pioni

pioni

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Keikka!

Ohhoh, sain työtä, no, ainakin kuukauden ajaksi. K vinkkasi viime viikolla työnantajansa projektista, johon tarvitaan työntekijöitä ja tein vaaditun tasotestin sekä lähetin cv:ni. Kun yhteydenottoa ei kuulunut vaikka asialla oli kerrottu olevan kiire, ajattelin tietysti että palveluksiani ei kaivata. Mutta tänään sieltä sitten tosiaan tuli viesti. Työn voinee aloittaa vaikka huomenna, sitä kun tehdään kotoa käsin ja ainoa vaatimus työajan suhteen on, että 20 viikkotyötuntia täyttyy. Pääsen siis kokeilemaan "kevytyrittäjyyttä" (kauhean näköinen sana), sillä tässä työsuhteessa tulen olemaan palveluntuottajan enkä työntekijän roolissa. Joka tapauksessa: jeeeeee!

Siitä hakemastani vakituisemmasta työstä ei ole vieläkään tullut tietoa. Lupasivat ilmoittaa alkuviikosta. Onko keskiviikkokin vielä alkuviikkoa? Ei minusta. No ok, ehkä keskiviikkoaamu on.

Päiväkodissa on huomenna pääsiäishartaus. Ärsyttää, että alle kouluikäisille järjestetään tilaisuuksia, joissa on tunnustuksellista kristillistä sisältöä. Olen toki yhtä lailla muitakin uskontoja vastaan. Päättäköön jokainen vähän kypsempänä itse, mihin uskoo. Eihän minulle tietenkään ole mikään ongelma viedä lapsi hoitoon pari tuntia tavallista myöhemmin, mutta työssäkäyvillä on eri tilanne. Toivottavasti asiaan tulee parannuksia, eli mielekästä korvaavaa toimintaa johon osallistujia kohdellaan tasavertaisina muiden kanssa eikä korosteta vähemmistöstatusta ja luoda siten tunnetta ulkopuolelle jäämisestä. Nykyisellään henkilökunnan asenne on tasoa "onhan se vähän kurjaa kun sitten ne muutamat lapset aina kyselee että miksen minä saa mennä samaan paikkaan kuin muut". Kyllä kai se olisi nimenomaan päiväkodin aikuisten tehtävä tehdä tilanteesta luonteva ja miellyttävä lapsille, kertoa mitä nyt tehdään eikä mitä muut tekevät mutta sinä et, sen sijaan että rivien välissä tuomitaan ja lapset saavat kärsiä hankalien vanhempiensa tekemistä itsekkäistä valinnoista, kuten nyt vaikka ateismista. Huh, paasasin.

Minulla on pääsiäisenä ja sen jälkeen lomaa viisi päivää! Siis lomaa lapsesta ja kissoista, täällä kotona. Nythän toki näyttää siltä, että teen töitä suuren osan tuosta lomasta, mutta ei se mitään. Ei tarvitse laittaa ruokaa, ei tarvitse välittää kellonajoista, ei tarvitse paljon mitään - loistavaa! Toisaalta viidessä päivässä ehtii kyllä tulla myös valtava ikävä. Silti tauko arjesta tehnee hyvää.

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Lista henkilöistä elämässäni

O: lapsi
TT: lapsen isä
H: se kaverini, joka on hoitanut O:ta ajoittain jo vauva-ajoista saakka
S: se fiksu opiskelukaverini, jonka kanssa ymmärrämme toisiamme mystisellä tavalla poikkeuksellisen hyvin
T: se opiskelukaverini, joka saa aina kaiken sen, minkä minä haluaisin, ja jonka kanssa en kateuteni vuoksi ole juuri ollut tekemisissä viime aikoina, mutta joka myös ymmärtää minua aika hyvin
K: se opiskelukaverini, joka oli vertaistukenani yliopistolta lähdössä, on saanut uransa nousuun ja ystävällisesti vinkkailee minullekin työtilaisuuksista, vaikkei minua niihin vielä koskaan ole valittukaan
Kissa 1: kissa 1 (kypsempi, harmaaraidallinen, pysyvästi närkästynyt)
Kissa 2: kissa 2 (nuorempi, mustasmokkinen, pöhköhkö)

Perheenjäseniä ja asiaa heistä on niin vähän, että heistä ajattelin käyttää sukulaisuustermejä. Ja tämän blogin lukijoiksi tunnustautuneita voinen kutsua heidän blogi-aliaksillaan. Aliaillaan?

Voi tätä mielikuvituksen ilotulitusta henkilöiden nimeämisessä. Lähipiirini on näemmä alkukirjaimiltaan konsonanttipitoista.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Wannabe-pessimisti

Odotan jo vatsa kuralla soittoa siitä hakemastani työpaikasta. Viikonlopun aikana olen vähitellen kallistunut ajattelemaan, etten varmaan saa sitäkään työtä.  Niin tyypillistä. Pessimisti ei pety, paitsi että pettyy sittenkin, ihan joka kerta. Nyt kun kävin reilun viikon ajan siellä työnhakuvalmennuksessa, tuntuu oudolta ja vähän surulliselta ettei huomenna tarvitse lähteä aamulla minnekään. Ehkä minä siis jotenkuten sopeutuisin työllistymisenkin mukanaan tuomaan oman ajan vähyyteen.

