pioni

pioni

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Putkessa

Päivät jotenkin vaan menee. Teen töitä koko sen ajan, minkä O on päiväkodissa. No, pidän minä yleensä noin kymmenen minuutin mittaisen ruoka- ja venyttelytauon. Huomenna pitäisi olla projektin viimeinen päivä. Työt eivät ilmeisesti ole edenneet aivan suunnitellusti, joten jatkoaikaa taitaa olla luvassa. Kyllä se minulle kelpaisi, se raha nääs. Ja tekeminen tietysti myös.

Minusta tuntuu, että täällä meillä haisee tupakalta. Ilmaisen asian näin, koska en ole aivan varma. Minähän olen hajuaistivammainen: kesällä tulee jo kolme vuotta siitä, kun menetin hajuaistini. Se on toki osittain palannut sittemmin, mutta ei ole missään nimessä entisellään. Sen vääristävyyden vuoksi jotkin entiset herkkuni maistuvat nykyään pahalta, ja monet eivät oikein miltään. Minulle oli kova paikka esimerkiksi jättää ruokahifistely, mutta nyt alan olla asian kanssa sujut, joten ei siitä sen enempää. Nyt haluaisin joka tapauksessa tietää, haiseeko täällä oikeasti tupakalta (ja jos, niin miksi) vai onko tämä jokin muu haju, joka haisee tupakalta vain minun nenässäni. Häiritsevähkö se on joka tapauksessa, joten jotain pitäisi keksiä. Esimerkiksi siivoaminen saattaisi auttaa, mutta katsotaan nyt, milloin jaksan. Ehkä viikonloppuna.

Ikkunamme ulkopuolella olevaan puuhun on puhkeamassa lehdet. Ihanaa. Saa katsella jotakin vihreää eikä vain miettiä, kyttääkö joku vastapäisestä talosta. Linnutkin pitävät mahtavaa konserttia siinä puussa. Meneeköhän niihin hermot kesän mittaan?

Takaisin sorvin ääreen, tai minkä hassunhauskan sanonnan tähän itse kukin haluaakaan lisätä.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Rahaton rakkaudeton

Rahatilanteeni on saavuttanut taas sen pisteen, että pitää myydä jotain omaisuutta. Vaivalloista, jotenkin paljon vaivalloisemman tuntuista kuin rahan tuhlaaminen ja uusien tavaroiden hankkiminen. Jännä juttu. No mutta onneksi kaappi pursuaa liian pientä vaatetta ja kaikkea muuta kertakaikkisen tarpeetonta.

Abstraktien asioiden, kuten tunteiden, selittäminen lapselle on mielenkiintoista. Tai harvoinhan niitä tulee varta vasten selitettyä. Tarkoitan kai, että on mielenkiintoista seurata, miten lapsen ymmärrys niiden asioiden suhteen kehittyy. Minä olen esimerkiksi O:n vauva-ajoista asti kertonut hänelle aika usein, että rakastan häntä. Suhtautuminen tähän on vaihdellut kausittain suuresti. Nyt on näköjään menossa "mutta minä en kyllä rakasta sinua!" -kausi. Mietin, että jos saisi joltakulta aikuiselta tuollaisen reaktion rakkaudentunnustukseensa, niin minkäänlainen suhde sen ihmisen kanssa olisi varmaankin siitä sekunnista alkaen tuhoon tuomittu. Lapsen kohdalla sitä vain toteaa että jaa, se ei vielä tiedä mitä rakastaminen tarkoittaa. Minkähän takia asia on aikuisten kesken niin arka? Järjellä ajatellenhan käsityksiä rakkaudesta on yhtä monta kuin ihmisiä maailmassa, eikä aikuisen käsitys välttämättä ole yhtään sen kehittyneempi kuin päiväkoti-ikäisen (ihan totta, olen oikeasti tätä mieltä). Ja rehellisyyttähän me toisiltamme yleensä haluamme. Luulisi siis olevan hyvä, että kyetään toteamaan ääneen tunteet tai niiden puute? Mutta kuitenkin tunteista puhuttaessa tuntuu (!) aina olevan kaikki pelissä. Pitäisi vain rentoutua. Ehkä minäkään en olisi yksin, jos olisin vain rento-reiskana ottanut vielä kahdeksankin vuoden jälkeen vastaan sen "sori mutta en tiedä 100% varmuudella rakastanko, joten en voi sanoa sitä" -absurdiuden. Olen kai trendikkäästi ilmaistuna mielensäpahoittaja. Mielenipahoittaja? No, semmoinen.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

"Kansalaisvelvollisuus suoritettu" ja muita vaalipäivän statuspäivitysklassikoita

Äänestin - tämä kuuluu ilmeisesti tiedottaa kaikkien mahdollisten medioitten, mahdollisuuksien mukaan myös meedioitten, kautta. Tuloksista on turha kirjoittaa, ne kuulette uutisissa.

