pioni

pioni

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Kylpyhuoneen muinaisjäänne

Katsokaas tätä kuvaa, siinä on ihan tavallinen suihku. Tuollainen on aika monessa kodissa. Mutta mikä tuo on tuolla alhaalla? Se läpinäkyvä härpätin juuri. Niinpä, saippuateline. Tunnetteko te jonkun, joka käyttää palasaippuaa itsensä pesemiseen? Tai sanotaan nyt, jonkun alle 70-vuotiaan, joka tekee näin?

Minä en tunne. Enkä näin ollen myöskään ymmärrä, miksi joka jumalan suihkussa pitää edelleenkin olla tuo iänikuinen saippuateline. Eikö joku voisi jo keksiä telineen, johon saa asetettua shampoo- ja suihkusaippuapullot, tarvittaessa kenties hoitoaineenkin? Siis sellaisen, jossa ne myös pysyvät esimerkiksi yhden kokonaisen suihkun ajan.

Villeissä unelmissani tällaisia telineitä on jo olemassa. Rehellisyyden nimissä uskon pystyväni jopa itse suunnittelemaan moisen. Miksei suunnittelutyötä tarjota minulle? Olisin kaikkien Suomen alle 70-vuotiaiden, jotka pesevät itsensä nestemäisellä suihkusaippualla, sankari. Ennakkoluuloton saniteettikalusteiden uudistaja. Saisin vakiopaikan Designmuseon kokoelmissa. Ihmeteltäisiin, mitä minua edeltäneet suunnittelijat oikein olivat ajatelleet; miten tavallista suihkussakävijää oli voitu aliarvioida niin karkeasti? Kyllä, muutoksen on tultava.

Laskutoimituksia

Olen kyllä aika ylpeä itsestäni. Olen ainakin toistaiseksi pysynyt täysin kasassa, vaikka ero on tulossa ja siihen liittyen on käyty paljon vaikeita keskusteluja. Tai sitä kai juuri tarkoitankin: minulle ne eivät ole tuntuneet erityisen vaikeilta. Tunnen koko ajan tekeväni oikein ja pystyn seisomaan kaiken sanomani ja tekemäni takana. Onnistun suuntaamaan katseeni jämäkästi tulevaisuteen ja keskittymään siihen, mitä hyvää tästä seuraa. Kyllähän minä varmaan eron jälkeisinä yksinäisinä iltoina tulen paskassakin kahlaamaan (kuvainnollisesti, I hope), mutta se on sen ajan murhe.

Eilen puhuin anopin kanssa. Hän itki ja minä lohdutin. Näinkö se meneekin? Puolison lisäksi myös hänen vanhempansa ovat täysin kyvyttömiä näkemään tilanteessa mitään positiivista (paitsi kuulemma sen, että kissamme eivät enää tule heille kylään - sepä kiva). He kaikki ovat kovin huolissaan lapsesta. Lapsella kun ei kuulemma ole eron jälkeen oikeaa kotia. Minun matematiikallani niitä on kylläkin kaksi, molemmat ihan oikeita kunhan me vanhemmat niistä sellaisia teemme. Pelkään hieman puolison olevan tämän kielteisen ennakkoasenteen vanki siinä määrin, että ehkä hänen kodistaan ei sitten pääse kehittymäänkään lapsen mielessä kotia. Mutta sille minä en ehkä voi mitään, paitsi että aion edelleen korostaa puolisolle meidän aikuisten vastuuta. Anoppi joka tapauksessa laittoi vielä myöhemmin viestin, että juttutuokiomme kevensi hänen oloaan. Tulevat appiukon ja pakettiauton kanssa muuttoavuksikin; muuttopäivä on nyt siis lyöty lukkoon.

Hain yhtä todella kiinnostavaa työpaikkaa. Se on määräaikainen, vain alkukesään asti jatkuva, mutta olisi juuri sitä mitä haluan. Viime vuonna käymäni kurssi antaa periaatteessa oikein hyvät valmiudet siihen työhön, mutta epäilemättä hakijoita on taas paljon, joten en odota liikoja. Onneksi hakemukseen ei tarvinnut laittaa palkkatoivetta. Niiden suhteen olen aivan ulalla. Lisäksi haluan töihin niin epätoivoisesti, että en uskalla vaatia juuri mitään.

Menen perjantaina hammastarkastukseen. Anteeksi, suun terveystarkastukseen. Jännittää hieman, mitä löytyy. Epäilemättä ainakin kosolti hammaskiveä. Huuleni ovat niin kuivat, että pelkään niiden halkeilevan verille, kun joudun pitämään suutani auki siellä tarkastuksessa. Vieläköhän ne ehtisivät paremmiksi, jos pidän ne paksun huulirasvakerroksen alla seuraavat kaksi vuorokautta? Olisi kai kohteliasta hammaslääkäriä tai suuhygienistiä kohtaan, ettei huulista tirskahtelisi verta pitkin valkoista takkia ja silmälaseja.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Askartelua

Näin unta, jossa sain jo uuden kodin avaimet ja menin heti paikalle tutkimaan asunnon yksityiskohtia ja ottamaan mittoja. Huoneet paljastuivat mittauksessa metrikaupalla suuremmiksi kuin olin arvioinut, eteisestä löytyi rivistö kaappeja joita en ollut näytössä huomannut ja kylpyhuonekaan ei ollut enää se neljän neliön koppi vaan suoranainen kotikylpylä, jossa oli myös sauna. Mikä pettymys herätä. Ei uni tosin yllättänyt, sillä uusi koti on viikonlopun aikana täyttänyt ajatukseni varsin tehokkaasti. Olenkohan ainoa, jolla on tapana piirtää kotinsa pohjapiirustus ruutupaperille ja sitten sommitella siihen myös ruutupaperista leikattuja huonekaluja? Nyt olin säästänyt paperisia kalusteita kirjekuoressa viime muutosta asti kun olivat hyväksi havaitussa mittakaavassa (1 ruutu  = 25 cm), mutta asunnon mittoja joudun tosiaan vielä vain arvailemaan - kamalaa. Taidan kyllä olla oudohko, mutta on tuo helpompaa kuin oikeiden huonekalujen siirtely.

Unta ei nyt oikein tunnu öisin riittävän. Herään yleensä yhden aikoihin ja valvon kahdesta neljään tuntia. Nyt kun samaa on jatkunut jo monta yötä putkeen, olen alkanut nousta sängystä herättyäni yöllä ja käyttää hereilläoloaikaa johonkin hyödyllisempään kuin sudokujen tekoon ja facebookin selailuun. No, hyödyllisyys on tietysti subjektiivista, mutta ajattelen kuitenkin, että esimerkiksi kirjan lukeminen on parempaa tekemistä kuin nuo aivottomat automaatiotoiminnot, jotka ainakin minussa jonkin verran stimuloivat kehää kiertäviä pakkoajatuksia ja ahdistusta.