Tekisi mieli valittaa viimeöisestä kellojensiirrosta, mutta ei minulla taida olla aiheeseen mitään uutta sanottavaa. En tunne yhtäkään ihmistä, jonka mielestä viisareiden vääntely kahdesti vuodessa olisi hyvä asia. Nytkin kello on jo yli kymmenen ja olen siinä vaiheessa, että iltatoimet on tehty ja periaatteessa väsyttäisikin, mutta tiedän, että jos menen jo nukkumaan, herään valvomaan turhautuneena yhden-kahden aikaan. Samalla kuitenkin on koko ajan mielessä, että jos pitää yrittää vielä valvoa 45 minuuttia, niin silloin yöunet ainakin jäävät aivan liian lyhyiksi. Vaikeaa on, kunnes valoisuus lisääntyy siinä määrin että vuorokausittainen unentarve vähenee kesän ajaksi noin tunnilla, mutta siihen on vielä aikaa, ehkä kuukauden verran. No niin, valitin näköjään joka tapauksessa vaikka eivät minun uniongelmani ketään kiinnosta.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Viherrystä

Työnhakuvalmennus päättyi. Tänään pelasimme sellaista lautapeliä, jossa simuloitiin työhaastattelua: jokainen neljästä pelaajasta joutui vuorollaan vastaamaan korttipakasta vedettyihin kysymyksiin ja muut pisteyttivät vastauksia. Pisteiden mukaan pääsi sitten etenemään pelilaudalla. Tarpeettoman julmaa, ja sanon näin tietysti vain siksi, että jäin omassa ryhmässäni viimeiseksi. Muut ryhmäläiset vastailivat mielestäni lyhyesti ja ytimekkäästi, itsevarman oloisesti. Minä emmin, kiertelin ja kaartelin, päässä löi tyhjää ja hain koko ajan muiden katseista merkkejä siitä, että olen sanonut edes jotain oikein. Onko mikään ihme, etten saa töitä?

Saimme kotiin tällä viikolla pienen sipauksen vihreää. Sosiaalisessa mediassa kerjääminen tuotti jälleen tulosta, ja kaksi kaveria antoi pistokkaita omista kotiviidakoistaan. Kiitos. Eivät kyllä varmaan olisi antaneet, jos tietäisivät viherpeukaluuteni todellisen tason. Kastelun muistaminen on minulle lähes mahdoton tehtävä. Ehkä asetan puhelimen muistuttamaan asiasta. Pidän viherkasveista, mutta sen jälkeen kun havaitsin kissojen mieltymyksen niihin, en ole jaksanut paljoa kasveihin panostaa. Onneksi olen kuitenkin ollut sen verran tarkkana, että tiedän muutaman sellaisenkin kasvin, joka ei naukujille kelpaa. Hävitin joka tapauksessa edellisestä kodista kaikki viherkasvit joskus viime vuoden lopulla, kun olin jo aika varma siitä, että muutto on edessä. Uusi alku, siis. Täysin kasviton koti on visuaalisesti jotenkin köyhä; orgaaniset elementit ovat mielenkiintoisempaa katseltavaa kuin elottomien esineiden suoraviivaisuus, niin paljon kuin suorista viivoista tykkäänkin.

Edessä on viikonloppu ja lapsen isä tulee tänne sitä viettämään. Minua jännittää, mihin suuntaan meidän välisemme kanssakäyminen on kehittynyt. Jotenkin odotan pelonsekaisin tuntein sitä vaihetta, kun hän on kamalan vihainen minulle eron vuoksi. Ajattelen jostain syystä, että sellainen vaihe on väistämätön, jopa toivottava, etteivät asiat pääse patoutumaan liikaa. Suurempi pelko onkin kai itse asiassa se, että hän ei kykenisi ilmaisemaan kiukkuaan ja kaatamaan sitä minun niskaani sanallisesti, vaan minä tai lapsi saisimme jollain muulla tavalla kärsiä sen seurauksista. Nämä taitavat kyllä olla vähän pidemmän aikavälin kysymyksiä.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Miinus viisi

Aamuyöllä heräsin migreeniin, enkä siis mennyt tänään työnhakuvalmennukseen. Ei se mitään. Eilen olin työhaastattelussa, joka meni mielestäni hyvin, mutta siltähän minusta on aina ennenkin tuntunut, joten katsotaan nyt. Sitten sain opiskelukaverilta vielä viestin toisesta työmahdollisuudesta. Se olisi kotoa käsin vapaavalintaisina aikoina tehtävää työtä, joka kestäisi kuukauden; hain sitäkin. Nyt siis odottelen. Migreenin suhteen elämä alkaa juuri voittaa.

Siellä valmennuksessa olen oikein innostunut työnhausta - esimerkiksi uudistettu cv:ni näyttää nykyään niin hyvältä, että haluaisin jakaa sitä kaikille ohikulkijoille keskellä Kauppatoria. Aivan uusi tunne, tämmöinen. Yhdistettynä auringonpaisteeseen se saa olon toiveikkaahkoksi.

Viikonloppuna äidin luona kävin vaa'alla. Painoa on lähtenyt viitisen kiloa reilussa kuukaudessa ja se pääsi vähän yllättämään, sillä vaatteet eivät ole tuntuneet yhtään entistä löysemmiltä. Tokihan viisi kiloa on minun kokoiselleni kolossille vielä aika vähän. Kuitenkin: ne olivat juurikin ne viisi "ylimääräistä" kiloa, jotka jotenkin vain jäivät raskauden jälkeen. Minä olen kyllä aina ollut hoikimmillani sinkkuaikoina, joten tällaista kehitysaskelta olisi kai pitänyt osata odottaa.