Viikonloppu meni aika nopeasti. Lapsi nautti kyllä isänsä läsnäolosta. Heidän suhteessaan näyttää olevan jäljellä vielä paljon sellaista uhmaa, joka minun ja O:n väliltä alkaa olla haihtunut. Meidän olemisemme on minusta enimmäkseen mukavan rentoa ja O:lla on tilaa ilmaista omia ajatuksiaan asioista. TT:n tyyli taas on enemmän se, että aikuinen sanelee ajatuksetkin lapsen päähän ja että on vain yksi tapa tehdä asiat oikein. Voi olla, että tuskastun pidemmän päälle näihin viikonloppuihin, joissa meidän molempien näkemykset ovat läsnä, sillä lapsellekaan tilanne ei ole selkein mahdollinen. Toistaiseksi kuitenkin näin jatketaan.

Viikonlopun aikana olen ajatellut myös työtä.  Vähän salaa odottanutkin maanantaiaamua. Projektia on jäljellä kaksi viikkoa, sitten palaan tyhjän päälle. Työnteko on selvästi minulle hyväksi. Se asettaa ajatukset mukavasti jonkinlaiseen putkeen, jossa huomio pysyy olennaisessa, työpäivän aikana työssä ja vapaa-ajalla vapaa-ajassa. Rönsyily masentaviin mietteisiin jää pois, koska siihen ei oikeastaan ole aikaa. Voin kuvitella, että sellaiset ihmiset, jotka saavat tehdä työtä josta aidosti pitävät, suorastaan nauttivat siitä elämänvaiheesta, jota joku muu kuvailee pahimmiksi ruuhkavuosiksi. Ehkä on ylipäänsä niin, että masennukseen taipuvainen yksilö voi aina sitä paremmin, mitä enemmän hänelle annetaan sellaista tekemistä jolla on jokin selkeä tarkoitus tai päämäärä. Täydellinen vapaus kaikesta yksilönä tapahtuvasta suorittamisesta olisi ainakin minulle helvettiä.

torstai 16. huhtikuuta 2015

Pää kääntyy taas

Parin viime päivän ahkera jumppaaminen näyttää hieman auttaneen niska- ja hartiakipuihin. Madalsin lisäksi tietokoneen näyttöä ja se oli hyväksi. Ergonomian tärkeyden ymmärtää vasta, kun ergonomiaa ei ole. Viikonloppuna, kun TT on täällä, aion livahtaa itsekseni kävely- tai pyörälenkille. Ajatus liikkumisesta tuntuu nyt ihanalta, mutta pahoin pelkään, että TT:n läsnäolo saa minut toisiin mietteisiin; vaisuunnun ja alan vähätellä omia halujani. Katsotaan, miten käy.

Otin tänään iltapäivän ja illan mittaan muutaman valokuvan kotona ja nyt kun katselen niitä, huomaan että meillä näyttää tavallaan ihan mukavalta, paikoittain. Olen aika lailla sokea kaikelle sisustukseen liittyvälle ns. livenä ja näen asioiden oikean laidan vasta kuvista. Ihmeellinen vamma. Pitäisi kai kuvata joka huoneen joka nurkka ja tehdä jonkinlainen kartoitus siitä, mikä kaipaa kohennusta. Mutta se olisi masentavaa, koska kohennukset yleensä maksavat jonkin verran.