Olen tulossa vanhaksi: joudun ottamaan simälasit pois nenältä, jos pitää tarkentaa katse erittäin lähellä (10 cm tai alle) olevaan kohteeseen.

perjantai 23. tammikuuta 2015

Sarjanarkkarin väsynyt aamupäivä

Olenko muistanut mainita, että True Detective on loistosarja? Ai olen, no hyvä. Tämän viikon annoksesta nautin ensimmäisen puolikkaan viime yönä, kun en saanut nukuttua yhden ja viiden välillä. Toista puolta säästelin sentään aamuun asti. Viikon päästä ovatkin vuorossa jo tuotantokauden viimeiset kaksi osaa, sitten pitää harjoitella irti päästämistä.

Vastaus kysymykseen "Mistä sitä rahaa saa?" on: äidiltä, ainakin lainaan. Eilen tulin siihen tulokseen, että lainaa on pakko pyytää ja rohkaistuin soittamaan, vaikka oikeastaan en olisi halunnut kertoa äidille erosta vielä, kun pelkäsin vähättelevää vastausta tai mitäs minä sanoin -asennetta. Keskustelu ei kuitenkaan ollut niin paha kuin olin odottanut, äiti kyseli lähinnä käytännön asioita ja oli jotenkin helpottavaa kun sain puhua niistä jollekin. Ja laina takuuvuokraa varten siis järjestyi. Puoliso oli myös kertonut erosta omalle äidilleen eilen. Anoppi oli sanonut, ettei hänkään sentään sokea ole, oli siis jo tiennyt ettei meillä kovin hyvin mene. Joka tapauksessa nyt on ne vaikeimmat kertomiset hoidettu, kai. Tänään sattuikin Hesarissa olemaan juttu eroon liittyen. Ei kovin kummoinen juttu itsessään, mutta antoi jonkinlaista vahvistusta kuitenkin siihen oloon, että olen tekemässä oikein.

Seuraavaksi pitäisi mennä vintille inventoimaan myytäviä ja säilytettäviä tavaroita ja edellisestä muutosta säästettyjä pahvilaatikoita ja kuplamuoveja. Tämän talon vintti on sokkeloinen, hämärä ja vähän pelottava, lisäksi siellä on kylmä. Se ei varsinaisesti kutsu hengailemaan. Pelkään aina että jonkun kulman takana roikkuu hirttäytynyt ihminen tai jotain muuta yhtä romanttista. Nyt kun kirjoitin tuon, en taidakaan kiirehtiä sinne vielä tänään.

Voisin sen sijaan yrittää ottaa päiväunet.

torstai 22. tammikuuta 2015

Olen tässä myyskennellyt ylimääräistä tavaraa

Jos olisin saapunut tänne vieraalta planeetalta ja minun pitäisi muodostaa kuva ihmisistä nettikirpputoreilla tapahtuvan vuorovaikutuksen perusteella, olisin varmaan verrattain hämmentynyt. Ajattelisin ehkä, että Marimekon tuotteet ovat himoittua maan valuuttaa, josta tapellaan kynsin hampain ja jonka vuoksi ollaan valmiita suurin piirtein kuolemaan. Lähes samaan näyttäisivät yltävän tuotteet, joissa lukee Arabia. Voisin myös kuvitella, että ihmiskunnan suurimpia vitsauksia ovat mm. myynti-ilmoituksessa oleva valokuva silittämättömästä mekosta (eli laiskuus) tai lastenvaatteen nimikoiminen niin, että se paljastaa kyseisen vaatteen käytetyksi (eli välinpitämättömyys omasta ja muiden imagosta). Oppisin nopeasti, että EXPEDIT JA KALLAX ON IKEAN KAKS ERI TUOTETTA, ÄÄLIÖT. Ja että ainakin puolet kerroista euron hintaisen lastenvaatteen ostaja jättää saapumatta myyjän kanssa sovittuun tapaamiseen (paitsi jos se vaate on Marimekon). Ja että on olemassa tyttöjen värejä ja poikien värejä, tyttöjen vaatteita ja leluja ja poikien vaatteita ja leluja. Ja että tuntemattomat näyttävät pystyvän ennustamaan, minkä kokoisia vaatteita joku tietty kaksivuotias tulee tarvitsemaan vuoden kuluttua (tästä olisin todella vaikuttunut!). Päättelisin, että ihmiset tahtovat vapaaehtoisesti järjestyä ryhmiin, joita kutakin hallitsee yksinvaltias, joka voi olla joko yksilö tai jonkinlainen komitea. Hallitsija poistaa ihmisiä ryhmistä, kun nämä eivät pysty noudattamaan kilometrin pituisen sääntölistan jokaista pykälää. Silti elämä näyttää jatkuvan. Miettisin, miten on mahdollista että ihmisrotu on välttynyt tätä suuremmilta ongelmilta. Siitä huolimatta en varmaankaan haluaisi viipyä kovin pitkään.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Todellisuuden välttelyä

Olen luvattoman innostunut tulevasta kodistamme. Katselen sen kuvia tietokoneelta (jonne tietysti tallensin ne äkkiä ennen kuin vuokrausilmoitus poistui netistä, laitonta varmaan), yritän arvioida seinänpätkien pituuksia ja sijoittelen mielessäni kalusteita. Olen niin helvetin innoissani ja samalla tunnen itseni niin hiton pahaksi ja ilkeäksi - millainen psykopaatti pitää olla, että voi miettiä sisustusta samalla kun repii sydäntä toisen rinnasta?

Ajatukset ovat muutenkin pinnallisissa asioissa. Varasin kirpputoripöydän ja haalin kokoon sinne vietävää tavaraa. Muita tavaroita laitoin myyntiin nettiin. Tutkin asumistukiasioita. Mietin, ketä pyytäisin muuttoavuksi enkä pyytänyt vielä ketään, ja selvitin muuttolaatikoiden vuokrahinnan. Joko en uskalla päästää eroon liittyviä tunteita mieleeni tai sitten olen jo kerta kaikkiaan omalta kohdaltani käsitellyt ne. Näistä ensimmäinen vaihtoehto on tietysti todennäköisempi. Ahdistus tulvahtaa mieleen sitten joskus, väistämättä.