Perheeni saa minut sekoamaan. Olen vähän rauhoittunut äidin suhteen, no, häneen liittyvät asiat puitiinkin aikanaan niin puhki terapiassa, ettei ihme. Mutta isoveljeäni en kerta kaikkiaan jaksaisi. Kuten joulunkin jälkeen taisin kommentoida, hän näyttää jotenkin taantuneen lapsuus- tai teinivuosiin, ainakin suhtautumisessaan minuun. Vaikutti hän kyllä muutenkin melko kireältä, johtuneeko sitten vauvan tulosta perheeseen. Sain kuulla viikonlopun aikana useamman kommentin omista lapsenkasvatustaidoistani, siis sellaista jyrkkää paheksuntaa, jota me kaikki pyörittelemme mielessämme, kun näemme kiukuttelevan tai tottelemattoman (omasta mielestämme huonosti käyttäytyvän) lapsen ruuhkabussissa tai supermarketissa, mutta jota ei kuitenkaan yleensä ole järkevää tuoda julki, koska emme tiedä lapsen tai hänen vanhempansa käytöksen taustoja. Itsekin tietysti sitten taannuin siihen lapsuudesta tuttuun "kihisen raivosta, mutta en saa näyttää sitä ulospäin" -moodiin. Ei kovin hedelmällistä. Miksi pitää sietää elämässään ihmisiä, jotka saavat aikaan tällaisia tunteita? Siksikö, kun on tapana olla koko loppuelämänsä ajan tekemisissä sen perheen kanssa, johon on sattunut syntymään?

Mutta! Aurinko! Kevät! Hullut Päivät! Työtilaisuudet! Ihmiset!

torstai 19. maaliskuuta 2015

Hallelujaa!

Huoltoyhtiö on vaihtanut nimeni asunnon oveen! Että sainkin nähdä tämän päivän!

Aloitin tänään työnhakuvalmennuksessa, johon minut te-palveluista ohjattiin. Kurssi kestää vielä koko ensi viikonkin. Tänään pidettiin tietysti esittäytymiskierros. Olin koko joukon korkeimmin koulutettu. Miksen pysty tuntemaan ylpeyttä asiasta, vaan alan heti pelätä, että minua pidetään leuhkana? Toisaalta olen myös ollut kurssilaisista lähes pisimpään työttömänä. Tunnen olevani se akateemisen ihmisen stereotyyppi, jota kaikki duunarit pilkkaavat: titteleitä kyllä on, mutta ei selvästikään mitään käytännön taitoja. Koin pientä halua nousta pöydälle huutamaan, että olen minä ollut siivoojana ja varastotöissäkin, ja niistäkin pidin, osaan ajaa trukkiakin. En kuitenkaan viitsinyt nousta.

Toisaalta valmennus alkoi otollisella hetkellä: ensi maanantaina menen työhaastatteluun siihen opiskelukaverini minulle mainostamaan paikkaan. Yksi työnhakuvalmentajista lupasi psyykata minut sellaiseen kuntoon, että saan työn. Se oli mielestäni vähän hassusti sanottu, aivan kuin olisin atleetti joka on aloittamassa omaa suoritustaan olympialaisissa; on tietysti hienoa, että valmentaja on innostunut työstään. No nyt aloin jännittää sitä haastattelua.

Minun ja lapsen yhdessäolo on ollut tällä viikolla jotenkin erityisen rentoa ja hauskaa. Ihanaa! En ole ollut yhtään kireänä eikä lapsikaan ole saanut raivareita. Näistä on tullut sellainen positiivinen kierre, kerrankin, siitäkin huolimatta että olen ollut fyysisesti aika väsynyt. Viime viikonlopun yksinolo taisi tehdä ainakin minulle hyvää. Koti on kyllä vielä vähän stressaavassa kunnossa, sillä pari suurta huonekalua pitäisi saada myytyä ja uudet sopivammat hankittua tilalle. En selvästikään jaksa panostaa pienempiin yksityiskohtiin ennen kuin isot tavarat löytävät lopulliset paikkansa, joten stressaava sotku on täysin omaa syytäni.

Huomenna menemme lapsen kanssa äitini luo. Viikonlopun aikana juhlistamme siellä lapsen syntymäpäivää (joka oli pari viikkoa sitten, mutta sukulaisille emme pitäneet vastaanottoa), joten paikalle saapuvat myös veljeni ja isoveljen perhe. En odota innolla kolmen tunnin ajomatkaa. Se on mielestäni täysin kohtuuton suhteessa siihen, mitä keskimäärin saan (eli en saa) irti äidin luona vietetystä viikonlopusta. Lohduttaudun sillä, että jälkikasvulle mummulavisiitti on varmaan isompi juttu. Pitäähän jokaisen lapsen päästä keväisin maaseudulle haistelemaan siellä yleisesti vallitsevaa kakanhajua. Niin niitä muistijälkiä kuulkaa synnytetään sinne aivoihin.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Pöyristynyt pyöräilijä

Ostin lapselle nettikirpputorilta kevätkengät neljällä eurolla (huima löytö, sillä ne ovat rutkasti paremmassa kunnossa kuin olin uskaltanut toivoa). Hain ne myyjältä polkupyörällä, joten tänään tuli hankittua edes hieman liikuntaa ja auringonpaistetta. Myin toisella nettikirpputorilla vanhan työpöytäni kolmella eurolla, joten talouspuolella jään miinukselle.