Kävin päiväkodissa keskustelemassa lapsen varhaiskasvatussuunnitelmasta. Mitään sinänsä yllättävää O:sta ei tullut ilmi. Sen sijaan yllätyin hieman omasta reaktiostani siihen, miten paljon lastentarhanopettajan kuvaus lapsesta toi mieleeni minut itseni, hyvässä ja pahassa. Koin todella voimakkaasti epäonnistuneeni vanhempana. Ymmärsin, että en ole pystynyt tekemään O:lle yhtään helpommiksi niitä asioita, jotka olivat lapsena ja nuorena (ja osittain ovat edelleen) itselleni vaikeita. Olen nyt sitten yrittänyt muistutella itseäni siitä, että ehkä päiväkoti-ikäisestä ei voi vielä mitään kovin lopullista lausua. Kuristava ahdistus asiasta on vähän helpottanut. Tajusin myös äsken, että kuulemani analyysi lapsen käytöksestä toi vahvasti mieleen omat terapiasessioni ja osa ahdistuksesta oli kaipuuta siihen, että voisin käydä sellaista keskustelua useamminkin, jonkun luotettavan ihmisen kanssa, sekä itsestäni että O:sta ja muistakin elämässäni olevista ihmisistä. Kai minulla vain on tarve saada (yli)analysoida. No, ehkä onnistun ainakin osan siitä kanavoimaan tähän blogiin.

Sekalaista hölpötystä, taas. Kun kirjoittaa kömpelösti puhelimella, jaksaa ajatellakin vain lyhyitä, kömpelöitä ajatuksia.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Työ ei tee vapaaksi

Olen kohta elänyt kaksi viikkoa työssäkäyvän vanhemman arkea. Tai enhän minä missään käy, niin mukavaa kuin se olisikin. Kuitenkin, muuta ei näemmä ehdi tehdä kuin työtä ja lapsen kanssa touhuilua. Ruokakauppaan ei meinaa ehtiä millään. Blogiin kirjoitettavia asioita risteilee mielessä päivien mittaan, mutta iltaisin ei jaksa enää kirjoittaa, tai ajatella niin pitkiä ajatuksia että niitä kannattaisi kirjoittaa. Olen selvästi ollut aivan hemmoteltu sen suhteen, miten vapaasti olen saanut arkiset menoni järjestää. Kotitoimistossa olo on välillä sellaista työn ja vapaa-ajan rajalla häilymistä, että päivän päätteeksi ei tunne saaneensa kummallakaan saralla mitään aikaiseksi. Viime päivät ovat kylläkin jo olleet erittäin vahvasti työpainotteisia. Sen tietävät myös hartiani ja niskani; onko ihme, että on jumissa, jos se kuuluisa flow iskee ja tulee istuttua kolme tuntia hievahtamatta lukuunottamatta oikeaa kättä, joka tekee pienenpientä liikettä hiirellä ja vasenta kättä, joka napauttaa satunnaisesti välilyönnin tai pari. Äsken keppijumppasin olohuoneessa, se tuntui hyvältä mutta ei varmaankaan ollut tarpeeksi. Tällaisina iltoina puolisosta olisi hyötyä: voisin itse lähteä vaikka tunnin kestävälle kävelylenkille kuvitteellisten kävelysauvojeni kanssa (todellisia en viitsi hankkia, voihan käsiä ilman sauvojakin heilutella vähän isommin). Vaikka enhän minä todennäköisesti lähtisi, vaan marisisin kunnes se puoliso ymmärtäisi tarjoutua hieromaan hartioitani.

Olen tullut hyvähköksi työssä. Siinä vaaditaan sekä tarkkuutta että nopeutta. Tarkkuudessa alan juuri olla kokeneempien tasolla ja nopeudessa olen nähtävästi ns. omaa luokkaani. Olen tietysti tyytyväinen itseeni, mutta yllättävästi olen löytänyt itsestäni senkin puolen, joka piittaa enemmän koko työryhmän menestyksestä. Ainut varjopuoli on ollut se, että nopeuteni vaikuttaa olevan kova paikka K:lle, joka on paljastunut työtoverina varsin kilpailulliseksi ja on myös ylpeä asemastaan ryhmän kokeneimpana. Olen kyllä mielestäni onnistunut hienosti päästämään asiaan liittyvät kommentit toisesta korvasta ulos. Tai miten sen nyt ilmaisisi, kun kommunikointi tapahtuu pikaviestein... toisesta silmästä ulos? Yök.

Näin tänään Tyypin. Voisi se kyllä ehkä sittenkin ajaa ne viikset pois. Se tuli vastaan ruuhkaisella suojatiellä ja saattoi jopa vähän hipaista. Yritin haistaa, tuoksuuko sen jäljessä tuleva tuulahdus miltään, mutta ei se tuoksunut, ainakaan minun hajuvammaiseen nenääni.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Lounastauon löpinät

Työkiireitä. Ihanaa. Paitsi, että eilinen ei ollut ihana, kun makasin koko päivän migreenissä, taas, enkä siis saanut töitäkään tehtyä. Joka tapauksessa itse työ on nyt jo varsin mukavaa.

