pioni

pioni

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Harjoittelija

Tällä hetkellä olen kuin sellaisen introvertin henkilön elämää kuvaavan nettisarjakuvan tai -kuvasarjan päähenkilö. Takana on kaksi päivää työharjoittelua, eli kaksi sellaista päivää, jolloin en ole ollut vessareissuja lukuunottamatta lainkaan yksin. Olen aivan rikki. Pään sisällä ääni huutaa, että haluan vain sohvannurkkaan katsomaan aivottomia Youtube-videoita pariksi tunniksi. Tällaistako ihmisten elämä siis on? Milloin he käyvät ruokakaupassa? Alan ymmärtää, miksi "ruuhkavuodet" ovat juttu. Vielä kolme ja puoli viikkoa jäljellä.

Olen lisäksi jo kahdessa päivässä saanut niskani ja hartiani työssä täysin jumiin. Työpaikalla ei ole sellaista tuolia, jonka saisi säädettyä minulle riittävän korkeaksi, siinä varmaan osasyy jumeihin, mutta toki jo pelkkä seitsemän tunnin ryhdikkäänä ja melko liikkumattomana pysyminen on oudokseltaan aika rankkaa. Pitää kai ottaa venyttely tavaksi iltaisin ja taukojumppa töissä, kun mahdollista.

Sain esitäytetyn veroilmoituksen. Esitäytettyisyys olisi mukava asia, jos se olisi tehty oikein. Yhdessä kohdassa on tehty ilmiselvä näppäilyvirhe ja joudun sitten tuollaisen takia ilmoittamaan korjauksia. Ärsyttää.

Kuka tulisi meille siivoamaan? Tämä sekasotku eskaloituu nopeasti.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Huono valmistautuminen ja kummallisuus

Nuorten kanssa ei voi olla kaveri. Kuvittelin kai jotenkin, että kun ovat niin aikuisen näköisiä, niin ovat myös sisältä aikuisia, edes jotkut niistä. Mutta ei se niin ole. Oman navan ympärillä pyörii niiden elämä. Siinä seurassa ei ole tilaa minunlaiselleni mielensäpahoittajalle. Miten ne oikein kestävät toisiaan?

Alakulon syöverit ovat imaisseet sisäänsä taas tällä viikolla enkä jaksaisi mitään. Tunnen itseni masentuneeksi ja erittäin yksinäiseksi. Kohta lähden huonosti valmistautuneena (opintojen suunnitteluun liittyvään) tapaamiseen, johon on erityisesti pyydetty valmistautumaan huolellisesti.

Kuitenkin, jotenkin kummallisesti, tekisi kauheasti mieli seksiä. Ihan semmoista toisen ihmisen kanssa harjoitettavaa. Ei ole näköpiirissä.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Kasvohoito

Kävin toisen kerran elämässäni kosmetologilla. Ensimmäinen kerta oli ylioppilaaksi päästessä, kun kävin (jostain ihmeen syystä) meikattavana. Nyt tehtiin perusteellinen ihonpuhdistus. Oli ehkä aikakin. Tulokset näkyvät kuulemma kunnolla muutaman päivän kuluttua, ennen sitä kaikki lika ja kuona nousee ihon pintaan. Saan pääsiäiseksi finninaaman syömättä yhtään suklaamunaa.

Minä ja lapsi lähdemme äitini luo kolmeksi päiväksi. Yritän ehtiä sekä lepäämään että hoitamaan valmiiksi kevään (melkein) viimeiset koulutyöt. Oikeasti varmaan lähinnä kyttään naamaani peilistä ja yritän nähdä niitä kasvohoidon tuloksia.

Vanhempieni näkemiseen liittyy vieläkin monenmoista ahdistusta, joskin ei enää nykyään niinkään itseeni liittyvää, se taidettiin käsitellä terapiassa niin läpikotaisin että olen päässyt siitä jokseenkin yli. Sen sijaan nyt ahdistaa lapsen puolesta. Sitä haluaisi niin tarkkaan valikoida millaisten vaikutusten piirissä mukula saa kasvaa. Sitä toivoo, että omat sukulaiset olisivat siinä suhteessa "turvallista" seuraa, mutta näin ei vain aina ole. Katsotaan nyt, miten pääsiäisemme sujuu.

Tähän loppuun voi jokainen kuvitella haluamansa muna- tai tipuaiheisen vitsin, jos sellaisista tykkää.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Viihtymisen vaikeus

Puhelimessani on sellainen sovellus, jolla voi mitata omaa liikkumistaan. Sain asian selville joskus pari vuotta sitten, kun laite yhtäkkiä onnitteli minua päivän askeltavoitteen saavuttamisesta. En ollut tiennyt, että minulla oli päivittäinen askeltavoite. Puhelin oli optimistisesti asettanut sen kymmeneen tuhanteen. Se päivä, jolloin määrä tuli täyteen, oli todennäköisesti joku erittäin poikkeuksellinen nähtävyyksienkatselemis- tai luonnossakäyskentelemispäivä. Hyvä, että tavoitteeseen sai kuitenkin itse vaikuttaa; laskin sen melko pian seitsemään tuhanteen siinä toivossa, että saisin onnitteluja useammin. Aika pian opin, että jos en kävele päivän aikana lainkaan sen lisäksi, että vien lapsen päiväkotiin ja haen hänet sieltä, askelia kertyy puolisentoista tuhatta. Kävi ilmi, että aika suuri osa päivistäni on tuollaisia. Ainakin talvella. Surullista. Viime kuussa laskin askeltavoitteen viiteen tuhanteen. Jos puhelin ei kesällä hukuta minua mitaleihin ja palkintopyttyihin, niin sitten voinen yhtä hyvin olla nousematta sohvalta enää ikinä.

Minua ihmetyttää yksi juttu joidenkin ihmisten käytöksessä. En tiedä pitäisikö sitä kutsua ylimielisyydeksi vai miksi. Tarkoitan sitä, kun jotkut tuntevat tarvetta jatkuvasti osoittaa muille, että eivät oikeastaan yhtään tarvitse näitä elämäänsä, mutta sitten kuitenkin toistuvasti hakeutuvat näiden seuraan. Siis annetaan ymmärtää, että olisi kyllä parempaa, tärkeämpää ja mielenkiintoisempaakin tekemistä, joten en nyt tiedä tulenko niihin juhliin tänään, ja sitten kuitenkin ihan joka kerta tullaan, nautiskellen siitä kun muut juhlijat huokailevat "Voi miten kiva, että ehdit tulla". Minä en kuulu tuohon huokailijoiden joukkoon. Minusta voisi jättää tulematta, jos kerran on parempaakin tarjolla. Voisiko olla, että oikeasti nämä ihmiset ihan hyvin viihtyvätkin siinä seurassa, jota koko ajan haukkuvat, mutta jostain syystä sitä ei vain mitenkään voi näyttää? Mitä vikaa siinä on, että myöntää pitävänsä joidenkin ihmisten seurasta, ehkä jopa jollain tasolla kiintyneensä niihin ihmisiin? Olenko minä sosiaalisesti aivan toivoton tapaus, kun tämä ei mitenkään mahdu kallooni? Ja ennen kaikkea: miksi ihmeessä haluaisin olla sellaisen ihmisen seurassa, joka kohtelee minua juuri kuvailemallani tavalla?

No en minä haluakaan enää nykyään. Mutta monet haluavat. Miten sinisilmäinen voi olla?