Kenkäreissulla hoidin myös ruokaostokset. Asioin yleensä K-kaupoissa, mutta nyt Prisma oli matkan varrella. Marketit ovat minusta melko vastenmielisiä paikkoja ja jostain syystä Prismat vielä erityisesti. Myytiin sielläkin sentään juustoa ja vihanneksia, joten saamme tänään ruokaa. Kassa pakkasi minulta mitään kysymättä hiivan erilliseen vihannespussiin. Siis sen pienen hiivakuution joka maksaa kai enintään 20 c. Miksi? Tapanani on kieltäytyä aina kassalla tarjotuista "pienistä pusseista". Kyllä minä osaan pakata hiivan ostoskassiini (tässä tapauksessa reppuun) niin, ettei se lytisty ja tursua paketistaan muita ostoksia sotkemaan, kiitos vain. Ilmeisesti näytän jotenkin vähä-älyiseltä. Pöyristyin ja päätin pysyä entistä kauempana S-ryhmän kaupoista.

Pöyristyksen myötä unohdin pysähtyä kotimatkalla puistonpenkille istumaan. Haluan syylliset vastuuseen.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Sisällä/ulkona

Sain verhot silitettyä ja ripustettua. Ärsyttävää kun ostaa tuotteen, jonka nimi on valmisverhot eikä siinä ole mitään valmista. No juu, ei tarvinnut ommella, kiitos siitä. Silittäminen on inhokkikotityöni muutenkin ja sitten ne verhoihin paketissa tulleet pikkurypyt, aargh. Lopuksi vielä ripustaminen, ei kun kas, nämä ovatkin liian pitkät, pitää tehdä yläreunaan pieni käänne, noin, kas, tein liian pienen, noin, nyt se meni vinoon, uudestaan, no niin, viimeisillä käsivoimillani ujutan valmiiksi nipsutetut verhot roikkumaan kiskoon sen päässä olevasta melkein liian pienestä kolosta. Menivät sentään oikein päin heti ensi yrityksellä. Näyttävät kyllä siltä, että silitysraudan voisi kaivaa saman tien uudelleen esiin, teippiharjan samoin. Miksi vaivaudun? Sisustaminen on ajatuksena niin mukava, ja sitten se on kuitenkin aina tätä. Viimeistään kaikkiin tekstiileihin kertyvät kissankarvakerrostumat vievät ilon yrityksistä piristää kotia jollakin uudella. Vai oliko se niin, että kun kerran olen kissoja hankkiessa tiennyt, että niistä lähtee karvaa, niin minulla ei ole lupaa valittaa asiasta? Näin joku aina välillä antaa ymmärtää, jos ei sanallisesti niin katseellaan nyt ainakin.

Tällaisina ihanan aurinkoisina päivinä toivon, että minun olisi helpompi lähteä ulos. Ettei mieleni olisi niin täynnä pieniä mutta isoilta tuntuvia esteitä. Tulisipa joku hakemaan ja veisi vaikka jonnekin penkille istumaan. Nököttäisin siinä ihan tyytyväisenä pari-kolme tuntia ja tuntisin varmaan saaneeni jotain aikaiseksi. Ehkä arastelisin ulkomaailmaa hitusen vähemmän ja häpeäisin itseäni hitusen vähemmän ja uskaltautuisin tekemään saman uudestaankin. Ongelmani on kai, ettei minun tarvitse mennä minnekään. Kuvittelen, että jos minut nähdään istumassa rennosti pukeutuneena ja tyytyväisen oloisena aurinkoisella puistonpenkillä keskellä päivää, niin työttömyys, masennus ja sosiaalinen sopeutumattomuus jotenkin paistavat minusta katsojien silmiin. Pitäisi sen sijaan pukeutua siististi ja meikata, pysyä liikkeessä ja vieläpä näyttää kiireiseltä, siltä kuin olisi siirtymässä kiireisestä työpäivästä vähän pikaisesti harrastamaan jotain jumppaa ja sitten kiireellä kotiin, kun on nämä ruuhkavuodet ja niin kiire koko ajan. Hitto, en kyllä jaksaisi sellaista elämää viikkoakaan. Enkä minä oikeasti niin kovin välitä, mitä ihmiset ajattelevat minut nähdessään. Olen vain todella, todella huono lähtemään minnekään. Täysin aloitekyvytön.

Lapsen kanssa sentään jaksaa puuhailla. Kevään ensimmäiset saippuakuplat on puhallettu.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

"Otatko eurolla isommat ranskalaiset ja isomman juoman?"

Istun kantahämäläisen pikkukaupungin pikaruokaravintolassa ja olen jo saanut ateriani syötyä, vaikka yritin hidastella; lapsi saapuu isänsä kyydissä vasta parinkymmenen minuutin päästä. Siihen saakka saan tarkkailla paikallisen nuorison mopoilu-, tupakointi- ja syljeskelykäyttäytymistä aitiopaikalta. Yksi nuorista on tullut paikalle traktorilla. Kaikesta huolimatta tämä on loogisin paikkavalinta näitä lapsenvaihtoja (hirveä sana) ajatellen, joten tähän pitänee tottua.