Minua ärsyttää muutama eduskuntavaaleihin liittyvä asia. Tai vaalikampanjoihin ja ehdokkaisiin, oikeastaan. Kampanjoinnissa (ainakin Kokoomuksella) näyttää olevan kärkenä työnteon tärkeys, suoranainen työn glorifiointi. Kysynpä vaan, että missä maassa nuo ihmiset oikein elävät? Ovatko he ikinä tavanneet oikeaa työtöntä, vai eikö moinen banaalius mahdu heidän kanssaan samaan kuplaan? Tämä maa on täynnä työttömiä, jotka ottaisivat töitä vastaan heti, jos niitä olisi helvetti vieköön tarjolla. Anteeksi kiroilu, kiihdyin hieman. Huh, hengitän syvään.

Sitten tämä ehdokkaan valinnan vaikeus. Ärsyynnyin jälkikäteen viimeksi valitsemastani kirjoituslinjasta, jossa en viitsinyt paljastaa äänestämääni puoluetta. Ei minulla oikeasti ole mitään salattavaa, en tiedä miksi äänestämisen yllä tarvitsisi pitää jotain mystisyyden verhoa, niin kuin omat vanhempani ainakin ovat aina tehneet. Haluan siis äänestää jotakuta Vihreiden ehdokasta, mutta minulla on ongelma. Monet Vihreät ovat kauniisti sanoen idealisteja, eivätkä täten täytä kaikkia kriteereitä, joita minä toivoisin voivani asettaa ehdokkaalle. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että ehdokkaat, jotka ovat kanssani samoilla melko radikaaleilla linjoilla ympäristöasioiden suhteen, ovat toisaalta nuoria ja perheettömiä. Toisin sanoen heidän tapansa käsitellä sitä toista puolikasta yhteiskunnallisia asioita, joilla on minulle merkitystä, eli lasten ja perheiden hyvinvointiin liittyviä asioita, ei perustu realismiin. Olen nääs siinä(kin) mielessä nuiva ihminen, että en usko lapsettomien ihmisten oikeasti ymmärtävän, siis todella ymmärtävän, lapsia ja lapsiperheen elämää. Enkä tarkoita, että kaikki lapsellisetkaan ymmärtävät, mutta se ei nyt olekaan ns. pointtini. Onko niin, että perheellistyminen yleisesti ottaen laimentaa ihmisten radikalismin? Siinä tapauksessa pitää varmaan itse ryhtyä jatkossa ehdokkaaksi - ainakin sitten olisi helpompi päättää, ketä itse äänestää.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Päivän sekalaiset

Kokeilin huvikseni muutamaa vaalikonetta. Minulla oli jo aavistus siitä, minkä puolueen ehdokkaita ne minulle tarjoavat äänestettäviksi, ja aavistukseni osui oikeaan. Ehdokas pitää kuitenkin vielä valita, vaihtoehtoja on vielä kolme. Minä olen vähän sellainen tuuliviiriäänestäjä, että olen valinnut aina ehdokkaan puoluerajoista piittaamatta sen mukaan, kuka on ollut samaa mieltä kanssani niissä asioissa, jotka ovat olleet senhetkisessä elämäntilanteessani ajankohtaisia. Niinpä ehdokas on vaihtunut lähes joka kerta. Äänestyspaikkaan on nyt alle viidenkymmenen metrin matka, joten äänestämättäkään ei kehtaa jättää. No en minä kyllä muutenkaan jättäisi.

O tulee huomenna kotiin isovanhempiensa luota. Olen soittanut sinne pari kertaa, mutta hän ei ole ollut halukas juttelemaan puhelimessa. Ovatko kaikki lapset sellaisia? Hirveä ikävä. Tiedän, että siellä on ollut paljon kaikkea kivaa tekemistä, mutta myös paljon rajoituksia - lapsonen on varmaan väsynyt. Minulla on kai joku yliherkkä tutka päällä jo valmiiksi sen suhteen, miten lapsi on kokenut isänsä kanssa olemisen ja isovanhempiensa seuran, kun pelkään jotain eroon liittyvää oirehdintaa. Stressaan hullun lailla siitä, uskaltaako ja osaako O ilmaista kaikkia tunteitaan, ja satun tietämään että mummolassa TT:n äiti on ainoa, jolla on lupa näyttää tunteiden koko kirjo, muiden ikävät olot vähätellään ja kiukutellaan piiloon. Toivotaan, etteivät viisi päivää ole tehneet kovin pahaa jälkeä.

