Valoisampi

Mielialalääke on tehnyt minusta viikossa jokseenkin eri ihmisen. Masentavahko ajatus, että ehkä minä todella tarvitsen lääkityksen loppuelämäkseni, ollakseni jotenkin hyödyksi ihmisenä ja jotta voin sietää itseäni. Ajatukset ovat joka tapauksessa taas lakanneet kiertämästä jatkuvaa ahdistavaa kehää ja pystyn hieman helpommin tarttumaan konkreettisiin toimiin, jotka vielä viikko sitten tuntuivat kaatuvan suoraan päälle, kuten kodin järjestäminen. Pahoinvointi, ilmavaivat (anteeksi, liikaa tietoa) ja jopa aamuöinen valvominen ovat ainakin toistaiseksi kestettävissä, sillä mieli on sen verran valoisampi. Hoidan asioita sillä samalla kylmänviileydellä, jolla hoidin eron reilu vuosi sitten.

Jännittää, sillä odotan edelleen viimeviikkoisten työhaastatteluiden tuloksia. Ensi viikolla minulla on kaksi haastattelua lisää, ellei nyt vielä tärppää. Tulevat näköjään tällaisena sumana pitkän hiljaisuuden jälkeen. Huomaan ajattelevani, että todennäköisesti jään kaikissa neljässä haussa suurinpiirtein kakkossijalle. Se tuntuu jotenkin olevan minun kohtaloni. Kakkossijoista vain ei saa rivejä cv:hen (paitsi jos omaksi huvikseen laittaa - saisikohan niin tulevissa hauissa säälipisteitä? Kyllähän tämä työnhaku tuntuu jo yhdenlaiseksi uraksi muodostuneen) eikä palkkaa.

Rahaa en kyllä edelleenkään haluaisi ajatella ollenkaan.

Haastateltavana

Sain eilen kaksi kutsua työhaastatteluihin. Toinen on huomenna ja koskee lyhyttä, kolmen viikon työpätkää toukokuussa. Toinen oli jo tänä aamuna. Kyseessä on määräaikainen toimistotyöntekijän työ erään suuren järjestön paikallistoimistossa. Yllätin itseni pärjäämällä haastattelussa mielestäni hyvin (kävin jälkikäteen ostamassa itselleni palkinnoksi hillomunkin). Haastattelijat olivat mukavia ja vaikuttivat ihan tavallisilta ihmisiltä, mikä on aina hyvä. Työpaikka myös vaikuttaa oikeasti mielenkiintoiselta. Tietysti, jos joku paljon kokeneempi hakee sitä myös, ei minulla ole mitään mahdollisuuksia tulla valituksi, mutta katsotaan nyt. Onneksi vastaus tulee viimeistään alkuviikosta, sillä huomaan etten saa mitään aikaiseksi, kun jännitän miten tässä käy. Se huominen haastattelu mennee myös tämän vuoksi iloisesti päin honkia.

Aloitin mielialalääkkeen maanantaina. Kuten viimeksikin, se on jo nyt vienyt aamuyön unet sekä aiheuttanut lievää pahoinvointia ja sydämen tykyttelyä. Kai tämä menee ohi ennen pitkää. Mieleni ei ole aivan yhtä musta kuin viime viikolla, mutta on varmaan turhan aikaista arvioida, mistä moinen johtuu. Stressattavia asioita kyllä riittää entiseen malliin, mutta juuri nyt en tunne itseäni täysin voimattomaksi niiden edessä. Flunssakin on paranemaan päin.

 

Koputan puuta.

Kuopassa

En saanut sitä(kään) siivoustyötä, yllättyneitä ovat: .