Minun pitäisi keksiä hyvä tapa viitata ihmisiin tässä blogissa. Lähinnähän minä kirjoitan itsestäni, mutta satunnaisesti elämässäni vilahtelee kuitenkin muitakin. Lapsen kutsuminen vain lapseksi on lievästi ongelmallista silloin, kun haluaisin viitata sillä sanalla johonkin muuhun, no, lapseen. Monilla bloggareilla on perheenjäsenilleen nokkelia lempinimiä. Saisinkohan kaivettua itsestäni edes yhden nokkeluuden? Kavereihin voisi kai viitata nimien alkukirjaimilla tai vastaavilla. 

Yritän pinnistää. Nyt siirryn ulos odottamaan.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Tyyppi

Käykö teille ikinä niin, että kiinnitätte kadulla huomiota johonkin poikkeuksellisen hyvännäköiseen ihmiseen, ihan vain ohikulkijaan, ja sitten kun aikaa kuluu, huomaatte että sillä ihmisellä vaikuttaa olevan osin sama elinpiiri kuin teillä, sillä törmäätte häneen toistuvasti, päivittäin tai kuukausittain, satunnaisesti, ihan sama? Koska se ihminen on niin hyvännäköinen ja olette pyöritelleet päässänne sekalaisia fantasioita hänestä ja siitä miten täydellinen hänen täytyy olla myös esimerkiksi luonteeltaan - siis olette kerta kaikkiaan ihastuneet häneen - hänen näkemisensä alkaa saada mielessänne kiusallisen sävyn. Luulette, että ihastuksenne näkyy päälle päin. Luulette, että se ihminen yhtäkkiä huomaakin teidät ja joudutte jonkinlaiseen todelliseen vuorovaikutukseen hänen kanssaan, mikä romuttaisi kaikki ne rakentamanne täydelliset mielikuvat. Katastrofin välttääksenne käyttäydytte siihen ihmiseen törmätessänne noloilla tavoilla: teeskentelette, että muistatte juuri tärkeän puhelun, joka teidän piti soittaa ja alatte kaivaa puhelinta laukusta kun hän lähestyy; katsotte kävellessä omia kenkiänne, sillä se on ainoa vaihtoehto jonka äkkiseltään keksitte sen ihmisen tuijottamiselle; teeskentelette katsovanne uteliaana jotakin tai jotakuta hänen takanaan olevaa, kun hän huomaa katseenne. Voisitte saman tien lyödä otsaanne kirkuvanpunaisen Captain Obvious -leiman.

Jaa, teille ei käy niin? No minulle käy. Kohtaamisemme ovat todellakin satunnaisia ja olleet sitä jo parin vuoden ajan. Viimeisin niistä oli kuitenkin eilen. Tyyppi oli kasvattanut viikset. Mahdollisesti vieläkin paremman näköistä kuin ennen. Minut pelasti tällä kertaa se, että lapsi oli kanssani ja juttelimme juuri jotakin - luulen vaikuttaneeni jotakuinkin normaalilta arkiaamun vastaantulijalta.

Ymmärrän, ettei ole kovin kilttiä käyttää tässä nätit asiat -tägiä, mutta en kyllä hitto vie luo näteille ihmisille omaa.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Neljäs kerta toden sanoo?

Tänään lapsen isän vihoviimeisetkin tavarat (myös se tuoli, jippii!!) lähtevät meiltä ja minä jään viettämään viikonloppua itsekseni, kun lapsi menee isänsä kanssa mummolaan. Kun nyt katson ympärilleni täällä kotona, havaitsen että tekemistä riittää hyvinkin pariksi päiväksi (vaikka aion kyllä myös katsoa telkkaria, syödä sipsejä ja juoda limsaa). Olisi mukavaa saada esimerkiksi viimein verhot ikkunoihin (on meillä kaihtimet, en ole ekshibitionisti), vielä en vain ole jaksanut kaivaa silityslautaa esiin.

Oloni on juuri nyt melko helpottunut, mitä tulee muuttoon ja eroon liittyviin käytännön asioihin, "paperihommiin" kuten sanottiin ennen vanhaan kun asiat vielä hoidettiin paperilla. Eilen sain nimittäin viimein hoidettua viimeisen suuremman jutun eli toimitettua kaupungille tuloselvityksen lapsen päivähoitomaksun tarkistamiseksi. Ennen eroa maksoimme lapsen isän tulojen vuoksi suurinta mahdollista maksua (silloin erillistä tuloselvitystä ei tarvittu), nyt olemme pudonneet lähelle alinta maksuluokkaa. Minusta on jollain tavalla irvokasta, että päivähoitoasioihin liittyy niin paljon byrokratiaa: jokaisen kyselyn, ilmoituksen ja muutoksen kohdalla joutuu arpomaan, tuleeko asia ottaa puheeksi lapsen oman ryhmän lastentarhanopettajan kanssa, soittaa päiväkodinjohtajalle, varata aika kaupungin varhaiskasvatusyksikköön (joka tarjoaa mahdollisuuden myös sähköiseen asiointiin, mutta vain joissain asioissa) vai peräti kasvatus- ja opetuslautakuntaan. Tämä kaikki on niin kaukana lapsen arjesta - toisaalta tietysti hyvä niin. Aikuiset hoitakoot taustatyön, jotta lapsi saa elää lapsuuttaan. Aikuistenkin työtä voisi kuitenkin helpottaa esimerkiksi paremmalla ohjeistuksella. En tiedä, oletteko tutustuneet Turun kaupungin internetsivuihin, mutta ne ovat kaikkinensakin aivan hirveät, ja varhaiskasvatus-osio on vielä sieltä sekavimmasta päästä. Toivottavasti kaupunki saapuisi jo pian tässä asiassa oikealle vuosikymmenelle. Mutta siis, nyt luulen akuutin muutosvaiheen meidän elämässämme olevan jollain lailla ohi, näiden käytännön asioiden osalta.