Uutisissa oli nyt pääsiäisen aikana juttu siitä, että yksinäisyyden vaikeus korostuu pitkien pyhien aikana niillä, jotka ovat yksin vasten tahtoaan. No shit, sherlock. Olen istunut tänään vuoroin tietokoneen ja telkkarin edessä ja miettinyt, että ulkonakin olisi kaunis päivä, mutta hittoako minä siellä yksin tekisin. Tässäkö on elämäni? Miten kauan pitää vielä jaksa tätä samaa? No juu, kyllä ihmiset käyvät yksin vaikka kävelyllä, mutta eivät minunlaiseni aloitekyvyttömät ameebat. Me löffäilemme kotona ja mietimme, että kaikilla muilla on jotain tärkeää tekemistä tänäänkin. Että voisi sinne ulos mennäkin, mutta kun on niin lämmin ettei kehtaa laittaa pipoa ja sitten pitäisi tehdä tukalle jotain, eikä millään jaksa. Masentuneen kaverina olo on kyllä varmaan aivan helvetin vaikeaa, ilmankos uskaltautuvat esiin harvakseltaan.

Kun nyt pääsin valittamisen vauhtiin, niin kiroilenpa vielä sitäkin, että meinasin käydä tänään ruokakaupassa, mutta en sitten käynytkään, kun huomasin että pankkitili on miinuksella. Pankki perii tilinylityksestä yhteensä 15 euroa kuluja. Kympin siitä itse ylityksestä ja viitosen siitä, että lähettävät ilmoituksen asiasta kirjeenä. Hyvä bisnes tuo pankkibisnes.

Tonni

Blogia on katseltu kohta tuhat kertaa. Ymmärrän, että puolet määrästä muodostunee edelleen omista klikkailuistani, ja sen ettei tuhat ole paljon paskaakaan, mutta ei se mitään, kyllä tonnia voi juhlia silti. Kiitos Sylvi, Juuli ja Veela. Muutkin mahdolliset lukijat saavat poistua piilosta ja tunnustaa lukijuutensa, en minä edelleenkään aio kutsua jokaista erikseen. Pusi pusi. Ilmapalloja ja serpentiiniä.

Juhlan kunniaksi kesäkuva, koska kohtahan se taas on!

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Tour de Pölö

Kävin mummopyörällä naapurikunnan puolella hakemassa erään nettikirpputorilta ostamani tavaran. Myyjä ihmetteli, miten olen lähtenyt pyörällä niin pitkälle reissulle (9 km päähän, no, mikä nyt kenenkin mielestä on pitkä) ja miten mahdan selvitä takaisin kotiin. Tuollainen taivastelu on minusta äärimmäisen rasittavaa ja vähättelevää. Mitä sitten, jos ihmisellä itsellään on tapana käydä lähikaupassakin autolla? Jollekin muulle voi olla yhtä lailla arkipäivää kuljettaa kaikki tarvittava pyörällä. Sitäpaitsi lukihan siinä myynti-ilmoituksessa tavaran mitat, kyllä minä tiedän minkä kokoinen tavara pyöräni koriin mahtuu. Eikä matkan pituuskaan minulle mitenkään yllätyksenä tullut, osaan nääs lukea karttaa. Olenko minä muka jotenkin poikkeavan fiksu, kun kykenen tällaiseen ajatteluun?