Mutta oikeasti, mistä sitä rahaa saa?

tiistai 20. tammikuuta 2015

Jänniä aikoja

Tapahtui jotakin ihmeellistä. Eilen tuli uudelleen näyttöön se parin korttelin päässä oleva hyvä asunto, jota jo kertaalleen hain ja josta sain ilmoituksen, että vuokralaiseksi valittiin joku muu. Se joku muu olikin perunut muuttoaikeensa. Kävimme lapsen kanssa siis eilen jälleen katsomassa paikkaa ja tein heti näytön jälkeen uuden hakemuksen. Tänään sain soiton, että saamme asunnon 20.2. alkaen (olin toivonut aloitusta 1.3. joten kyseessä on siedettävä kompromissi). Ajatuksista tulee siis totta. Kerroin heti puolisolle ja hän on aivan hajalla. Juuri nyt tuntuu, että olen tehnyt väärän ratkaisun. Tietysti. Oliko tässä edes mahdollista tehdä oikein? Olen kamala ihminen.

Annoin myös sille entiselle opiskelutoverilleni luvan edentää yhteystietoni projektimanagerille, joka etsii työntekijöitä Lontooseen. Olenko jotenkin seonnut? No ei vaan. Ainahan voi hakea, en ole sitoutunut mihinkään enkä mitä todennäköisimmin tule edes valituksi. Tulee ainakin tehtyä ajantasainen englanninkielinen cv.

Nyt tarvitsen rahaa. Mistä sitä saa?

maanantai 19. tammikuuta 2015

Ei ketään tulla kotoa hakemaan töihin (tai jos tullaankin, niin ainakin ajoitus on huono)

Laitoin tänään ihan pokkana suomenkielisen työhakemuksen vastaukseksi ruotsinkieliseen (ruotsalaisen kauppaketjun) työpaikkailmoitukseen. Aina kai kannattaa yrittää?

Minulle myös tarjottiin - tavallaan - yhtä työtä siltä alalta (no, sitä sivuten), jota opiskelin yliopistossa. Opiskelutoverini kertoi, että hänen työnantajansa tarvitsisi työntekijää maaliskuussa alkavaan projektiin (tosin projektin toteutuminenkin on ilmeisesti vielä epävarmahkoa, eli kyseessä oli alustava tunnustelu) ja kysyi, saisiko antaa minun yhteystietoni pomolleen. Ongelmana on, että työtä pitäisi tehdä ainakin osittain Lontoossa. Kyseessä olisi siis useamman kuukauden rupeama siellä. Hitto, jos olisin lapseton, lähtisin heti. Nyt pyysin pari päivää aikaa miettiä asiaa, vaikka on kai selvää, että joudun kieltäytymään.
 
Pidän itseäni feministinä. Seuraan sosiaalisessa mediassa joitakin feministisiä ryhmiä ja toisinaan osallistun itsekin keskusteluun (en toki mistään kovin syvällisestä, sillä pelkään mielipiteideni olevan huonompia kuin muilla). Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että elän feministisessä kuplassa, jossa sukupuolten tasa-arvo on jo todellisuutta. Ihan mukava kupla, mutta ei sekään aina ole helppoa. Välillä näissä ryhmissä ollaan niin yksimielisiä kaikesta, että se alkaa jo suorastaan raivostuttaa. Aina en nimittäin ole itse samaa mieltä enemmistön kanssa, mutta ilmapiiri on sellainen, että se tukahduttaa eriävät näkemykset hyvin nopeasti. En tiedä, onko se hedelmällinen tapa ajaa tärkeää asiaa. Monet aktiiviset keskustelijat näissä ryhmissä ovat sitä mieltä (kuten minäkin), että feministejä ja feminismejä on monenlaisia, mutta samaan aikaan joistakin aiheista keskustelua kehotetaan välttämään, koska on havaittu ettei niistä keskusteltaessa voida saavuttaa konsensusta. Minä tunnen siellä aina välillä itseni todella huonoksi feministiksi, vaikka samaan aikaan olen sitä mieltä, että huonoja feministejä ei ole. Voisikohan ollakin niin, ettei vika ole ryhmäläisten feministiydessä, vaan viestintätavassa? Tämä on kai sosiaalisen median ongelma laajemminkin: kuka tahansa voi millaisella viestinnällä tahansa niputtaa itsensä mihin tahansa ryhmään kuuluvaksi ja pahimmillaan vääristää paljonkin sitä, millaisena kyseinen ryhmä näyttäytyy ulkopuolisille tai jopa omille jäsenilleen. Aion kuitenkin jatkaa ryhmien seuraamista, sillä niissä on usein myös varsin voimauttavaa luettavaa, sellaista joka muistuttaa, että en olekaan yksin niin monessa asiassa kuin olin kuvitellut. Usein myös luen kirjoituksia ja ajattelen, että tuotahan mieltä minäkin olen aina ollut, mutta enpä olisi ikinä osannut pukea sitä sanoiksi, saati perustella.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Raha ja sen puute

Olen pienen epätoivon vallassa. Taloudellinen tilanteeni on aivan järkyttävä. Katson laskupinoa ja toivon, etten olisi sittenkään ostanut uusia silmälaseja. Niitä ei voine enää palauttaa. Kyllä olen tyhmä. Laskeskelin tuloja ja menoja, joita minulla tulee eron jälkeen olemaan. Ei naurata. Muutosta itsestäänkin aiheutuu kustannuksia, vuokratakuut ja muut. En osaa sanoin kuvailla sitä, miten paljon kadehdin juuri nyt vaikkapa 1500 euroa kuussa tienaavia; sellaisilla tuloilla meillä ei olisi hätäpäivää. Minun työttömänä saamani tuet tulevat olemaan aika tasan tuhat euroa kuukaudessa. Siitä melkein seitsemänsataa menee asumiseen (vuokraan + veteen + sähköön + vakuutukseen) tämän alueen hintatasolla. Päivähoitomaksu, opintolainan lyhennys... Haluan töihin! Oikeasti haluan tietysti lottovoiton, mutta mahdollisuudet sen saamiseen ovat varmaankin huonot, kun en lottoa.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Myydäänkö apteekissa kissain korvatulppia?

Viime yönä heräsin kolmelta enkä nukahtanut uudelleen yli kolmeen tuntiin. Sitten onnistuin kuitenkin vielä näkemään jotain unta siinä puolessa tunnissa, jonka torkuin ennen herätystä. Uni oli kirkkaana mielessä jonkin aikaa, muttei enää. Yö on hiljaista aikaa sosiaalisessa mediassa ja netin osto- ja myyntipalstoilla, joten sain valvomisen aikana täytettyä monta sudokua. Ne eivät enää nykyään tule uniin, vaikka ovat usein illallakin viimeinen asia jonka näen ennen nukahtamista.

Kissat vaikuttavat stressaantuneilta. Viereiselle tontille rakennetaan uusia kerrostaloja ja nyt siellä tehdään jo toista päivää jotain, mikä tuntuu tärisyttävän koko tätäkin taloa. Vanhempi kissa yrittää levätä, mutta aina kun tärinä alkaa, korvat rupeavat viuhumaan ja tutkaamaan ääntä eikä nukkumisesta tule mitään. Sitten pitääkin kääntää kylkeä ja koska kääntyessä menee aina pari karvaa vinoon, seuraa peseytymishetki, sitten vielä asennon hienosäätö ja uusi nukahtamisyritys. Sitten tärinä alkaa jälleen, jne. Tyytymättömän kissan ilme on kyllä tyytymättömyyden visuaalinen multihuipentuma. Nuorempi ja pöhkömpi kissa etsii turvaa sylistäni, mutta on kuitenkin levoton ja tekee noin kahden minuutin välein tassuttelukierroksen tässä näppäimistöllä. Pöhkö.

Tunnin päästä on taas yhden vuokra-asunnon näyttö. Näen (ainakin näin uskon) sen asunnon ikkunat ja parvekkeen, kun katson tästä paikaltani ulos. Muuttoon ei tarvittaisi autoa. Todennäköisesti tässäkin näytössä tosin riittää ihmisiä ruuhkaksi asti, joten ei kannattane liikaa innostua.

Aloitin viikonlopun huumaantumalla taas kahdesta jaksosta True Detectiveä. Tuli oikein sydämentykytyksiä. Se saattoi jopa olla koko viikonlopun paras osa, katsotaan nyt.

torstai 15. tammikuuta 2015

Minulla on oikeus

"Asunto meni toiselle hakijalle", ilmoitti vuokravälitys ystävällisesti. Toivottivat samalla tervetulleeksi katsomaan ensi viikolla toista vastaavanlaista ja samassa talossa sijaitsevaa asuntoa, jossa on kolmekymmentä euroa kalliimpi kuukausivuokra ja johon ei saa tuoda lemmikkejä.

Naputtelin työvoimaviranomaiselle lausunnon siitä, miksi irtisanouduin siivoustyöstä heti ensimmäisenä päivänä. Tuntui, että selityksen olisi pitänyt olla jotenkin virallisempi (lomakkeessa kysyttiin esimerkiksi, haluanko liittää selostukseeni joitakin dokumentteja, joihin vetoan), mutta ehkä vapaamuotoinen tapahtumaselostukseni ja työntekijän oikeuksiin ja etiikkaan vetoamiseni kelpuutetaan, tai sitten ei. Jos saan karenssia, niin sitten saan. Taloudellinen tilanteeni ei tule olemaan häävi.
 
Aurinkoinen aamupäivä muuttui näemmä harmaaksi iltapäiväksi. Pari päivää jatkuneen liukkauden vuoksi tulee käveltyä ihmeellisillä tavoilla ja reidet ovat koko ajan kipeinä. Kohtsillään haen lapsen hoidosta ja menemme kyläilemään kaverini luo ja sitten pitsalle. Vältyn ruuanlaitolta ja lapsi saa harjoitusta ulkona syömiseen - win-win.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Miettiikö kukaan muu ikinä mitään näin naurettavan epäolennaista?

Tästä blogista näyttäisi tulleen minulle merkittävä apuväline siirtymisessä ajatuksista toimintaan: kun kirjoitan tähän, että jotain pitäisi tehdä, niin sitten jotenkin mystisesti myös saan sen tehdyksi. No, en ihan kaikkea, mutta kuitenkin. Tämän huomaaminen yllättää minut, sillä mielestäni en ole onnistunut mitenkään erityisen hyvin ajatusteni auki kirjoittamisessa. Pelkään kai ilmaisuni olevan liian pitkää - ajatuksenvirran lukeminen on raskasta - enkä siksi uskalla pysyä aiheessa niin kauaa, että saisin kaiken päässäni risteilevän aineksen näille riveille. En tiedä kenen vuoksi tällaisiakin mietin, kun ei lukijoita juuri ole. Kai kyse on lopulta vain uskalluksesta, siitä että kun näkee omat ajatuksensa mustana valkoisella, niistä tosiaan tulee jotenkin enemmän totta ja siksi myös pelottavampia. Herää kysymys, toteutanko nykyisellään keskeneräisiä ideoita: päätyisinkö tekemään erilaisia (järkevämpiä) ratkaisuja, jos käsittelisin asiat läpikotaisemmin näissä teksteissä? Voi luoja, eihän tälle spekuloinnille ole mitään loppua näkyvissä.

Tämän höyhenenkevyen johdannon myötä ja siihen liittyen: eilen illalla olin rohkea ja kerroin puolisolle puhelimessa käyneeni asuntonäytössä. Hän kyseli ensin tyynesti asunnosta eikä vaikuttanut pienimmässäkään määrin yllättyneeltä. Parin minuutin kuluttua puhuimme jo eron käytännön järjestelyistä ja kuulin itkun hänen äänessään koko loppupuhelun ajan. Itse pysyin kovana, mutta nukkumaan mennessä pääsi poru, siis sellainen joka veti vertoja Niagaralle. Onko mitään pahempaa kuin tehdä sellainen ihminen onnettomaksi, josta kuitenkin kovasti välittää? No niin, nyt jouduin taas hakemaan nenäliinapaketin.

Se asunto oli kuitenkin hyvä ja jätin näytön jälkeen netissä hakemuksen - niin jätti epäilemättä moni muukin, sillä näytössä oli nopeasti laskien noin kaksikymmentäviisi ihmistä (joukossa toki monta pariskuntaa ja kämppäkaveriparia). En siis usko, että minuun otetaan yhteyttä.

Olen lueskellut kymmeniä blogeja, joitakin säännöllisesti ja joitakin vain kerran tai pari, sen jälkeen kun itse aloin kirjoittaa. Olen huomannut, että ne kirjoittajat joiden tyylistä pidän eniten (tyyli on minulle aivan yhtä tärkeä kuin sisältö), käyttävät runsaasti adjektiiveja ja vertauskuvia. Omaan tekstiini taas en saa niitä luontevasti sisällytettyä. Olen kuivakka. Tuotakin sanaa katsoessa alan heti miettiä, onko se edes oikea sana ja voiko sitä tässä käyttää. Toivottavasti en kuitenkaan sorru jäljittelemään ihailemieni kirjoittajien ilmaisutapoja. Siinä tavoite, jonka toteutumista voisin palata arvioimaan vaikka joskus kesällä.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Näyttö

Taisin olla väärässä siitä tahtoiän rauhoittumisesta. Eilen lähtö päiväkodista kesti puoli tuntia: koska minä olin ehtinyt ottaa haalarin alas henkarilta ja lapsi olisi halunnut itse ottaa sen, pukeminen ei voinut hänen mielestään edetä vaan tilanne vaati runsaasti kovaäänistä protestointia ja spagetiksi heittäytymisen. No, katsellaan.

Menen tänään yhden vuokra-asunnon näyttöön. Se on vain korttelin päässä nykyisestä kodistamme ja asunto vaikuttaa kuvien perusteella sellaiselta, että minä, lapsi ja kissat mahtuisimme siihen. Muuttohaaveet taitavat kylläkin olla toistaiseksi vain niitä, siis haaveita, emmehän ole puolison kanssa todenneet yhdessä että ero tulee. En millään haluaisi olla sellainen puoliso, joka ilmoittaa kylmästi jonain päivänä, että nyt muutamme lapsen kanssa pois. Mutta miten kauan minun sitten pitäisi jaksaa odottaa, että toinenkin osapuoli myöntää tosiasiat ja että on korrektia aloittaa käytännön asioiden järjestely?

Toisaalta mietin sitäkin, miksi kukaan haluaisi vuokrata asuntoaan meille. Työtön yh ei näytä hyvältä paperilla (eikä naamatusten juuri sen paremmalta, heh heh). Vuokratakuuta varten joudun varmaan lainaamaan rahaa äidiltä, mikä on äärimmäisen noloa. Tuntuu, että ero pakottaa minut samalla tavalla riippuvaiseksi muista kuin olin joskus parikymppisenä. Ei ole kovin mukava ajatus, että otan sellaista takapakkia elämässäni. Järjellä miettien tietysti tajuan sen, että olen ollut nytkin yhtä lailla riippuvainen puolisosta, häneltä vain apua on usein saanut pyytämättäkin eikä asiaa ole tarvinnut siksi ajatella.

Minuun ei ole vieläkään otettu yhteyttä sieltä paikasta, josta saa ilmaista keskusteluapua parisuhdeongelmiin. Soitostani on kohta kaksi kuukautta; asiani ei taida olla heidän silmissään kovin kiireellinen.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Jäällä

Ai niin, kävimme eilen luistelemassa. Kerta oli sekä minulle että puolisolle ensimmäinen neljään vuoteen - tuolloin lapsettomina kävimme jäällä aika ahkerastikin, koska silloiselta kotiovelta oli luistelukentälle noin 20 metrin matka. Erilaiset luistelutaustamme olivat kuitenkin taas eilen melko ilmeiset: minä hengästyin heti, kun jouduin luistelemaan hetken vastatuuleen ja korkoihin tottumattomat jalkateräni huusivat kivusta jo viiden minuutin jälkeen (juu, tiedän että ne luistinten korot ovat noin kaksisenttiset). Nuorempana jääkiekkoa jollain korkeahkolla tasolla x pelannut puoliso kiersi radan yli puolta nopeammin kuin minä ja liikkui muutenkin luistimilla aika sulavasti, kun minä keskityin kaatumisen välttelyyn. Hauskaa se kuitenkin oli, ja myös lapsi oli ensi kertaa luistimilla. Lastenluistinten vuokraus maksaa lähiradallamme euron ja itse luistelu on ilmaista, joten voimme käydä siellä vaikka pari kertaa viikossa koko lopputalven ja päästä silti reilusti halvemmalla kuin ostamalla parin luistimia, jotka kuitenkin mahtuisivat vain tämän talven. Ilmeisesti kokeilusta ei jäänyt traumojakaan, koska lapsi kysyi jo heti eilen illalla, voidaanko mennä taas luistelemaan.

Telkkari, unitelkkari

Sain perjantaina tehtyä sen työhakemuksen loppuun. Sitä kirjoitellessani innostuin paikasta oikein kovastikin ja aloin tavalliseen tapaani ajatella, että minulla voisi olla mahdollisuuksia tulla valituksi. Sitten lähetettyäni hakemuksen huomasin, että se työpaikkailmoitus olikin jo kadonnut sieltä vuokratyöfirman sivuilta. Kuten todettua, kertakaikkisen surkea systeemi: ei kai minun pitäisi voida enää edes hakea paikkaa, jos ilmoitus on kerran poistunut. No, siitä työstä on kai turha haaveilla.

Niin moni ihminen oli virtuaalimaailmassa kehunut True Detective -televisiosarjaa, että päätin itsekin katsoa ensimmäiset jaksot nähdäkseni, mistä on kyse. Minähän en ole aikoihin (siis lapsen syntymän jälkeen) seurannut mitään sarjoja. Ensinnäkään en ole uskaltanut sitoutua mihinkään yhdeksältä alkavaan sarjaan iltaunisuuteni vuoksi, ja toiseksi olen tuntenut vastenmielisyyttä tv-draamaa kohtaan ylipäätään: jostakin niin keinotekoisesta nauttiminen on tuntunut väärältä, kun todellisuudessa on niin paljon pielessä. Taas tämä yleinen maailmantuskani, siis. Olen ollut myös aivan erityisen herkistynyt väkivallalle tv-ohjelmissa (kai sekin johtuu oman lapsen saamisesta) ja nähdyistä kuvista seuraavan ahdistuksen ja unettomuuden pelko on ollut yksi iso tekijä tv-ohjelmien välttelyssäni. Nyt olen selvästi astunut jonkin isohkon kynnyksen yli tämän asian suhteen, kun olen päästänyt itseni palaamaan sekä kirjojen että tv:n pariin. Mitä tulee True Detective -sarjaan, se on kyllä kahden ensimmäisen jakson perusteella aivan loistava enkä malttaisi odottaa jatkoa. Onneksi sain sivuutettua Matthew McConaughey -ennakkoluuloni, sillä jo kahden tunnin jälkeen olen aivan ihastunut hänen näyttelijäntyönsä nykytasoon. Sarjan hahmot ovat ihanan epätäydellisiä, tempo rauhallinen ja musiikki viimeistelee tunnelman ja maisemat yhtenäiseksi paketiksi (musiikin sarjaan on valinnut T Bone Burnett, eikä tehtävään varmaan olisi voinut parempaa miestä tai naista löytääkään). Pidän sellaisesta realistisesta vähäeleisyydestä, joka kuljettaa juonta eteenpäin nousematta itsetarkoitukseksi (mikä on vaivannut minua esim. Kaurismäen elokuvissa, jotka nyt tietysti ensimmäisinä tulevat mieleen kun vähäeleisyydestä puhutaan). Mutta mikään kriitikko en ole, joten jätän tarkemman analyysin taitavammille; suosittelen sarjaa joka tapauksessa lämpimästi.

Viime yönä näin unen, jossa olin menossa juhliin, mutta ennen sitä minun piti käydä eräässä helsinkiläisessä sisustusliikkeessä, jonka omistaja oli opettajanani viime vuonna. Hän on oikein mukava noin viisikymppinen nainen ja on tehnyt pitkän uran luovassa ammatissa. Kiertelin liikkeessä ja omistaja esitteli minulle valikoimaa. Yritin vaikuttaa hänen edessään asiantuntevalta ja kommentoin myyntiartikkeleita aivan älyvapailla tavoilla, ja aina puheenvuoroni jälkeen vallitsi hetken vaivaantunut hiljaisuus. Sitten menimme vielä takahuoneeseen kahville ja siellä selvisi, että hän on raskaana ja jäämässä äitiyslomalle. Minun piti vaihtaa takahuoneessa juhlavaatteet päälleni, ja viime hetkellä päätin pukea ohuiden sukkahousujen alle vielä villahousut. Vaatteiden vaihdon jälkeen lähdin, mutta huomasin unohtaneeni reppuni liikkeeseen, joka oli jo lukossa. Joku muu työntekijä raotti ikkunaa ja heitti repun minulle silmiän pyöritellen. Sitten juoksin metroon. Jäätyäni pois kyydistä ja suunnistaessani metroasemalla kohti maanpinnalle vieviä suuria portaita, huomasin kaikkien muiden ihmisten kääntyvän käytävältä pois joillekin pienemmille portaille. Ihmettelin kovasti, mutta kun koko muu joukko oli väistynyt edestäni, näin niiden suurien portaiden olevan aivan veristen jalanjälkien tahrimat ja johtavan huoneeseen, josta kuului ihmisten voihketta ja kirkunaa. Ei houkutellut, joten käännyin itsekin viime hetkellä sivuportaille. Portaat veivät suoraan toiseen, maan pinnalla kulkevaan junaan, joka lähti liikkeelle heti päästyäni kyytiin. Junassa vieressäni seisoi kaksi pukumiestä, jotka näyttivät laskevan vaunussa olevia matkustajia ja juttelevan siitä, miten kukaan muu kuin he eivät tiedä, minne juna menee. Pian maisemat ulkona muuttuivat aika karuiksi ja sitten näin yhtäkkiä ruumiita makaamassa radan sivussa. Tajusin, että olisi ollut aivan sama mennä suoraan sinne veriseen huoneeseen. Sitten taisin herätä.

Uni muistui mieleeni aamukahdeksalta ruokakaupan hyllyjen välissä. Naureskelin hetken itsekseni ja vaikutin epäilemättä täysin kajahtaneelta. Onhan se nyt aika naurettavaa, että yhteen uneen olivat todellakin mahtuneet kaikki suurimmat pelkoni.
  • Huonommuudentunne luovien, itsevarmojen ihmisten seurassa - check.
  • Lapsen kaipuu ja muiden raskauksien kadehtiminen - check.
  • Epävarmuus ja epätoivo omasta ulkonäöstä ja piiloutumisen tarve - check.
  • Haasteiden kohtaamisen vaikeus ja sen kautta suurempiin haasteisiin ajautuminen - check.
  • Ihmiskunnan tuho - check.

torstai 8. tammikuuta 2015

Sadepäivän unelmia

Yritän tehdä työhakemusta erään henkilöstövuokrausyrityksen järjestelmään ja järjestelmä on aivan raivostuttavan huono, GRAAH. Eikö sinne voisi palkata vaikka vuokratyöntekijän parantamaan sivuston käytettävyyttä? Taidan jatkaa tämän kanssa tappelua vasta huomenna (jos järjestelmä moisen sallii). Ehkä kyseessä onkin kärsimättömimpien työnhakijoiden karsiminen heti prosessin alkumetreillä.

Olo on ollut tänään melkoisen masentunut. Aamupäivällä mietin, olisiko minun pitänyt sittenkin tyytyä siihen siivoustyöhön eikä oitis lähteä ovet paukkuen. Olenko vain poikkeuksellisen hankala ihminen, enkä siksi sopeutunut sellaisiin työolosuhteisiin, joissa moni näyttää pärjäävän ihan hyvin? Olenko sellainen kermaperse, ettei minulle kelpaa tavallinen työpaikka? Minulla on nimittäin työhistoriassani useampi tapaus, joissa olen lähtenyt työpaikasta ns. mitta täynnä, en nyt erityisen vihaisena, mutta kuitenkin vähän sellaisella "pitäkää paskanne"-mielialalla, pettyneenä ei itse työhön, vaan esimerkiksi työpaikan ilmapiiriin tai huonoihin esimiehiin. No, sanon suoraan, olen monesti kokenut tulleeni kiusatuksi töissä, mutta koska tapauksia on sattunut jo useita, tiedostan että vian täytyy olla osittain itsessäni. Työnteosta sinänsä pidän oikein kovastikin, enkä edes niin välitä, millaista työtä teen, koska yleensä olen melko hyvä kaikessa mihin ryhdyn. Minun kohdallani työelämän suuri kompastuskivi on siis selvästikin sosiaalinen puoli. Mitä ammattia voisi harjoittaa joutumatta lainkaan muiden ihmisten kanssa tekemisiin? Tai tosielämässä oikeampi kysymys on kai, missä työssä voisin olla niin hyvä, että saisin ympäröidä itseni vain miellyttävillä mutta älykkäillä ihmisillä? Olen kyllä kohdannut miellyttäviä älykkäitä ihmisiä, mutta heidän seurassaan olen tuntenut itse olevani aivan huono ja ulkopuolinen. Eikö minulle mikään kelpaa? Ainoa vaihtoehtoni on kai tulla maailman parhaaksi jossakin sellaisessa asiassa, jota kukaan muu koko maailmassa ei tee.

Olipa hauskaa.

Mielialalääkkeen käyttöönoton jälkeen olen alkanut nähdä unia. Tai kyse on kai siitä, että olen alkanut muistaa näkemiäni unia. Vähintään joka toinen aamu juuri nähty uni on selkeähkönä mielessä. Unia on ollut monenlaisia, enimmäkseen kuitenkin mukavia tai hyvällä tavalla hämmentäviä. Jälkimmäisellä tarkoitan sellaisia unia, joissa saan osakseni positiivista huomiota tai fyysistä kosketusta toiselta ihmiseltä (se voi olla esimerkiksi tuttuni tai vaikka joku julkimo) (enkä tarkoita kosketuksella mitään erotiikkaa, vaan ihan vain kosketusta). Hereilläoloaikanani kaipaan näitä asioita kovasti, kai ne siksi tulevat uniin. Hämmentävyys johtuu siitä, että unessa suhde johonkin ihmiseen on niin erilainen kuin todellisuudessa; herättyään sitä miettii hetken, voisiko unesta tulla totta, ja vaikuttaako uni jatkossa siihen, miten suhtaudun siihen unessa olleeseen ihmiseen. Varmaan se vaikuttaa, ainakin sellaisten ihmisten kohdalla joita tapaa unessa useammin kuin todellisuudessa.

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Tuoli

Tämä vuodenaika näkyy minussa silläkin tavalla, että tulee hirveä tarve tehdä kodille jotakin. Tällä kertaa näköjään erityisen voimallisesti. Siitä sohvasta haaveilen tietysti edelleen. Mutta viimeisen viikon aikana olen alkanut myös mielessäni siirrellä huonekaluja. Joitain olen jo konkreettisesti mittaillut.

Meillä on muutama äärimmäisen ärsyttävä (ja ruma) jämähuonekalu, jotka ovat vain tiellä ja joita ei oikeasti tarvita. Esimerkiksi puolison valtava toimistotuoli, jonka minä haluaisin myydä kun emme kerran sitä käytä, mutta josta hän ei halua luopua, kun se on niin laadukas. Pah. Kissa kaatoi siihen kerran kukkamaljakon vesineen ja verhoiluun jäi pysyvä läikkä, mutta onhan verhoilutaitoisiakin ihmisiä. Minua ärsyttää, että se vie melkein neliömetrin, siis yli yhden prosentin, asuntomme pinta-alasta, on epäesteettinen ja turha; näillä neliöhinnoilla käyttäisin tilan mieluummin muuhun tai muuttaisin pienempään asuntoon ilman tuota rohjaketta. En uskalla homehtumisen pelossa viedä tuolia vintillekään, kun se ei ole lämmin tila. Tuo tuoli on itse asiassa aika hyvä symboli puolison roolille perheessämme juuri nyt: hän käy välillä kotona pyykkäämässä ja levittelee postinsa ja muut tavaransa pitkin asuntoa, sitten taas lähtee, minä siivoan jäljet, paitsi että aina jää jotain sellaista, mille en oikein osaa tehdä mitään kun se on jotain hänen henkilökohtaisempaa tavaraansa tai krääsää, jonka minä haluaisin heittää roskiin mutta hän ei. Olen vain säilyttäjä. Säilytän asumuksessani pitkin pöytiä toisen ihmisen tavaroita, enkä saa tehdä/tehtyä tästä itseni näköistä kotia, sellaista jossa viihtyisin, vaikka viihtyisä koti on minulle todella tärkeä asia. Tämä on luullakseni yksi aika suuri syy siihen, että olen lakannut viihtymästä myös parisuhteessamme.

En tiedä, onko tämä rymsteeraushalu jotain muuttoon valmistavaa oirehdintaa vai mitä. Halua edes johonkin muutokseen. Yksi ihana ja edullinen (sijainti homioonottaen) vuokra-asuntokin olisi juuri tarjolla. Tällaisia minä pyörittelen mielessäni päivittäin, ja mitään en kuitenkaan tee. Toiveajattelu lienee kyseessä: jospa en haluakaan erota enää, kun vain saan siirrettyä tuon lipaston tästä huoneesta toiseen?

Huomasin, että blogia on käyty katsomassa hieman yli viisisataa kertaa. Puolet määrästä saattaa hyvinkin olla minun omia käyntejäni (en tiedä, miten tämä sivusto niitä laskeskelee), mutta onpas silti suuri luku, 500. Vaikka en suuremmin uskokaan yleisöä saaneeni, niin mainitsen nyt kuitenkin, että jos joku tuttu tai tuntematon lukee kirjoituksiani säännöllisesti (tai epäsäännöllisesti, en minä niin välitä), niin hän on myös tervetullut merkitsemään itsensä tämän blogin lukijalistaan. Erillistä kutsua ei kannata jäädä odottamaan, ei tämä ole mikään vip-klubi.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Jonkinlaista arkea kohti

Hieman selkeyttä eiliseen. Kysyin puolisolta, pitäisikö jotenkin huolestua siitä perhesurmaajakommentista. Hän sanoi ettei tietenkään, enkö muka tunne häntä sen vertaa, ja että hän on pettynyt että kysyn moista. Jaa, no minäpä en näköjään paljon muuhun ole pystynyt viime aikoina kuin tuottamaan muille pettymyksiä, että sinänsä en tuosta yllättynyt. Mutta on se nyt helvetti, jos ei omalta puolisoltaan saa kysyä suoraan itseä huolestuttavista asioista. No kuitenkin, hän oli kuulemma maininnut perhesurmat vain siksi, kun tiesi minunkin lukeneen sen saman lehtijutun jota hän tarkoitti, ja ajatteli että tuon kuvailun perusteella parhaiten muistaisin sen jutun. Hyväksyttäköön selitys.

Loppiaiseen loppuu joulunaika. Minun mielestäni joulu kaikkosi jo viimeistään viikko sitten. Huomaan, että vuoden vaihduttua ajatukset kääntyvät jotenkin automaattisesti valoon ja kevääseen päin, toki ihan sillä tavalla ujosti vielä tässä vaiheessa. Luminen pakkastalvi saa kyllä jatkua. Vuodenaikojen vaihtelu on ainakin minussa niin hyvin sisäänrakennettuna, että kun olosuhteissa tapahtuu jokin huomattavampi muutos, se tuntuu yleensä aina pelkästään luonnolliselta ja siksi tervetulleelta. Aikansa kutakin jne. Minulla ei nykyään ole edes mitään lempivuodenaikaa, vaan kaikki kelpaavat (ja on tietysti kelvattavakin).

Olen aloittanut vuoden (minun mittapuullani) oikealla lukumaratonilla: olen jo toisen kirjan, Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen, viimeisillä sivuilla. Näköjään pystyn sittenkin löytämään aikaa lukemiseen. Kirjojen asiat ja ihmiset ovat mielessä silloinkin kun en lue - tätä olin aavistellut ja vähän pelännytkin, sillä ajattelin sen tekevän minusta huonon ja poissaolevan vanhemman. Mutta lopulta en taida olla yhtään sen poissaolevampi kuin notkuessani kaiket päivät facebookissa. Ylipäätään hauskaa, että on jotakin ajateltavaa, vaikka olisi vain fiktiivisiin tapahtumiin liittyvää. Minun elämäni on niin tapahtumaköyhää, että nyt ymmärrän kaivanneeni juuri sellaista ajattelun aktivointia, jota lukeminen tarjoaa. Ehkä mieleni toiminta yleisemminkin virkistyy tämän myötä.

Huomenna alkaa sitten (semi)lopullisesti arki. Lapsi menee päivähoitoon ja minä avaan työkkärin nettisivut.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Taiteilija ja hänen arvostava yleisönsä

Eilen aamupäivällä olimme koko perhe kerrostalomme pihassa lumileikeissä (eli lapsi leikki ja me aikuiset lähinnä seisoskeleksimme mykkinä). Lämpötila oli asteen verran pakkasella, joten lumi oli jossain määrin rakenteluun kelpaavaa. Innostuin taiteilemaan pienen, vajaan metrin pituisen lumihylkeen. Kaivoin vielä sille pikkukivet silmiksi ja nenäksi lumen alta siitä kohdasta pihaa, jossa tiesin olevan sepeliä. Hylkeestä tuli mielestäni hieno, mutta lapsi ei tietenkään kiinnittänyt siihen lainkaan huomiota. Vähän ajan kuluttua pihaan tuli muita talon lapsia, sellaisia 5-6-vuotiaita. Hylkeen huomattuaan he juoksivat oitis sen luo, riisuivat kukin toisen rukkasensa ja rupesivat silittelemään hyljettä kuin se olisi söpö (ja oikea) koiranpentu, säestäen toimintaansa tauotta "ihana/söpö/vooooi"-huokailuin. Minä pidättelin naurua talon nurkalla ja olin samalla varsin otettu ja hellyyntynyt (epätoivoinen yritelmä johtaa jonkinlainen fiksu sana kuvaamaan sitä, miltä tuntuu kun näkee jotakin hellyyttävää). Hylje näytti saavan jonkin roolin leikissäkin. Tänään, kun palasin lapsen kanssa puistosta, samat mukulat olivat taas silittelemässä teostani paljain käsin. Meinasin liikuttua. Kai siinä kosketti lasten viattomuus ylipäätään ja se, miten heidän maailmassaan kaikki on vielä mahdollista. Toisin kuin minun.

Eroasia ei ole oikein edennyt. Pyhien aikana aihetta ei tullut käsiteltyä ja meillä oli ihan mukavaa yhdessä perheenä. Tunteeni ovat olleet ristiriitaisia, tuntuu että joudun ponnistelemaan, jotta muistaisin syyt joiden vuoksi haluan erota. Tosin muistaminen on taas helpompaa nyt, kun puoliso lähti jälleen viikoksi töihin. Lauantai-iltana hän kysyi, mitä mieltä olen pariterapian mahdollisuudesta ja minä pinnistin tunnemuistiani ja vastasin, että rehellisesti sanoen minusta olisi parempi vain erota. Hän ei halunnut palata aiheeseen enää eilen. Luulen, että hän ei pysty myöntämään tosiasioita itselleen lainkaan juuri nyt. Olen vähän umpikujassa, sillä asia ei etene yksin minun ponnistuksillani, ainakaan sellaisella rakentavalla tavalla johon haluaisin meidän pystyvän.

Tänään puhelimessa puoliso sanoi epäilevänsä, että on "jonkinasteinen narsisti". Mitä tuollaiseen vastaa niin, ettei valehtele eikä satuta?

Hän oli tullut päätelmäänsä luettuaan aikakauslehdestä jonkun psykiatrin analyysia perhesurmaajille tyypillisistä piirteistä. Enpä tiedä, saatan olla huolestunut.

perjantai 2. tammikuuta 2015

Luovuudesta, pukemisesta ja lukemisesta

Olen töissä tapahtuneen johdosta jatkanut nyt pari päivää sen äimistelyä, millaisia huijareita tähän maailmaan mahtuu. Ne, joille olen asiasta kertonut, ovat olleet sitä mieltä, että ratkaisuni lopettaa työt alkuunsa oli oikea. Te-keskuksellekin riitti tässä vaiheessa ilmoitus tilanteesta ja he pyytävät tarkempaa selvitystä vasta myöhemmin, joten voinen sulkea asian hetkeksi mielestäni. Paitsi että uusia töitä pitää tietysti etsiä.

Minulla on oikeastaan sellainen olo, että minun kuuluisi tehdä jotakin siihen käymääni kurssiin liittyvää työtä, jotakin mikä liittyy luoviin aloihin ja ehkä markkinointiin. Tunne on tietysti ollut minulla jo vuoden verran (vuosi sitten päätin kurssille lähteä), vain voimakkuudeltaan vaihtelevana. Aivan kuin saisin välillä ympäristöstäkin vihjeitä siitä, että voisin tehdä jotakin luovaa työkseni. Mutta voisinko? Osaisinko? Kurssilla kävi selväksi ainakin, että useimpia alalla käytettäviä tietokoneohjelmia en osaa käyttää (siis en lainkaan, edes alkeita) ja se rajaa pois jo monta sellaista ammattia, joista voisin periaatteessa olla kiinnostunut. No, tuollaisia asioita tietysti myös oppii erilaisilla kursseilla, mutta entäpä jos haluaisi tehdä asiat "vanhanaikaisesti"? Haaveilen kai jossain määrin sellaisesta, että voisin olla eräänlainen vanhojen taitojen ja manuaalisen tekemisen saareke digimaailman keskellä. Mutta mitä hittoa minä sitten tuottaisin? Jotain taidettako? Elääkö sillä? Tarvittava hulluus minusta kyllä löytynee, mutta luultavasti sitten antautuisin niin luovan puoleni vietäväksi, että lyhyen ajan kuluttua olisin kaikesta vieraantuneessa tilassa, jossa tarvitsisin liudan apureita ja assistentteja hoitamaan kaikki normaaliin elämään kuuluvat asiani. Olen nääs surkea arjen ja luovuuden yhdistämisessä. Minua on kyllä alkanut kiehtoa ajatus yrittäjyydestä, mutta en minä sitä kuitenkaan uskalla toteuttaa, kun en keksi riittävän varmaa myyntiartikkelia. Mikä ihme minun ongelmani oikein on?

Olipa monta kysymystä.

Lapsella on ollut voimakas tahtoikä jo alkusyksystä saakka. Tuossa vuoden viimeisinä päivinä huomasin useaan otteeseen miettiväni tyytyväisenä, että nyt se taitaa vähän olla helpottamassa, kun monet päivittäiset asiat näyttivätkin sujuvan aivan yhteisymmärryksessä. Viime kuukausina esimerkiksi ulkovaatteiden pukeminen on ollut kuin munankuorilla kävelemistä: lapsi on halunnut asiat tehtävän aivan tietyllä tavalla ja tietyssä järjestyksessä, apuakin haluten mutta sen kuitenkin torjuen. Katastrofi on ollut valmis joka kerta, kun kengän tarranauha on laitettu kiinni jo ennen toisen kengän pukemista jalkaan tai jos toinen rukkanen on ollut lattialla eikä pukijan polvien välissä kun toista puetaan. