että tunnen oikeasti kehittyneeni niissä asioissa, missä pitikin kehittyä.

Sitten kävin uimassa ensimmäistä kertaa neljään viikkoon ja totesin olevani rapakunnossa, kuten odottaa saattoi. Pakotin itseni räpiköimään kilometrin ja sitten istuin puoli tuntia saunassa (siinä jossa on lempeämmät löylyt).

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Erikoisen näköinen

Kyllä ei saisi olla tämmöisiä yksittäisiä vapaapäiviä keskellä viikkoa. Koko päivän ajattelee, että on lauantai ja sitten pettyy, kun alkuillasta muistaakin, että ei olekaan huomenna sunnuntai vaan ihan tavallinen arki ja aikainen herätys.

Tässä yhtenä päivänä kuuntelin, kun nelikymppinen naisoletettu kertoi järkyttyneensä rypyistään ja parista finnistä hiusrajassa. Minä hämmennyn tuollaisista puheista vallan. Itse olen kai aina ollut (osittain biologian ansiosta ja osittain omasta halustani) sillä tavalla marginaalissa oman ulkonäköni kanssa, että siihen liittyvät traumat on tullut käsiteltyä jo moneen kertaan eikä mikään oikein enää järkytä vaan päin vastoin oma keho tulee vanhemmiten viimeinkin vähän kotoisan oloiseksi. En ole koskaan ollut yleisen käsityksen mukaisesti kaunis, vaan joko ruma tai sitten "erikoisen näköinen", mikä taitaa kyllä olla vain häveliäämpi tapa sanoa että ruma. Ehkä keski-ikäistyminen on sitten vaikeampaa sellaiselle, joka on ollut aina erityisen hehkeä ja pitänyt ulkonäköään jopa jollain tavalla vahvuutenaan. Minun kävi vähän puhujaa sääliksi, ei siksi että hän on rupsahtamassa vaan siksi, että hän yllättyy siitä niin kovin.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Sukupuolesta

Sukupuolijutut ovat olleet mielessä tällä viikolla aika paljon. Ehkä tässä on ajattelun aktivaattorina toiminut ainakin osittain työharjoittelupaikan kahvihuonekeskustelu, johon en toki itse tohtinut osallistua, mutta kuuntelin vierestä. Keskustelu koski tietysti sitä, miten vaikeaa on, kun nykyään "ei saa" sanoa tyttöjä tytöiksi ja poikia pojiksi. Kuulemma on täysi mahdottomuus kutsua lapsia henkilöiksi (Todella ärsyttävää saivartelua... miten olisi, jos kutsuisi heitä vaikka lapsiksi? Ja lisäksi heidän omilla nimillään? Itse olen ihan menestyksekkäästi tehnyt näin jo useamman vuoden ajan oman lapsen kohdalla ja ei tuo nyt kovin hämillään omasta identiteetistään vaikuta olevan). Ja tietysti käsiteltiin se, miten nykyään annetaan poikienkin pukeutua mekkoihin ja kyllä joku raja pitäisi olla, sillä johan biologia määrää jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne.

Joku kerta tuollaisen keskustelun kuullessani minä vielä möläytän jotain tosi rumaa. Minähän olen itse elävä esimerkki siitä, miten "perinteiset" sukupuolistereotyypit ja -oletukset voivat saada ihmisen ns. sekaisin.

Työharjoittelussa olen nyt huomannut, miten vaikeaa minun on ottaa vastaan palautetta toiminnastani. Erityisesti negatiivista palautetta, tietysti. Ensitulkintani on aina, että olen aivan kelvoton koko alalle, vaikka kritiikki koskisi vain yhden pienen työtehtävän suorittamista. Tänään olen miettinyt, voiko tuo kritiikin kestämisen vaikeuskin johtua siitä, kun on "aina" tuntenut olevansa vääränlainen joka paikkaan ihan pohjimmiltaan, kun ei tunne kuuluvansa ryhmään nimeltä Naiset eikä ryhmään nimeltä Miehet (järjellä ajatellenhan minä voin olla ihan pätevä työntekijä riippumatta persoonastani, mutta kyllä tuollaiset sosiaaliset rakenteet vain vaikuttavat olevan ihmisille äärimmäisen tärkeitä mm. työelämässä. Monet ovat ihan hukassa sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ongelmitta sujahda tuttuihin ja turvallisiin lokeroihin). Jotenkin tuo pienikin arvostelu kasaantuu kaiken sen kuran päälle, mitä on elämässään jo saanut niskaan. Yleinen ja henkilökohtainen myös jollakin tapaa sekoittuvat omassa mielessä, kun niin usein on joutunut kuuntelemaan tuollaisia kertomani kaltaisia keskusteluita, joissa ihmiset puhuvat vähemmistöistä aina niinkuin ne vähemmistön edustajat olisivat olemassa jossain toisessa ulottuvuudessa, eivätkä suinkaan esimerkiksi siellä heidän keskuudessaan työpaikalla. Arvostellaan siis minua aivan kuin en olisi paikalla. Ei tunnu mukavalta.

Kuten olen aiemmin kirjoittanutkin, en ole kokenut että minun tarvitsisi tuoda muunsukupuolisuuttani esiin oikeastaan missään niin kauan kuin minkäänlaista virallista kolmannen sukupuolen edustajan statusta ei ole saatavilla. Olen saattanut vähän muuttaa mielipidettäni tässä asiassa viime aikoina, juuri sen vuoksi, että jatkuvat minuun kohdistuvat väärät olettamukset käyvät kieltämättä henkisesti aika raskaiksi. Kadulla vastaantulijat saavat edelleen ajatella ja lokeroida niin kuin haluavat, mutta nyt ymmärrän, että nuo tutummaksi tulevien ihmisten satuttavat virheoletukset voivat korjaantua vain, jos itse kerron heille tilanteeni. Pitäisi vain vielä osata arvioida, milloin on syytä tuoda esiin asiain oikea laita. Ehkä sen jotenkin vain tuntee? En tiedä. Asiaa tosiaan vaikeuttavat jonkin verran ihmisten erittäin voimakkaat ennakkoluulot. Toivottavasti saan kokea jonkun sellaisenkin tilanteen, jossa asian voi tuoda turvallisesti esiin ilman, että minun luullaan haluavan tehdä numeron itsestäni.