Joka tapauksessa, pyöräily tuntui kohtuullisen mukavalta menomatkalla ja vielä vähän mukavammalta paluumatkalla (mietin jopa, pitäisikö käydä vain hakemassa kotoa vauhdikkaampi pyörä ja lähteä jatkolenkille, mutta sitten muistin, etten ole vieläkään vaihtanut siihen kesärenkaita). Saan sairasta tyydytystä muiden pyöräilijöiden ohittamisesta. Tykkään myös tuomita hiljaa mielessäni edessäni ajavien pyöräilijöiden ajotyylejä, etenkin ylämäissä. Useimmilla ylävartalo venkuloi puolelta toiselle, kun he polkevat viimeisillä voimillaan mäkeä ylös. Minä sen sijaan tiedän, että kunnon pyöräilijän (TM) tulee pitää ylävartalo ja sen myötä koko pyörä mahdollisimman vakaana saadakseen jaloistaan kaikki tehot irti. (Kokeilkaa vaikka, niin huomaatte, että pyöräily on varsin hyvää treeniä ylävartalollekin.) Tunnen itseni suorastaan pyöräteiden valtiaaksi ohittaessani venkuloitsijat kylmänrauhallisella ajotavallani, etenkin sellaiset venkuloitsijat, joilla on "parempi" pyörä. Säälittävää? Totta maar, muutenhan en olisi minä.

Tuleekohan tästä kesästä hyvä pyöräilykesä? Jotain sellaista minä ja itsetuntoni juuri nyt tarvitsisimme.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Laatikoita

Vietin eilisen illan makuuhuoneen lattialla istuen ja papereita järjestellen. Tulipahan tehtyä ja kyllä, kuuntelin samalla musiikkiakin. Kävin läpi laatikot "Maksetut laskut" ja "Tärkeitä ja tärkeähköjä papereita" sekä perustin uuden pienen laatikon, "Verot". Tämä on se tarkkuus, mihin minä kykenen paperien arkistoinnissa (no, O:n papereille on lisäksi oma kansionsa, kun isänsä sellaisen aikanaan perusti). Kerran vuodessa yritän käydä laatikot läpi ja heittää vanhat ja turhat pois. Paperinkeräykseen vietävää kertyi nyt viiden sentin kasa ja polttoon tai silppuriin vietävää melkein tuplasti.
 
Tärkeitä ja tärkeähköjä -laatikko on vähän sellainen, että ikinä ei tiedä mitä sieltä löytää (siinäpä juuri sen kätevyyskin: sinne voi työntää asioita, eivätkä ne ole ärsyttävästi väärässä paikassa). Vastaan tuli paljon muistoja. Monen paperin laittaminen poistettavien kasaan tuntui todella vaikealta. En sentään säilyttänyt laskuja, joissa luki TT:n käsialalla maksettu, mutta tein erikseen muistojen kasan, johon menivät esimerkiksi laivaliput ja Tukholman kartta ja Skansenin esite, TT:n publiikin ohjelmalehtinen ja minun kirjoittamani kirjanpito yhden pyöräreissumme kilometrimääristä, keskinopeuksista ja majoituspaikoista. On kai selvää, että tuollaisten asioiden palattua mieleen vaivuin aivan hirveään yksinäisyyden alhoon ja olen eilisestä illasta lähtien miettinyt, oliko ero sittenkin väärä ratkaisu, kun oli meillä niitä hyviäkin hetkiä. On yksinkertaisesti ikävä entistä elämää, tai osia siitä kai. Tänään tuo tunne on ehkä jalostunut sellaiseksi yleisemmäksi jonkin hyvän kaipuuksi: että voisi vielä tehdä mukavia asioita yhdessä sellaisen aikuisen kanssa, joka myös haluaa tehdä niitä asioita minun kanssani. Ja jakaa arkea ja vähän juhlaakin. Voi että mitä lässytystä.

Tälle päivälle valitsin viisi cd-levyä ja tarkoitus on tehdä töitä niiden keston ajan. Äskeinen Jimi Hendrixin levy oli niin pitkä, että toiseksi viimeisen kappaleen kohdalla siirryin kirjoittamaan tätä, mutta ei se mitään, annan itselleni anteeksi. Kaksi levyä vielä, sitten alkaa vapaa-aika.

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Kun kissa on poissa, hiiri jättää silmälasinsa yöksi vallattomasti pöydänkulmalle

Työt näyttävät nyt täyttävän mieleni niin, etten saa oikein mitään muuta tehdyksi (näyttävät täyttävän, hih). Tietokone hohkaa kuumana, pitäisi kai antaa sillekin tauko ennen kuin se räjähtää.