Avoimien työpaikkojen selaaminen on masentavaa. Paikkoja on tietysti kaiken kaikkiaankin vähän, mutta erityisen kamalaa on se, miten moni paljastuu ilmoitusta lukiessa oikeastaan harjoittelupaikaksi, josta ei siis makseta palkkaa. Kuitenkin ne ovat ihan oikeaa työtä. Nyt on myös tullut hakuun paljon kesätyöpaikkoja. Monessa on vaatimuksena, että hakija on jo valmistunut tai ainakin lähiaikoina valmistumassa sopivaan ammattiin; työnantajilla on selvästi tällä hetkellä varaa nirsoilla työntekijöitä valitessaan.

Olin puoliksi tosissani, kun kirjoitin, että haluaisin muuttaa Helsinkiin. Ei sielläkään ole sen parempi työllisyystilanne, mutta ajattelen, että yleinen ilmapiiri voisi olla sellainen, missä minullakin olisi mahdollisuuksia päästä jonnekin Alepan kassalle töihin. No, ehkä muutto ei kuitenkaan olisi nyt juuri fiksuin veto.

Olen jotenkin aivan pohjalla, semmoisessa kuopassa josta en näe mitään tietä ylös. En jaksa mitään. Käydä kaupassa, miettiä ruokia, siivota, jutella lapsen kanssa. Koti on kaaoksessa ja arjen pyörittäminen tuntuu ylivoimaiselta. Jos tulee ilmi asioita, jotka vaativat minulta toimenpiteitä, romahdan itkemään ja tunnen koko maailman olevan minua vastaan. Tuntuu, että minulta kysellään tauotta olenko jo tehnyt sen tai tuon asian. Lamaannun enkä saa tehtyä ensimmäistäkään. Tunnen itseni joka suhteessa vääränlaiseksi. Kaiken kukkuraksi olen ollut nyt jo reippaasti yli kuukauden ajan kipeänä. Viimeiset pari viikkoa se oli "vain" kiristävä vanne keuhkojen ympärillä, mutta nyt aktivoitui taas ärsyttäväksi yskäksi ja tukkoisuudeksi. En tiedä, miten saan motivoiduttua jumppaamaan ja uimaan sitten kun/jos tämä joskus loppuu, kun tauko on ollut niin pitkä. Tarvitsisin muutaman päivän tauon arjesta, semmoisen, etten joutuisi miettimään kerta kaikkiaan mitään lapseen tai työhön/työttömyyteen tai asunnonmyyntiin tai Kelan tukiin tai mihinkään liittyvää. Sellainen ei vain taida olla mahdollista.

Täytynee palata sen mielialalääkkeen käyttäjäksi.

Risteily

Mielessä risteilee sekalaisia ajatuksia. Pitäisi kirjoittaa kirja, pitäisi kirjoittaa runoja, pitäisi kirjoittaa jotakin. En saa kirjoitettua edes lyhyttä blogipostausta. Haluaisin muuttaa. Haluaisin muuttaa Helsinkiin. En varmaan pääse elämässäni eteenpäin sen vuoksi, että ulkonäköni ei vastaa luonnettani. Minun luonnettani vastaavaa tyyliä ei varmaan ole olemassa. Olenkohan bipolaarinen? (Onkohan tyylini myös täten bipolaarinen?)

Todellisuus: kävin työhaastattelussa yhtä määräaikaista siivoustyötä varten ja tuntisin itseni onnekkaaksi jos saisin edes sen. Laitoin asunnon myyntiin, koska aloin hajota sen omistamisen aiheuttamaan stressiin. Nyt hajoan sen myynnistä stressaamiseen. MH:n kanssa erosimme toissa viikolla ja toissa päivänä palasimme yhteen. O on sairastellut. TT asuu meillä vielä kolme viikkoa ja lapsi aistii kireyden. Minä näen melkein päivittäin asioita, joista ajattelen että onpas TT etäinen ja robottimainen isä O:lle, ja pidän turpani kiinni koska ehkä se menee ohi, kunhan TT ja uusi kumppaninsa pääsevät yli akuutista rakastumisvaiheestaan. Meneeköhän se? Rintakehääni kiristää kolmatta viikkoa.