Sitten on tietysti niitä juttuja, jotka eivät ole minusta kiinni: olen pyytänyt huoltoyhtiöltä jo kolme kertaa, että vaihtaisivat sukunimemme postiluukkuun, mutta mitään ei tapahdu. Erikoista, etten sanoisi. Tuntuu kummalliselta tulla kotiin, kun ovessa on jonkun muun nimi. Jokohan nyt, kun lähetin neljännen pyynnön?

Tuntuu, että pitäisi jotenkin käsitellä tässä myös sitä keskiviikkoista kaverin tapaamista ja vauvannimiasiaa, mutta ei se oikein ole vielä prosessoitunut mielessäni enkä jaksa sitä nyt miettiäkään. Palaan varmaan siihen toiste. Oli se ihan hauska leikkipuistoreissu kaiken kaikkiaan, kyllä.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Kysynpähän vaan

että ihanko totta? Kaikista maailman nimistä? Kaikista sadoista vaihtoehdoista, minun tytönnimeni? Elämä, voisitko edes jossain asiassa olla vähän hellempi?

Voisin myydä tarinani medialle. "Tosielämän Aku Ankka ja Hannu Hanhi löydetty Turusta!"

Vavvat

Aloitan jälleen auringosta. Olen huomannut, että pölyisyyden paljastamisen lisäksi aurinko tekee muutakin: lämmittää. Varsin, varsin kuumasti, itse asiassa. Kaihtimia on pakko pitää alhaalla tähän aikaan päivästä. No, jätän kyllä pienen raon, että kissat pääsevät kurkistamaan ulos ja valo sisään. Ja tämä ei sitten ollut valitusta.

Näen tänään yhtä opiskelukaveria. Menemme lastemme kanssa leikkipuistoon. Meillä on monimutkainen suhde emmekä ole nähneet lähes vuoteen, joten en tiedä mitä odottaa. Tai lähinnä suhdettamme on värittänyt minun kateuteni, sillä tämä kaveri on saanut paljon sellaista, mitä minä olen tavoitellut niin perheen kuin työnkin saralla. En usko, että hänen pienen vauvansa näkeminen tänään parantaa tilannetta, mutta mistäpä sitä tietää, kokeillaan nyt. Jotenkin stressi tapaamisesta kulminoituu siihen, että pelkään kuulla, mikä vauvan nimi on. Että jos se onkin se nimi, jonka minä olisin halunnut antaa tyttövauvalle, jos olisin seuraavaksi sellaisen saanut. Joskus olen kyllä niin naurettava, ettei mitään rajaa.

Nyt eron tultua todellisuudeksi olen aika vähän miettinyt vauva-asioita, mutta säännöllisin väliajoin täytyy kokeilla miltä tuntuu ajatus, että saisi vielä lapsen. Jaksaisinko? En toista samanlaista vauva-aikaa. Mutta eihän se voisi samanlainen ollakaan, nykyisenä itsenäni uskon että jaksaisin. Tiedän enemmän, pingottaisin vähemmän. Se, että perheessä ei olisi toista aikuista ei tämän vuoksi juuri huoleta.* Toisaalta en tiedä miten hyvin sietäisin riskejä, joita raskauteen alkaa jo minun iässäni liittyä. Enkä minä tietenkään osaa arvioida omaa jaksamistani kahdeksantoista vuoden päähän, vaikka tuntuu että pitäisi, olisinhan lapsen ainoa turva.

Laskin juuri, miten vanha olen kahdeksantoista vuoden päästä. Pitää ajatella välillä jotain muuta.

*Saatatte ihmetellä, enkö ole pienimmässäkään määrin huolestunut siitä, miten lapsi hankitaan "yksin". No, en ole. Ajattelen asiaa juuri niin sinisilmäisesti kuin vain minä voin: kyllä niitä vauvansiemeniä aina jostain saa.



maanantai 9. maaliskuuta 2015

Kevättä kohti kotona

Kevätaurinko on ihana, mutta armoton: koti on paitsi sotkuinen, myös äärimmäisen pölyinen ja kissankarvainen. Jotain pitänee tehdä. Kissankarvaisuuden aiheuttajat keskittyvät makoilemaan auringonläikissä, sitä katsoessa ei voi olla tuntematta vähän kateutta.

Lauantaina vietin laatuaikaa itseni kanssa Ikeassa ja hankin vihreän (!) hyllyn lapsen leluja ja kirjoja varten. Kävin myös tavalliseen tapaani koeistumassa sohvaa. Hyvältä tuntui ja näytti edelleen, mutta jäi vielä odottelemaan.