Voisin yrittää viettää aikaa kulttuurin parissa, eli kuunnella musiikkia, lukea kirjaa tai katsoa televisiota. Musiikki on siitä hyvää kulttuuria, että sitä harrastaessa voi tehdä muutakin samaan aikaan. Vaikka siivota. Sitten rupeaa imuroimaan eikä enää kuule musiikkia, levy loppuu imuroinnin aikana ja sitten ei enää muistakaan laittaa uutta levyä soittimeen, ihmettelee vain kun siivousinto yhtäkkiä lopahtaa. Ai, olenko siis ainoa jolle käy näin? No olen kyllä hajamielisehkö.

Kirjoissa taas on se huono puoli, että ne ovat kaikki John Irvingin kirjoittamia. Siis ne, jotka minulla on kirjahyllyssäni, mutta joita en ole vielä lukenut. Kyllä minä pidän monista Irvingin kirjoista (Kaikki isäni hotellit on jopa yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani), mutta olen todennut, että nyt kun olen pitänyt pitkän tauon lukemisesta, ne ovat hidun verran liian raskaita. Niissä on vain kaikkea liikaa, aivojeni koko kapasiteetti menee tapahtumien ja henkilöiden muistamiseen (ja sen muistamiseen, mistä lauseen alussa olikaan puhe, ennen kuin se polveili neljään eri sivujuonteeseen), enkä jaksa enää sen lisäksi huvittua huvittavista jutuista kirjassa.

Valintani täksi illaksi voisi olla TV. Tarjolla olisi Harry Potteria, johon en ole tutustunut enkä aio aloittaa nyt, loistava The Royal Tenenbaums, jonka kuitenkin olen nähnyt aivan hiljattain, Bond-leffa, ja sitten romanttista komediaa. Ja tietysti monenlaista realitya. Enpä tiedä, ei vaikuta illalta johon haluaisin tuhlata hankkimani nachot ja salsan. Valitsen sittenkin musiikin ja siivouksen, mutta jätän imuroinnin väliin.

Voi luoja, pahoittelut epäkiinnostavasta ajatuksenvirrasta. Olen jotenkin ihan tyhjä. Taidan olla vähän sekoamassa, kun edes kissat eivät ole kotona enkä siis kehtaa jutella itsekseni. Kasvojeni lihakset varmaan pääsevät heidän lomansa aikana veltostumaan, keskustelumme on normaalisti sen verran vilkasta. Muutenkin minä ja koti joudumme hunningolle, kun en joudu ruokkimaan ketään säännöllisesti enkä keräilemään pikkutavaroita pois tasoilta ja lattialta ennen nukkumaanmenoa. Olisipas outoa asua ihan yksin.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Lomalla

Olen yksin kotona, jopa kissat lähtivät lomalle. Minulla on jo ikävä O:ta, ihan hirveän haikea olo. Toivottavasti (ja luultavasti) hänellä on helpompaa. Leivoin piirakan, jotta olisi jotain mitä voin syödä kaipaukseeni, mutta ei se tainnut onnistua. Tuli ihan eri näköinen kuin kuvassa. Kohta maistan.

Eilen ja tänään olen lopulta saanut tehtyä töitä, sitä mitä on tarkoituskin tehdä. En ole vielä kovin nopea. Eilen sain tarkistettua viisitoista lausetta puolessatoista tunnissa ja tehtyä niihin tarvittavat merkinnät. Sitten oli palaveri ja työryhmän johtaja ilmoitti, että asiakkaan toivoma aikataulu edellyttää, että meistä jokainen ehtisi käydä läpi 400-500 lausetta päivässä. Lisäksi ohjeena on, että tunti päivästä käytettäisiin toisten tekemien merkintöjen tarkistamiseen (teksti on sadan lauseen tiedostoissa, jotka siis käyvät aina merkintöjen tekijällä ja sitten vielä tarkistajalla). Laittaisin tähän sellaisen nauravan hymiön, jos käyttäisin hymiöitä.

Pitää tosin todeta, että meistä kokeneinkaan ei tule tuohon pyydettyyn nopeuteen yltämään, niin paljon työaikaa menee hukkaan teknisten ongelmien kanssa säätäessä. Minulla aikaa menee lisäksi mm. kielioppiasioiden tarkisteluun sekalaisista lähteistä ja työohjeiden lukemiseen (niitäkin on kolmessa eri Word-tiedostossa, mikä on varsin kismittävää). En myöskään osaa työhön käytettävän ohjelman pikanäppäinkomentoja, enkä tietysti uskalla ruveta niitä sokkona kokeilemaan. Perustimme kolmen muun samaa työtä tekevän kanssa pikaviestiryhmän, joka on jo osoittautunut erinomaiseksi vertaistuen lähteeksi. Olen työryhmän tuorein tulokas ja olen saanut oikein lämpimän vastaanoton. Päätin, etten anna parin ensimmäisen työpäivän vaikeuksien lannistaa sen jälkeen, kun toinen työntekijä kertoi omasta aloituksestaan, joka oli ollut pelkkää sähellystä yli viikon ajan.