On tämä tietysti mielessä niiden tulevien treffienkin vuoksi. Tinderissähän on pakko merkitä sukupuolekseen joko mies tai nainen. Ajattelen ehkä lähinnä niin, että jos oikeanlainen treffikumppani löytyy, niin asialla ei ole hänelle merkitystä. Minähän olen biologisesti nainen enkä koe tarvetta minkään kehoni osan muuttamiseen. Tuntuisi oudolta, että jollekulle olisi tärkeää, että myös nimenomaan tuntisin olevani nainen. Ymmärrän kyllä, että jotkut haluavat nimenomaan ns. "naisellisen naisen", mutta minun Tinder-profiilikuvastani käynee jo aika hyvin ilmi se, että minä en sukupuoltani siihen tyyliin ilmaise. Sinänsä olen aika luottavaisin mielin asian suhteen. (Tämä ei tarkoita, etten jännittäisi treffeille menoa, mutta siitä ehkä lisää toisella kertaa.)

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Lähestyviä juttuja

Työharjoittelu voisi ennemmin olla nimeltään työhajoittelu. Välillä tuntuu, ettei pää ihan kestä. Vaikka on se nyt sitten lopulta aina kestänyt. Välillä huonommin (esimerkiksi eilen, kun kävin päivän aikana useamman kerran vessassa itkemässä huonouttani - olisiko PMS?) ja välillä vähän paremmin. Reilu viikko vielä, sitten loma.

Olen aivan kypsä joka tuutista tunkevaan Suomi 100 -touhuun. Miksei itsenäisyyspäivä olisi voinut olla tammikuussa, niin ei olisi tarvinnut koko vuotta hössöttää lähestyvästä supermegagigajuhlasta. Päiväkodissakaan ei ole tänä vuonna ollenkaan joulujuhlaa, vaan Suomi 100 -juhla. Mitäh? Minä halusin mennä liikuttumaan lapseni tonttutanssista ja triangelinsoitosta. Vaan ei. Oli jo Suomi 100 -askarteluiltapäivä ja siitä seurannut Suomi 100 -taidenäyttely ja luoja ties mitä kaikkea Suomi sataa ne ovat ilman vanhempia tehneet, en ole uskaltanut kysyä.

Kuulemma moni koulu ja päiväkoti pitää sellaiset juhlat, missä lapsilla on pukukoodina tumma puku. Muutama tuttu vanhempi on tätä manannut, no manaisin minäkin jos moisiin juhliin kutsun saisin. Ilmeisesti vain semmoiset perheet, joilla on varaa hankkia lapselle tumma puku yhtä käyttökertaa varten, ovat tervetulleita juhlimaan itsenäisyyttä.

Hauskin on mielestäni se pikkukaupungin koulu, joka pitää tuollaiset tumma puku -juhlat ja oli lähettänyt tiedotteen, että juhliin olisi hyvä saapua joko jalan tai polkupyörällä, koska parkkipaikkoja on niin vähän. Rehtorihan saa varmaan astua citymaasturistaan suoraan lämpimään autotalliin.

Minua pyydettiin kahville. Siis ikään kuin treffeille? Lupasin lähteä ensi viikolla, jos nyt Suomi 100 -kiireiltäni ehdin.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Lapsena jälleen

Työharjoittelun ensimmäinen viikko on ohi ja olen vielä hengissä, hurraa! Tunnin aikaisemmat aamut eivät olekaan vieneet aivan kaikkia mehuja. Öisin on tullut heräiltyä, mutta onneksi uni on aina tullut pian uudestaan.

Itse harjoittelu on lähtenyt käyntiin tavallaan verkkaisesti. Ohjaajani on toiminnassaan erittäin määrätietoinen, nopea ja tarkka, ja minä pelkään hänen edessään epäonnistumista niin, että en ole uskaltanut juuri tarjoutua tekemään toimenpiteitä itse vaan olen tyytynyt lähinnä seuraamaan vierestä hänen työskentelyään. Tilanteet tuntuvat vain liian hankalilta, koska asiakkaiden läsnäollessa ei saisi paljastaa olevansa epävarma eikä varsinkaan osaamaton. Aikataulutkin ovat tiukat enkä halua, että minun vuokseni ollaan myöhässä, joten annan ohjaajan tehdä enemmän. Välillä olen aistivinani turhautumista tämän johdosta. Vaikeaa tehdä oikein.

Pääni sisällä vaikuttaisi tapahtuvan nyt jotain. Näinköhän olen selvinnyt mielialalääkkeen vieroitusoireista? Olen nyt pari kertaa saanut itseni kiinni miettimästä että onpas tuo ihminen negatiivinen, eiväthän asiat niin huonosti ole. Jaksamista arjen pyörittämiseenkin tuntuisi olevan enemmän kuin vielä vähän aikaa sitten. Suurin muutos on kuitenkin ehkä siinä, että olen kyennyt analysoimaan omaa toimintaani ja omia ajatuksiani paljon syvällisemmällä tasolla kuin pitkään aikaan. Esimerkiksi olen miettinyt sitä, miten suuri osa identiteettiäni masennus on ollut viime vuosina. Että siitä on tullut eräänlainen turvaverkko josta jopa vähän tajuamattani olen pitänyt kiinni, ja että ehkä pitäisi yrittää kovemmin päästää irti. Muutenkin ajatukset omasta itsestä ovat tällä hetkellä jotenkin normaalia selkeämmät.

Vaikeahkoa on olla riemastumatta liikaa tällaisista positiivisen ajattelun hetkistä ja pitää kaiken varalta jalat maassa. Mutta yritetään. Eikä se toki niinkään ole, että kaikki olisi jotenkin ruusuista. Esimerkiksi juuri tuo ihmisten kanssa toimiminen ja kaikenlainen sosiaalisuus tuottaa minulle suuria vaikeuksia aina vain. Jotenkin tuntuu kuin opettelisin sitä nyt aivan alusta. Ehkä voin kysyä O:lta vinkkejä.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Valot päällä

Luin netistä tosielämän kauhutarinoita. Suurin osa oli sellaisia, että joku huomasi että hänen kodissaan käy joku sen ollessa tyhjillään tai asukkaan nukkuessa, tai sitten muuten vaan joku ahdistelija vaaniskeli ihmistä jossain pimeässä. Nyt pitää jättää eteisen valot yöksi päälle. Varmaan koko viikoksi.

Minua vaivaa taas ärsyttävä kurkkukipu ja pieni nuhaisuus, joka näemmä jatkuu tälläkin kertaa yli viikon verran. Haluaisin jo uimaan, mutten uskalla vielä mennä. Koska lapsikin on sairastellut, on tullut liikuttua luvattoman vähän kodin ulkopuolella. Pää tuntuu hajoavan, mutta ehkä se tästä, kun tulevalla viikolla saan vähän omaakin aikaa.

No niin, eipä tässä tunnu mitään sanottavaa olevan, jaarittelen vain. Valot päällä kohti uutta viikkoa mars.

torstai 26. lokakuuta 2017

Puheeksiotto

Mietin tässä, miten voi ottaa puheeksi sen, että kärsii masennuksesta. Ja että onko se puheeksiotto ylipäänsä tarpeen. Tai miksi minusta on.