Tässä asunnossa on puutteensakin (lähinnä kunnon suhteen), mutta kuten olen toistuvasti tainnut hehkuttaakin, minusta täällä on ihana tunnelma. Talo on rakennettu vuonna 1963 ja asunnossa on muutamia yksityiskohtia, jotka henkivät juuri sitä aikaa tosi sympaattisella tavalla (en elänyt tuona aikana enkä siis tiedä, oliko itse ajassa erityisesti mitään sympaattista tai ovatko nämä yksityiskohdat edes sieltä peräisin, mutta minähän saan kuvitella tämän asian juuri sellaiseksi kuin haluan, hahaa). Esimerkiksi väliovien pystyviivakuvioinen lasi ja vaatekaappien vanhanaikaiset, mutta juuri käteen sopivat vetimet. Ja sitten on ihana parvekkeen lattia pientä sinistä mosaiikkilaattaa. Pahoittelen, että se on kuvassa pölyinen, en luonnollisestikaan ole vielä päässyt siivouksessa ihan sinne asti. Mutta tuota lattiaa voisin kyllä tuijotella vaikka miten kauan. Se on jotenkin mahtavan epätäydellinen, mutta minun mielessäni silti samaan aikaan luksusta. Haluaisin parvekkeelle valkoisen tuolin ja pari kukkaa, sitten istuisin siellä lukemassa ja juomassa kahvia kaiken kesää. Tosin jos minulle tarjottaisiin mahdollisuutta istua sen sijaan vaikka jossakin persoonattomassa toimistossa loisteputken valossa tienaamassa rahaa, niin parveke saisi jäädä odottamaan. Absurdia.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Ajatuksia kaupunkisuunnittelusta, osa 587651

No nyt se aurinko paistaa, kirkkaasti ja kuumasti suoraan oikeaan poskeeni ja korvaani. Ihanaa.

Lähdin aamulla käymään keskustassa (talletuspankkiautomaatilla, ne ovat uusi suuri rakkauteni, niillä saa nääs talletettua tavaroiden myymisellä ansaittuja seteleitä tilille laskujen maksua varten, ilman kuluja ja ilman ihmisen kanssa asiointia), piti mennä fillarilla mutta takakumi oli tyhjä. Pääsen paikkaushommiin. Pitää myös vaihtaa toiseen pyörään kesärenkaat ja uudet jarrupalat nykyisten tilalle, jotka ovat lähinnä symboliset. Minulla ei ole mitään pyöränhuoltoa ym. likaisia töitä vastaan, mutta ahtaassa kerrostaloasunnossa niitä on ärsyttävää tehdä, kun sitä likaa päätyy kaikkialle. Eilenkin kun toin pyörää hississä tänne kotiin ja se oli siinä pystyasentoon nostettuna, niin satuin vilkaisemaan jotain sellaista kohtaa siinä, jota ei yleensä tule vilkuiltua ja johon kertyy ällöttäviä määrää likaa, ja päätin että fillari tarvitsee kunnon kevätpesun. Mutta missä minä sen teen? Kaadan parvekkeella vettä päälle ämpäristä? Niin kai sitten. Minusta kaupunki saisi kyllä tarjota asukkailleen pyöränpesupaikkoja, onhan matonpesupaikkojakin.

Ilmeisesti saan nyt jatkaa kirjoittamista. Eräs kävi istumassa tässä näppäimistöllä muina kissoina noin kymmenen minuutin ajan. Oikeastaan ehdinkin siinä välillä unohtaa, mitä piti vielä kirjoittaa. Ei tainnut olla mitään kovin tärkeää.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Haloo?

Olen puhelinkammoinen, minkä olen muistaakseni maininnutkin. En haluaisi vastata tuntemattomista numeroista tuleviin puheluihin. Jos jonkin asian voi hoitaa sähköpostilla, teen niin. Asioin erinäisillä luukuilla mieluummin henkilökohtaisesti kuin soitan (joskin sellaiset luukut, joilla saa asioida, ovat nykyään vähissä). Olen ennen puhelua hermoraunio, joka kirjoittaa tärisevällä kädellä paperille kaiken sen, minkä haluaa saada sanottua, koska itse puhelun aikana aivoissa ei liikahda mikään. Puhelun jälkeen analysoin puhki jokaisen sanomani sanan ja vastapuolen reaktion ja vakuutun kerta toisensa jälkeen sitä, että olen heikkojen puheenlahjojeni vuoksi tullut taatusti väärinymmärretyksi. No, tuollaista se on huonona päivänä. On minulla toki parempiakin hetkiä, ja keinoja selvitä suurten kynnysten yli. Jos en esimerkiksi ole varma, olenko soittanut oikealle ihmiselle, kerron sen heti puhelun alussa. Näin tunnen itseni vähemmän tyhmäksi, jos paljastuu että vaivasinkin väärää henkilöä mitättömällä asiallani.

Lapsuudessanihan puhelinkulttuuri oli vielä varsin erilaista. Kotona oli yksi puhelin. Jos oli yksin kotona ja puhelin soi, siihen piti vastata, etu- ja sukunimellä. Jos halusi saada yhteyden kaveriin, piti soittaa hänen kotiinsa, missä kuka tahansa perheenjäsen saattoi vastata puhelimeen. Piti kysyä onko kaveri kotona, ja joskus kävi niin, ettei ollut. Niistäkin tilanteista piti selvitä, ja selvisinkin. Olen itse asiassa jälkikäteen ajateltuna ollut varsin urhea pieni telefonisti, mutta varmaankin vain koska oli pakko. Muustahan ei tiedetty. Kyllä minä jo silloinkin tunsin aivan valtavaa noloutta, jos joku puhelinmyyjä soitti meille kotiin ja erehtyi luulemaan minua talouden aikuiseksi ja pitämään myyntipuhettaan. Se piti kuunnella loppuun ja sitten sopertaa, että meillä ei juuri nyt ole aikuisia kotona. Kaiken taustalla kai oli tässäkin ajatus omasta huonoudesta: minun oli täytynyt vastata puhelimeen väärällä tavalla, kun se ei huomannut että olen lapsi. Siispä puhun väärällä tavalla. Siispä olen vääränlainen. Jne. No nyt päästään taas omien ongelmieni juurille. Voisin avautua pitkästi ja yksityiskohtaisesti siitä, miten paljon häpeää olen tuntenut omasta puheäänestäni läpi elämäni, mutta ette te sitä jaksaisi lukea.

Joka tapauksessa, monisyinen juttu on se puhelinkammo. Elämää hankaloittava myös.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Aikuisena

Kun on talouden ainoa aikuinen, joutuu hoitamaan paljon aikuisten asioita. Monille tämä on tietysti itsestäänselvyys, mutta minulla ei ole vuosiin ollut sellaista vastuuta arjen pyörittämisestä kuin nyt. Soita isännöitsijälle, soita huoltoyhtiöön, pyydä se ja tämä todistus, hae sitä ja tätä sosiaalietuutta, hanki kotivakuutus ja nettiliittymä tulematta kovin pahasti huijatuksi, muista ilmoittaa elämäntilanteen muutoksesta sinne sun tänne, maksa laskut, avaa kaikki posti, myös laskun näköiset, myös ison laskun näköiset. Viime vuosina olen tuntenut itseni hajamieliseksi. Nyt varmaan selviää, olenko pysyvästi hajamielinen vai johtuiko olo vain muistiärsykkeiden puutteesta, sillä tässä uudessa elämässä muistettavaa on tarjolla kosolti. En pidä sitä ollenkaan huonona juttuna sinänsä, mutta kieltämättä rahanpuute antaa kaikelle sellaisen kurjan sävyn, että asioita pitää sumplia yltiötarkasti selvitäkseen niistä rimaa hipoen.

Pidän uudessa kodissamme siitä, että täältä näkyy enemmän taivasta. Muutimme ensimmäisestä kerroksesta viidenteen tiheähköllä ruutukaava-alueella. En juuri katsele ikkunoista kadulle, sillä olen alkanut aikuisiällä kärsiä jonkinasteisesta korkeiden paikkojen pelosta. Mutta ylöspäin, puihin ja muihin taloihin on kyllä hauskaa katsella ja ihan vain nauttia avaruudesta. Toivottavasti eivät vastapäisessä talossa luule, että kyttään. Ja tulisipa vielä aurinkoisiakin päiviä (no, tulleehan niitä). Silloin pääsen nauttimaan kahvini aurinkoisella parvekkeella, missä on yksi lempiasioistani koko asunnossa. Voisinkin yrittää muistaa ottaa siitä joskus kuvan, näette sitten.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Same ol'

Koti on vieläkin kaaoksessa. Irtonaisia tavaroita on pitkin lattiaa, kun en tiedä minne ne laittaisin. Lapsen isä vei eilen mennessään autollisen omaa tavaraansa, mutta kappas vain, kaikki ei mahtunut kyytiin. Ja se perhanan tuolinröhkänä! Nököttää edelleen olohuoneessani. Tai ei se mitään nökötä, vaan patsastelee röyhkeästi isona vaaleansinisenä möykkynä juuri siinä kohdassa huonetta, johon katse hakeutuu kun istuu nojatuolissa ja yrittää rentoutua. Pirskales.

Voisin tietysti vain järjestellä aktiivisemmin. Tänäänkin puolet päivästä on mennyt erinäisten tavaroiden myyntiinlaittamiseen, mitä en kuitenkaan pidä kovin huonona, tilan lisääntymiseenhän sekin johtaa. Lisäksi lähetin äsken yhden työhakemuksen, jonka suhteen olen melko toiveikas, vaikkei kai pitäisi. Kaverini on joka tapauksessa tehnyt aiemmin samaa työtä samassa firmassa ja oli sitä mieltä, että pärjäisin siinä. Työpaikkailmoituksessa luki, että työ sisältää myös iltoja ja viikonloppuja, mutta kaveri oli sitä mieltä, että asia on todennäköisesti neuvoteltavissa. Katsotaan.

Sellaisia kuulumisia näin pikakelauksella - ei siis mitään kiinnostavaa. Olen jotenkin tylsistynyt itseeni ja tähän blogiin. Haluaisin kirjoittaa jännistä asioista, ihmisistä ja tapahtumista, mutta en tiedä kiertävätkö ne vain minut kaukaa vai pakenevatko muististani ennen kuin ehdin istua tähän kirjoittamaan. Olen myös vähän tuskaillut sen tosiasian kanssa, etten ole onnistunut tässä blogissa säilyttämään anonymiteettiäni siinä määrin kuin olin toivonut. Luulen, että jos joku minut "tosielämässä" tunteva eksyisi lukemaan kirjoituksiani, hän tietäisi oitis kuka olen. Toisaalta en kyllä tiedä, mistä minä sitten kirjoittaisin, jos pitäisi pysytellä täysin tunnistamattomana. Säästäkö? Ehkä näinkin kelpaa.