Tämä työ näyttää olevan sellaista, että kun uppoudun siihen, menetän ajantajun. Ruokaakin sain syötyä vasta äsken, vaikka aloin suunnitella syömistä jo yhdeltä. Mutta mitäs sitten? Olen yksin. Voin valvoa pitkään ja nukkua pitkään, katsoa telkkaria ja tehdä töitä milloin vain. En oikein osannut olla hiljaisuudessa, joten radio on ollut päällä puolestapäivästä saakka. Sieltä tulee huonoa musiikkia, joten huomiselle tarvitsen uuden strategian. Sosiaalisessa mediassa joku käski nauttia hiljaisuudesta ja siitä, ettei kukaan tarvitse minua. Osaankohan?

torstai 2. huhtikuuta 2015

Koska ne työt alkavat?

Taidan olla suunnilleen maailman kärsimättömin ihminen. Olen jo lähestulkoon luovuttanut sen suhteen, että pystyisin tekemään tätä työtä. Kyseessä on siis eräänlainen oikolukutyö, missä kielen yksiköitä pitää tekstissä merkitä tiettyihin luokkiin kuuluviksi. Voisi ajatella, että pärjään. Koko eilinen päivä meni kuitenkin tekniikan kanssa säätämiseen. Itse työn tekemiseen pääseminen vie nähtävästi aivan tuhottomasti aikaa tällaiselta ei-niin-paljon tietotekniikasta ymmärtävältä. Kaikesta on olemassa monisivuiset ohjeet, mutta kun niitäkään ei ole suunniteltu kaltaistani aloittelijaa silmälläpitäen. Joudun sitten kyselemään neuvoja työryhmän muilta jäseniltä jatkuvasti ja tuntemaan itseni aivan idiootiksi. Yrityksen kommunikointikielenä on lisäksi englanti, joka ei ole kenenkään ryhmäläisen äidinkieli, joten sekin vaikuttanee ohjeistuksen selkeyteen (siis oikeasti, saamani ohjeet ovat tyyppiä "teet vain asian A, ja sen jälkeen voitkin tehdä asian B", jos olen kysynyt, miten asia A tehdään). Olen erinomaisen hyvä englannissa, mutta huono huonossa englannissa, ja ajatustenluvussa. Ehkä tämä kuitenkin tästä. Voi olla, että vaikeudet ovat vain pääni sisällä: odotan tietysti itseltäni täydellistä suoritusta heti alussa ja yllätys yllätys, odotukseni eivät täyttyneet ainakaan eilen. Nyt vain rinta leuassa kohti uutta yhtä kamalaa päivää. Hoen mielessäni, että kuukauden ajan seisoo vaikka päällään, vaikkei kukaan oikeasti todellakaan seisoisi. Eilen huomasin ajattelevani, että haluan tehdä saman tempun kuin sen siivoustyön kanssa vuodenvaihteessa ja poistua takavasemmalle, mutta sitten päätin että en ole sellainen, en saa tehdä siitä tapaa. Vaikea alku on testi ja selviän siitä, ehkä, mahdollisesti, tai ainakin minun pitää yrittää, jotta en inhoaisi itseäni ihan niin paljon.


Karenssini peruspäivärahasta päättyi toissapäivänä. Tai työnhakuvalmennuksen ajaltahan päiväraha maksetaan karenssista huolimatta. Sitä varten minun piti kuitenkin tehdä kokonaan uusi päivärahahakemus, jonka käsittelyajaksi asiakaspalvelija tiesi kertoa 3-4 viikkoa. Kiva. Kuulemma karenssin lopussa pitää yleensäkin hakea työttömyysetuutta alusta asti uudelleen. Mitä hittoa, onko niillä oletuksena että ihmiset työllistyvät karenssin aikana? En nyt ehkä näkisi tukien pois ottamista ihan niin motivoivana toimenpiteenä kuitenkaan.