Lähinnä kai pohdin tulevaa työharjoittelujaksoa. Minuahan tietysti koskevat samat säännöt ja ohjeet kuin muitakin: harjoittelupaikassa pitää olla tietty tuntimäärä ja tiettyjä työtehtäviä pitää vähintäänkin päästä kokeilemaan. Tämä sopii minulle. Mutta se, paljonko paineita harjoittelija kokee, riippuu myös ohjaajasta. Haluaisin ehkä jotenkin viestiä omalleni, että jaksamisellani on jonkinlaiset rajat. Mutta joudunko vaikeuksiin? Sanotaanko minulle, että en voi suorittaa harjoittelua vajaakuntoisena?

Lisäksi tietysti huolettaa se, että tuollaisen asian kertominen otetaan usein vähän väärin. Ikään kuin tarkoituksena olisi viestiä, että halutaan päästä mahdollisimman helpolla ja toivotaan muilta kohtuuttomia joustoja. Minä kun haluaisin lähinnä selittää omaa ajoittaista vaisuuttani (työ ei nähdäkseni ole sellaista, jota tehdään enimmäkseen "omalla persoonalla", harjoittelijavaiheessa vielä vähemmän).

Toisaalta sitten: olen jotenkin niin pohjamudissa, etten oikeastaan yhtään välitä, vaikka ohjaaja olisi minuun tyytymätön. Niin että kai minä voin vain kieltäytyä tekemästä niitä tehtäviä, jotka aiheuttavat liikaa ahdistusta.

Mutta on se kyllä hassua, miten huonosti terveydenhuoltoalallakin ymmärretään mielenterveysongelmia ja niiden yleisyyttä. Tai en minä siitä ymmärryksestä tiedä, mutta ilmapiiri on joka tapauksessa sellainen, että asiat vaietaan kuoliaiksi.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Viikonlopun sekalaiset

Mietin tällä viikolla semmoista, että siitä on jo neljä kuukautta, kun päivät alkoivat lyhetä ja enää on kaksi kuukautta siihen, kun ne alkavat taas pidetä. Mikähän positiivarikohtaus minuun iski? Piti oikein muistuttaa itseä, että kevääseen on helvetin pitkä aika, ja että väliin mahtuvat vielä ahdistavat joulunpyhät sun muut.

Toisaalta tilasin kyllä Hulluilta päiviltä sarastuslampun. Kokeillaan nyt semmoistakin härpäkettä, kun se vaan joskus saapuisi.

Viime viikkojen aikana olen semi-aktivoitunut uimisessa kesätauon jälkeen (tiedän kyllä, että kesästä on jo aikaa) ja lenkkeily on toisaalta jäänyt vähemmälle. Mietin kuitenkin, että pääasia että teen jotain. Uintinihan on teknisesti järkyttävän huonoa, mutta huomaan kunnon hieman jo kohentuneen: kilometrin uimiseen kuluva aika on lyhentynyt 35 minuutista 30:een (katson kelloa uidessa usein, ei siinä rataa sahatessa muutakaan tekemistä ole). Enintään jaksan räpiköidä puolitoista kilometriä kerralla, mutta kyllä nämä sessiot näyttävät jo tuottavan ihan miellyttäviä tuloksia. En hengästy portaissa tai ylämäessä niin helposti kuin vielä muutama viikko sitten, ja niskajumeista johtuvat päänsäryt pysyvät aika lailla poissa.

Henkisesti en tunne itseäni tällä hetkellä millään muotoa työkykyiseksi. Tai ehkä 1-2 päivänä viikossa tunnen, mutta ei se taida vielä oikein riittää. Koulukäynti tuntuu kai siksi tervanjuonnilta. Kuukauden päästä pitäisi mennä taas työharjoitteluun ja kuulin, että ohjaajani tulevassa harjoittelupaikassa on hyvin vaativa. Sanomattakin on selvää, että tämä ahdistaa nyt tauotta. Pelottaa, että menen sellaiseen kuosiin että koulu jää kesken, sillä silloin Kela perisi opiskeluajalta maksamansa tuet takaisin. Sellaiseen taloudelliseen umpikujaan ajautuminen olisi varmaan viimeinen niitti syrjäytymiselleni.

Kun nyt löytäisi jostain vielä vähän jaksamista, että saisi paperit koulusta ulos. Se sarastuslamppuhan varmaan auttaa.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Se Me too -meemi

Eilen moni meistä kirjoitti sosiaalisessa mediassa statuksekseen "Me too" ilmaistakseen joutuneensa joskus seksuaalisen häirinnän tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Tarkoituksena oli tuoda kaikkien  (eli lähinnä kai miesten) tietoon se, miten arkipäiväistä moinen naisille on. Tänään moni onkin kertonut yllättyneensä siitä, miten yleisiä nuo kokemukset näyttävät olevan. Ja jotta päästään vielä yhtä tasoa syvemmälle, niin moni on myös tuonut ilmi, että heidän lähi-/ystävä-/tuttavapiirissään etenkin miehet ovat tämän kampanjan myötä kokeneet jonkinlaisen herätyksen ja ovat nyt ns. nöyrää poikaa ja vannovat omalta kohdaltaan tekevänsä kaikkensa sen eteen, että kaikki tulevat jatkossa asiallisesti kohdelluiksi.

No ei siinä mitään. Mutta minä tunnen itseni aivan paskaksi. Minäkin kirjoitin Facebookiin "Me too" ja se sai yhden sydänreaktion, siinä se. Millaisilla ihmisillä minä oikein olen itseni ympäröinyt? 

Pidetäänköhän minua yleisesti jo menetettynä tapauksena? Ehkä olen enää semmoinen melkein näkymätön haamu, jonka lopullisen häviämisen tästä elämästä kaikki olettavat tapahtuvan hyvinkin pian, ehkä jo vähän toivovatkin, että pääsisin tuskistani jos elämäni kerran on niin helvetin vaikeaa. Niin sen täytyy olla.

Tinder

Olen Tinderissä sellainen nirsoilija, että näiden muutaman käyttökuukauden aikana "matcheja" on tullut yhden käden sormilla laskettava määrä. Tai enhän minä tiedä, johtuuko se nirsoudestani vai siitä, että olen omassa profiilissani yrittänyt kuvailla itseäni todenmukaisesti ja laittanut vielä kuvaksikin sellaisen, jossa näytän aika lailla itseltäni - no, joka tapauksessa: koska osumia on ollut niin vähän, niin ne ihmiset ovat jääneet hyvin mieleeni, vaikkei kaikkien kanssa ole edes mitään keskustelua syntynyt, ja jos on niin sekin on loppunut lyhyeen.

Tänään kumminkin törmäsin kadulla yhteen noista osumistani, kaikkein söpöimpään tyyppiin tietysti. Se ei huomannut tai oli kuin ei olisi huomannut. Vaihdoimme muutaman tutustumisviestin joskus yli kuukausi sitten ja hän oli se, joka lakkasi vastaamasta viesteihini, joten on aivan mahdollista ettei tunnistanut minua lain. Mutta kuten sanottu, minä tunnistin. Se oli elävänä vieläkin söpömpi. Harmittaa, kun enhän minä nyt enää kehtaa sille laittaa mitään viestiä. Miksi pitää olla tämmöinen hukattujen mahdollisuuksien vatvoja?

tiistai 10. lokakuuta 2017

Massaa

Taas uusi aamu, taas jotenkin raskaampi kuin edellinen. Onko se merkki masennuksesta, jos heti aamulla käy mielessä sekin ajatus, ihan vain kasuaalisti muiden ajatusten virrassa, että mitä jos vain kuolisi pois? En tiedä.

Eilen en päässyt opiskelupaikkaan saakka vaikka olisi ollut pakollisia harjoitustunteja, nyt joudun korvaamaan poissaolon jollain epäilemättä hankalalla tavalla, joka on selvästi työläämpi kuin eilen paikalle raahautuminen olisi ollut. Ketähän minä voisin tästä syyttää?

Vituttaa koko opiskelu. Minulla on henkilökohtainen kriisi oppilaitoksen kanssa. Siellä on niin moni asia niin huonosti. Opiskelijat ehkä koostuvat sellaisesta aineksesta, joka kokee olosuhteet keskimäärin ihan hyviksi, mutta minä näen niissä kyllä monenlaista vikaa. Tämän myötä kyseenalaistan tällä hetkellä soveltuvuuteni koko alalle ylipäätään. Vuorotellen ajattelen "no, hankitaan nyt tämä tutkinto niin sitten on tutkinto ja voi tehdä töitä" ja "en halua työskennellä tällä alalla päivääkään". Motivaatio on nollassa. Oppilaitoksen toimintatavat ovat hyvä tae sille, että saadaan enimmäkseen ajatteluun kykenemätöntä työvoimaa. Sellaista vähään tyytyvää massaa. Määrää eikä niinkään laatua.

Lapsi kyllä ilahduttaa. Vietettyään viikon isällään hän on taas niin hyväkäytöksinen ja suloinen, että koko ajan tekisi mieli vain rutistaa. Olemme kyllä aika hyviä kasvattajia molemmat omilla tavoillamme. Välillä mielessä käy pelko siitä että en pysty enää pitämään hänestä huolta, jos oma mielenterveys alkaa vielä pahemmin rakoilla. Järjellä ajatellen se on tietysti aiheeton pelko ainakin juuri nyt. Ehkä voin lykätä hulluksi tuloani vielä parikymmentä vuotta, että hän ehtii päästä omilleen.

torstai 14. syyskuuta 2017

Pappa

Koska niin kuin viimeksi totesin, nyt kaatuvat päälle kaikki viime vuosien tapahtumat ja traumat:

Olen miettinyt isääni ja sitä, millainenkohan lapsuus hänellä on ollut. No, varmaan ei erityisen ruusuinen. Asiasta ei keskustella, joten voin vain kuvitella. Minua on kuitenkin järkyttänyt se, miten hän on viime aikoina kohdannut lapseni. Selvästi jo viisivuotiaalla alkaa olla sen verran omaa tahtoa, että isäni on sitä vaikea sietää. Hän viestii lapsen kanssa kiusaamalla tätä. Katkaisee minun ja lapsen väittelyn jonkun pikkuasian hoitamisesta huutamalla lapselle ja kysyy perään, oliko lapsesta mukavaa kun pappa suuttui. Sitten käskee lopettaa kitinän kun lapsi itkee. Kysyy vielä minulta lapsen kuullen "Totteleeko se kotona ikinä?" (totta kai tottelee, mutta kukaan lapsi ei tottele aina) tai "Onko se taas ollut isällään kun on tuollainen?" (ei, yleensä isältään palatessaan käyttäytyy paremmin kuin pitkään minun kanssani oltuaan). Ja minä en osaa reagoida muulla tavalla kuin lähtemällä ulos itkemään, koska no, vaikka en nyt kovin paljoa muista siitä, millainen isä oli omassa lapsuudessani niin kai tuo jotain sen aikaisia haavoja aukoo.

En pysty oikein kuvailemaan sitä surua, mitä tunnen. Suren tietysti lapsen puolesta, sitä että hän joutuu kokemaan tuollaista kohtelua eikä pysty ymmärtämään, miksi läheinen aikuinen käyttäytyy noin. Suren myös isäni puolesta, kun mietin miten vaikeita kokemuksia ja tunteita hänen elämänsä - melkein seitsemänkymmentä vuotta - on täytynyt olla täynnä. Hänelle jos kenellekään toivoisin mahdollisuutta nauttia lastenlastensa seurasta, mutta toisaalta joudun riistämään häneltä juuri sen saman asian, koska en voi altistaa omaa lastani huonolle kohtelulle.

Miksi elämän pitää olla vaikeaa? Miksei voi olla helppoa?

maanantai 11. syyskuuta 2017

Ruusunmarjat

Mielialalääke on selvästikin jättänyt elimistöni. Olen ahdistunut ja masentunut, itkeskelen milloin minkäkin asian takia ja tunnen kaikkien ihmisten olevan minua ja perhettäni vastaan. Tuntuu, että viimeisten neljän tai viiden vuoden aikana tapahtuneet asiat ja niiden aiheuttamat tunteet tulevat nyt kertarysäyksellä käsittelyyn, koska lääkettä käyttäessä mitään ei pystynyt miettimään niin kovin syvällisesti. Helvetin pelottavaa; mitä jos tajuankin tehneeni vain huonoja ratkaisuja? Ero, opiskelu, tämmöisiä pikku juttuja. Yritän keskittyä siihen ajatukseen, että vasta puoli vuotta lääkityksen lopettamisen jälkeen näkee, pärjääkö todella ilman sitä. Millainenhan talvi tästä tulee?

Äsken lähdin koululta kesken päivän. Lounastauon alkaessa tajusin jättäneeni rahapussin kotiin ja jääväni siis ilman ruokaa. Mietin edessä olevia neljää harjoittelutuntia ja jo valmiiksi kurisevaa mahaani ja parissa minuutissa olo kehittyi niin ahdistavaksi, että en voinut enää tehdä muuta kuin itkeä. Katsoin parhaaksi poistua.

Kotiin päin pyöräillessä näin nuoren naisen seisovan jalkakäytävän reunassa ja popsivan ruusupensaasta ruusunmarjoja suuhunsa. Hän oli ihan varta vasten asettautunut siihen, parkkeerannut pyöränsä puoliksi puskaan ja riisunut kypärän päästään. Toisessa kädessä oli pakastepussi, kai niitä marjoja varten. En ollut tiennyt, että noinkin voi tehdä, pitäisi ehkä kokeilla joskus.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Lähikaupassa

Kamalan vaikeaa olla yksin juuri nyt, jostain syystä. Vein lapsen pari tuntia sitten isälleen ja tuli heti ikävä. 

Näin lähikaupassa niin komean miehen, että unohdin sen siliän tien, mitä piti ostaa. Loppujen lopuksi sain haalittua koriini jotakin järkevän oloista. Mietin, että pitäisikö ostaa vielä joku ylimääräinen vihannes, että näyttäisin terveellisesti elävältä henkilöltä. En ostanut, koska tuskin se vihannes olisi kuitenkaan vienyt huomiota pois takapuolen kohdalta lököttävistä kotiverkkareistani ja ylikasvaneesta siilitukasta, joka tekee minusta haituvaisen voikukan näköisen. Sitten ajattelin, että toivottavasti se ei ole nähnyt minua Tinderissä. Tinder-kuvani ei ole lököverkkari-voikukkainen. On olemassa ilmeinen vaara, että voikukkuuteni paljastuu jollekulle tai esim. koko maailmalle. Ehkä elämä olisi yksinkertaisempaa, jos poistaisin Tinderin puhelimesta.

tiistai 29. elokuuta 2017

Kupla

Näin unta, jossa tunnustin lapsen isälle toivovani, että palaisimme yhteen. Tosielämässä en toki noin pitkälle menisi. Olen kylläkin tuntenut itseni varsin yksinäiseksi viime aikoina. Lisäksi aina välillä käy mielessä se, että eksän ja uuden puolisonsa naimisiinmeno ja lapsensaanti ovat päivä päivältä väistämättä lähempänä. Sillä tokihan moiset merkkipaalut kuuluvat kunnon ihmisten elämään. En vain taida itse olla ollenkaan valmis kuulemaan noita uutisia.

Tuossa loppukesällä otin sosiaalisessa mediassa yhteyttä vanhaan lukiotoveriin. Minähän olin lukiossa(kin) sellainen hylkiö (silloin sairastuin masennukseen), että yhtään hyvää kaveria minulla ei ollut, saati että niiltä ajoilta olisi jäänyt ihmisiä myöhempään elämään. Oli kuitenkin tämä yksi tyyppi, joka jostain syystä sieti minua, joka istui edessäni englannintunnilla ja jonka kanssa huumorintajut osuivat yhteen. Siinä kaikki, mutta se oli silloin minulle jonkinlainen henkireikä. Ajattelin kai, että kahdeksantoista vuoden jälkeen uskaltaisin kysyä, mitä nykyään kuuluu, koska hän oli ajoittain käynyt mielessäni. Olipa mälsää huomata, että se ihminen olikin ihan erilainen. Muisti minut, mutta jutteli viesteissään pinnallisia juttuja eikä mitään itsestään. Huipennuksena sain lukea mansplainingia, johon en enää viitsinyt vastata mitään. Kahdeksantoista vuotta paisunut kupla päästi ilmoille mojovan poksahduksen.

maanantai 28. elokuuta 2017

Texas

Tv-uutisissa kerrottiin Texasin tulvista. Haastateltu nainen kertoi pinteeseen jääneen perheensä rukoilleen kovasti ja ylistäneen Jumalaa. Sitten pelastus tulikin ja ylistettiin lisää ja oltiin kovasti kiitollisia. Vaikuttaa siltä, että Jumalaan voi ja tulee soveltaa positiivista vahvistamista kuten lapsiin ja eläimiin.

torstai 24. elokuuta 2017

Isämmaa

Viikko jo lenkkeilemättä. Polviin sattuu edelleen. Luin inttervepistä, että olen aloittanut liikunnan liian innokkaasti, pitää hidastaa, tehdä pienempiä lenkkejä ja lisäksi vahvistaa polvia pyöräilemällä tai uimalla. Perkele, minä haluan juosta. Antakaa minun juosta.

Viimeiset lomapäivät (eli päivät ilman semmoista oikeaa oppilaitoksen tiloissa tapahtuvaa opiskelua) ovat käsillä. Lähdemme äitini luokse kolmeksi päiväksi. Eilen kävin uusimassa tentin ja on mahdollista, että pääsen tällä kertaa jopa läpi.

En ole tällä viikolla osallistunut sosiaalisessa mediassa yhteenkään maahanmuutto- tms. -aiheiseen keskusteluun, paitsi että yhden kerran oli pakko ihan vähän. Muistin tietenkin heti, miksei se kannata. Miten keskustella ihmisen kanssa, joka ei oikeastaan sano mitään, vaan aina puheenvuorollaan läväyttää "keskusteluun" linkin johonkin valeuutiseen? Tahi vielä parempaa: ihan oikeaan uutiseen, jonka se ihminen (puutteellisen media- tai muun lukutaidon vuoksi) luulee tukevan omaa agendaansa, vaikka se itse asiassa tekee juuri päinvastoin. Otin tilanteen huumorilla, mutta onhan se nyt vähän huolestuttavaa, jos tämä on sivistyksen taso tässä maassa.

Mielipiteeni synnytystalkoistakin lienee selvä. Mutta huomioni kiinnittyi jotenkin eri tavalla kuin ennen siihen ajatukseen, että jotakin pitäisi tehdä "isänmaalle". Ja kun sanon eri tavalla, tarkoitan siis kyseenalaistaen. Monikohan nykyisistä 20-30-vuotiaista pitää isänmaata yhtään millään tasolla pätevänä perusteluna millekään? Ja siis erityisesti isänmaata, joka samana päivänä esimerkiksi jättää huomioimatta pitkän listan YK:n ihmistuomioistuimen suosituksia isänmaan ihmisoikeustilanteen parantamiseksi, koska YK rajoitti vastineiden merkkimäärää eikä isänmaan viranomaisilla riittänyt kiinnostusta muotoilla sanottavaansa riittävän ytimekkäästi. Just saying.

maanantai 21. elokuuta 2017

Vastentahtoista tenttiinlukua

Onko ihmisellä pakko olla niin paljon lihaksia ja hermoja ja verisuonia jo pelkästään päässä?

Hermoja varsinkin on mielestäni aivan liikaa.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Huonot keuhkot

Edelleen vain neljä lenkkiä tehtynä. Viime viikollakin oli aina lenkin jälkeen kovaa yskää ja hengenahdistusta, mutta viime päivinä se on ollut jatkuvaa. Lääkäri ei todennut keuhkoissa ääniä (toivottavasti kuitenkin hengitysääniä, en tajunnut kysyä) ja tulehdusarvot ovat normaalilla tasolla, joten "seuraillaan". Ärsyttää kun en pääse hölköttelemään. Jo saavuttamani pienimuotoinen kehitys nollaantuu.

Viikon päästä käyn uusimassa keväällä epäonnistuneen tentin. Olen tässä varovasti altistanut itseäni tenttimateriaalille. Kouluun paluu jotenkin vituttaa, anteeksi ruma sana. Katsotaan nyt onnistuisiko opiskeluun keskittyminen (ja ihmisten ja oppilaitoksen typeryyden ignorointi) paremmin kuin viime lukuvuonna. Tuskin, mutta ainahan voi toivoa. Muutenkin, ei kai siinä mitään poikkeuksellista ole, että loman loppuminen hieman harmittaa.

lauantai 12. elokuuta 2017

Kemisti

Aloitin lenkkeilyharrastuksen. Etsin netistä kunto-ohjelman, jossa aloitetaan lähinnä kävellen ja lisätään juoksun osuutta lenkistä vähitellen. Tavoitteena on pystyä lopulta juoksemaan koko lenkki.  Asensin puhelimeen ajastimen, johon ohjelmoin hälytykset niille kohdille kun pitää vaihtaa kävelystä hölkkään tai toisin päin. Tavoite saavutetaan ohjelman mukaan noin 20. lenkkikerralla. Minä olen nyt tehnyt neljä lenkkiä. Olen oppinut vähän tekniikkaa, siis käyttämään myös pakaroita ja reisiä juoksemisessa. Nilkat ja polvet ovat tohjona ja otan särkylääkkeen aina lenkin jälkeen, mutta muuten menee hyvin. Lenkillä käynti on mukavaa, kun siihen on aikaa. Huomenna lapsi palaa isältään ja parin viikon päästä jatkuvat opiskelut. Kyllä sen jo arvaa, miten tässä käy. Paras kai alkaa miettiä seuraavaa harrastusta.

Lopettelen mielialalääkkeen käyttöä. Teen sen vastoin kaikkia sääntöjä ja ohjeita, koska tiedän jo, miten helvetilliset sen lääkkeen vieroitusoireet ovat jos lopettaa 75 mg:n päiväannokseen. Siis joka aamu avaan lääkekapselin ja poistan sieltä 12,5 mg verran lääkerakeita. Ensi viikolla 25 mg ja sitä seuraavalla viikolla 37,5 mg ja sitten 50 mg ja sitten 62,5 mg. Sitten lopetan. Toistaiseksi voin hyvin eikä vieroitusoireita ole ollut, vaikka annos on pienentynyt alle puoleen alkuperäisestä. Mietin, mitä teen niille kapseleista poistetuille rakeille. Pelkään, että ne päätyvät johonkin vesistöön, jossa kalat ja äyriäiset alkavat sitten kärsiä pahoinvoinnista, valonarkuudesta, seksihalukkuuden vähenemisestä ja lisääntyneestä itsetuhoisuudesta.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Kesää kohti lipuen

Harjoittelu vei mehut koko neljän viikon ajalta ja toipumiseenkin tarvittiin näemmä vielä viikko. Raskas, mutta antoisa oli tuo kokemus.

Olen kai nyt sitten kesälomalla. Eilen tein viimeisen verkkotentin pois alta. Loma ei siis alkanut erityisen juhlavin seremonioin ja ihan hyvä niin.

Tuttuun keväiseen tapaan olen yrittänyt ja osin onnistunutkin motivoitumaan hieman liikuttamaan itseäni. Toistaiseksi "liikunta" on kyllä ollut säälittävää räpellystä lapsen kanssa touhuilun lomassa, mutta sitä on kuitenkin ollut sen verran, että joka päivä on joku lihas kipeänä. Pyörälenkille en saa itseäni lähtemään, jos lämpötila on alle 15 astetta tai tuulta yli kolme metriä sekunnissa. Saatanpa tosiaan olla maailman laiskin. Varasin kuitenkin tatuointiajan juhannusviikolle ja jostain ihmeen syystä ajattelen, että en kehtaa mennä sinne nykyisessä selluliittisessa olemuksessani. Näköjään tarvitsen tuollaisen pinnallisen motivaattorin. Olenpas huono ihminen.

Tavara ahdistaa jälleen. Huomasin miettiväni, että pitäisi muuttaa isompaan kotiin. Olen vienyt kassikaupalla vaatetta ja keittiötarviketta ja kirjoja Konttiin sekä myynyt muutaman asian. Lapsen lelut pitäisi vielä käydä läpi ja karsia edes jotakin - tehtävä, jota jokainen vanhempi rakastaa (vitsi). Koti vain on nyt siinä pisteessä, että siisteys ei säily edes puolta tuntia, jos ei tavaramäärä radikaalisti pienene. On kai tämä silti helpompaa kuin muuttaminen.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Harjoittelija

Tällä hetkellä olen kuin sellaisen introvertin henkilön elämää kuvaavan nettisarjakuvan tai -kuvasarjan päähenkilö. Takana on kaksi päivää työharjoittelua, eli kaksi sellaista päivää, jolloin en ole ollut vessareissuja lukuunottamatta lainkaan yksin. Olen aivan rikki. Pään sisällä ääni huutaa, että haluan vain sohvannurkkaan katsomaan aivottomia Youtube-videoita pariksi tunniksi. Tällaistako ihmisten elämä siis on? Milloin he käyvät ruokakaupassa? Alan ymmärtää, miksi "ruuhkavuodet" ovat juttu. Vielä kolme ja puoli viikkoa jäljellä.

Olen lisäksi jo kahdessa päivässä saanut niskani ja hartiani työssä täysin jumiin. Työpaikalla ei ole sellaista tuolia, jonka saisi säädettyä minulle riittävän korkeaksi, siinä varmaan osasyy jumeihin, mutta toki jo pelkkä seitsemän tunnin ryhdikkäänä ja melko liikkumattomana pysyminen on oudokseltaan aika rankkaa. Pitää kai ottaa venyttely tavaksi iltaisin ja taukojumppa töissä, kun mahdollista.

Sain esitäytetyn veroilmoituksen. Esitäytettyisyys olisi mukava asia, jos se olisi tehty oikein. Yhdessä kohdassa on tehty ilmiselvä näppäilyvirhe ja joudun sitten tuollaisen takia ilmoittamaan korjauksia. Ärsyttää.

Kuka tulisi meille siivoamaan? Tämä sekasotku eskaloituu nopeasti.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Huono valmistautuminen ja kummallisuus

Nuorten kanssa ei voi olla kaveri. Kuvittelin kai jotenkin, että kun ovat niin aikuisen näköisiä, niin ovat myös sisältä aikuisia, edes jotkut niistä. Mutta ei se niin ole. Oman navan ympärillä pyörii niiden elämä. Siinä seurassa ei ole tilaa minunlaiselleni mielensäpahoittajalle. Miten ne oikein kestävät toisiaan?

Alakulon syöverit ovat imaisseet sisäänsä taas tällä viikolla enkä jaksaisi mitään. Tunnen itseni masentuneeksi ja erittäin yksinäiseksi. Kohta lähden huonosti valmistautuneena (opintojen suunnitteluun liittyvään) tapaamiseen, johon on erityisesti pyydetty valmistautumaan huolellisesti.

Kuitenkin, jotenkin kummallisesti, tekisi kauheasti mieli seksiä. Ihan semmoista toisen ihmisen kanssa harjoitettavaa. Ei ole näköpiirissä.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Kasvohoito

Kävin toisen kerran elämässäni kosmetologilla. Ensimmäinen kerta oli ylioppilaaksi päästessä, kun kävin (jostain ihmeen syystä) meikattavana. Nyt tehtiin perusteellinen ihonpuhdistus. Oli ehkä aikakin. Tulokset näkyvät kuulemma kunnolla muutaman päivän kuluttua, ennen sitä kaikki lika ja kuona nousee ihon pintaan. Saan pääsiäiseksi finninaaman syömättä yhtään suklaamunaa.

Minä ja lapsi lähdemme äitini luo kolmeksi päiväksi. Yritän ehtiä sekä lepäämään että hoitamaan valmiiksi kevään (melkein) viimeiset koulutyöt. Oikeasti varmaan lähinnä kyttään naamaani peilistä ja yritän nähdä niitä kasvohoidon tuloksia.

Vanhempieni näkemiseen liittyy vieläkin monenmoista ahdistusta, joskin ei enää nykyään niinkään itseeni liittyvää, se taidettiin käsitellä terapiassa niin läpikotaisin että olen päässyt siitä jokseenkin yli. Sen sijaan nyt ahdistaa lapsen puolesta. Sitä haluaisi niin tarkkaan valikoida millaisten vaikutusten piirissä mukula saa kasvaa. Sitä toivoo, että omat sukulaiset olisivat siinä suhteessa "turvallista" seuraa, mutta näin ei vain aina ole. Katsotaan nyt, miten pääsiäisemme sujuu.

Tähän loppuun voi jokainen kuvitella haluamansa muna- tai tipuaiheisen vitsin, jos sellaisista tykkää.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Viihtymisen vaikeus

Puhelimessani on sellainen sovellus, jolla voi mitata omaa liikkumistaan. Sain asian selville joskus pari vuotta sitten, kun laite yhtäkkiä onnitteli minua päivän askeltavoitteen saavuttamisesta. En ollut tiennyt, että minulla oli päivittäinen askeltavoite. Puhelin oli optimistisesti asettanut sen kymmeneen tuhanteen. Se päivä, jolloin määrä tuli täyteen, oli todennäköisesti joku erittäin poikkeuksellinen nähtävyyksienkatselemis- tai luonnossakäyskentelemispäivä. Hyvä, että tavoitteeseen sai kuitenkin itse vaikuttaa; laskin sen melko pian seitsemään tuhanteen siinä toivossa, että saisin onnitteluja useammin. Aika pian opin, että jos en kävele päivän aikana lainkaan sen lisäksi, että vien lapsen päiväkotiin ja haen hänet sieltä, askelia kertyy puolisentoista tuhatta. Kävi ilmi, että aika suuri osa päivistäni on tuollaisia. Ainakin talvella. Surullista. Viime kuussa laskin askeltavoitteen viiteen tuhanteen. Jos puhelin ei kesällä hukuta minua mitaleihin ja palkintopyttyihin, niin sitten voinen yhtä hyvin olla nousematta sohvalta enää ikinä.

Minua ihmetyttää yksi juttu joidenkin ihmisten käytöksessä. En tiedä pitäisikö sitä kutsua ylimielisyydeksi vai miksi. Tarkoitan sitä, kun jotkut tuntevat tarvetta jatkuvasti osoittaa muille, että eivät oikeastaan yhtään tarvitse näitä elämäänsä, mutta sitten kuitenkin toistuvasti hakeutuvat näiden seuraan. Siis annetaan ymmärtää, että olisi kyllä parempaa, tärkeämpää ja mielenkiintoisempaakin tekemistä, joten en nyt tiedä tulenko niihin juhliin tänään, ja sitten kuitenkin ihan joka kerta tullaan, nautiskellen siitä kun muut juhlijat huokailevat "Voi miten kiva, että ehdit tulla". Minä en kuulu tuohon huokailijoiden joukkoon. Minusta voisi jättää tulematta, jos kerran on parempaakin tarjolla. Voisiko olla, että oikeasti nämä ihmiset ihan hyvin viihtyvätkin siinä seurassa, jota koko ajan haukkuvat, mutta jostain syystä sitä ei vain mitenkään voi näyttää? Mitä vikaa siinä on, että myöntää pitävänsä joidenkin ihmisten seurasta, ehkä jopa jollain tasolla kiintyneensä niihin ihmisiin? Olenko minä sosiaalisesti aivan toivoton tapaus, kun tämä ei mitenkään mahdu kallooni? Ja ennen kaikkea: miksi ihmeessä haluaisin olla sellaisen ihmisen seurassa, joka kohtelee minua juuri kuvailemallani tavalla?

No en minä haluakaan enää nykyään. Mutta monet haluavat. Miten sinisilmäinen voi olla?

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Pinnallisia pysyviä ja semipysyviä asioita

Olisi kouluhommia, mutta laiskottaa. Enimmäkseen olen onnistunut motivoitumaan itsenäiseen opiskeluun, jolle on lukujärjestyksessä varattu runsaasti aikaa. Välillä on kuitenkin hankalampaa ja itseluottamus horjuu. Silloin kaipaisin keskustelua tehtävistä, jotta pääsisin eteenpäin niihin liittyvistä ajatusjumeista. On kai turha mainita, että tällaisia(kin) juttuja varten perustettu luokan yhteinen WhatsApp-ryhmä on nykyään täysin kuollut, joten yksin on selvittävä.

No on minulla parin luokkakaverin kanssa pienempi ryhmä, jossa vähän tuemme toisiamme tarvittaessa. Ne ovat ne kaksi tyyppiä, jotka kehtaavat joskus istua minun vieressäni koulussakin. Pari kertaa olemme käyneet oluella ja ajoittain juttelemme muustakin kuin koulusta.

Otin talven aikana keskisuuren/suurehkon tatuoinnin, jota tehtiin kolmeen otteeseen. Sattui ajoittain kovasti, ihan verrattavissa synnytykseen mielestäni. Erityisesti tuota taustaa vasten on varsin mukavaa, että lopputulos on mieleinen. Uusiakin ideoita olisi kyllä jo monta, mutta ne ovat vähän pienempiä. Turun tatuoijat vaikuttavat hyvin työllistetyiltä, sillä jonot ovat joka paikassa pitkät. Se on tietysti hyvä testi ideoiden kestävyydelle. Tosin en taida ajatella tuosta asiasta niin vakavasti kuin monet muut, jotka tuntuvat odottavan ideoidensa kanssa vuosikymmenen, kun haluavat olla aivan varmoja että jaksavat katsella sitä kuvaa ikuisesti. Ihan kuin tuollaista asiaa voisi koskaan ennustaa. Ottaisivat vain sen kuvan, sitten se olisi siinä, osana sitä ihmistä. Joinakin päivinä siitä varmaan pitäisi vähemmän kuin toisina, mutta niinhän se on kaikkien ruumiinosien kanssa, tai vaikka hiusten. 

Omani ovat tänään hyvin. Kampaaja, jolla kävin viisi vuotta, lopetti, joten kävin eilen kokeilemassa taas yhtä uutta paikkaa. Olen tyytyväinen; jostain syystä kampaajat eivät edes pyydettäessä halua leikata naisoletettujen asiakkaiden hiuksia sillä tavalla kuin leikkaavat miesten hiukset, vaan olettavat, että naiset haluavat aina vähän enemmän ja erikoisempaa ja monimutkaisempaa ja tarkempaa. No minä en halua ja eilinen kampaaja kerrankin ymmärsi tämän. Kiittelin vuolaasti.


maanantai 27. maaliskuuta 2017

Pitkästä aikaa

Mikähän minulle tuli? Katosin jonnekin. Katsotaan, pääsisinkö vielä takaisin. Onneksi kaivanneiden joukko ei liene järin suuri.

Opiskeluvuosi on mennyt melko nopeasti. Kuukauden kuluttua alkaa jo lukuvuoden päättävä neljän viikon harjoittelu. Minun harjoittelupaikkani on puolen korttelin päässä kotoa, mikä on mukavahkoa. Olen menestynyt opinnoissa toistaiseksi hyvin, paitsi että anatomian kurssit, jotka sisältävät paljon latinankielisen termistön ulkoaopettelua, tuottavat vaikeuksia. Aivot eivät näemmä siinä suhteessa ole entisensä.

Olen ensin kriisiintynyt ja sitten onneksi vähitellen myös epäkriisiintynyt opiskeluyhteisön sosiaalisesta ulottuvuudesta. Toistaiseksi huomattavimmat havaintoni kaksikymppisistä nuorista ovat, että he ovat kuin mallinukkeja, ja että he ovat koko ajan kauhuissaan, ja että heillä on hirveästi paineita. Aikuinen ulkokuori pettää: näistä tyypeistä yksikään ei uskalla edes kysyttäessä kertoa mielipidettään yhdestäkään merkityksellisestä asiasta. Itse asiassa on vielä epäselvää, onko heillä mitään mielipiteitä muusta kuin kenkien tai huulipunien väreistä. Olen tullut siihen tulokseen, että ilmeettömän muovisen kuoren alla kytee aivan kammottava pelko siitä, että ei tulekaan hyväksytyksi. Tekisi mieli ravistella ihan jokaista heistä ja huutaa, että ihmisellä pitää olla mielipiteitä ja ihmisen pitää uskaltaa olla oma itsensä ja huulipunan värillä ei ole mitään väliä. Mutta ehkä olenkin väärässä, voihan olla niinkin, että kaksikymppisten pitää vain antaa olla tuollaisia. Ravistelun ja huutamisen sijaan tyydyn vaikuttamaan näyttämällä esimerkkiä. Jännää ja helpottavaa, että tunnen olevani nuoria jyräävien paineiden ylä- ja ulkopuolella ja voin aika rennosti olla oma itseni juuri nyt. Olen tehnyt pienimuotoisen ulostulon muunsukupuolisuuden suhteen; tätä ei luonnollisesti ole kukaan kommentoinut millään tavalla.

TT muutti yhteen uuden puolisonsa kanssa viime viikonloppuna. Itse lopetin suhteen MH:n kanssa pari viikkoa sitten. Hänen työnsä toisella paikkakunnalla loppuivat vuodenvaihteessa ja arkensa siirtyi takaisin Turkuun. Se taisi olla minulle liikaa, yhdessäoloa oli liikaa, eikä se ollut kovin laadukasta yhdessäoloa. Olemme vielä kavereita. Suhteen päättämisen jälkeen olen tuntenut, että saan pidettyä muut narut paremmin käsissäni. Olo on ollut helpottunut. Taidan olla vain liian kontrollinhaluinen olemaan parisuhteessa. Lisäksi minulla on ihastumisongelma. Tiedän, että ihastua voi parisuhteessa ollessaankin, eikä se ole väärin, mutta kun. Jotenkin ihastun niin täysillä, kun ihastun, että se tuntuu jo vaikeuttavan muuta elämää. Olen miettinyt talven aikana paljon, pystynkö ylipäänsä ikinä sitoutumaan minkäänlaiseen suhteeseen vain yhden ihmisen kanssa. Polyamoriakin on juttu, tiedän. Olen sen suhteen vielä hyvin epäluuloinen, enkä tiedä, miten moisen voi ikinä ottaa puheeksi kenenkään kanssa, kun joka puolella vallitsee niin voimakas oletus yksiavioisuudesta. Nykyisessä ilmapiirissä olen ehkä tuomittu vain harrastamaan irtosuhteita. Tosin ei niitäkään ole suuremmin näköpiirissä.

Joka tapauksessa olen tässä huomannut jälleen ihastuneeni. Se, että kohde on yli kymmenen vuotta itseäni nuorempi, on omassa päässäni sen tason tabu, että se on totta puhuen tainnut olla suurin syy siihen, miksi en ole blogiakaan pystynyt kuukausiin kirjoittamaan. No, siinä se nyt tuli. Jospa tätä pystyisi jatkossa jotenkin prosessoimaan. Ehkä ei tuntisi enää omien tunteiden olevan niin väärin.

Talvi alkaa onneksi olla ohi. Valo on innostanut vähän pyöräilemään ja skeittaamaan, mutta vasta vähän. Talvella harrastin lähinnä räppikeikoilla käymistä, ei hullumpaa sekään, jos ei nyt varsinaisesti liikunnallista. Lapsi on jo niin iso, että yhteistä tekemistä on koko ajan helpompi keksiä. Kesää odotan innolla. Tänään pääsen kampaajalle.

Lisäys: poissaollessani olin saanut erään blogiaiheisen haasteen; vastaan siihen myöhemmin.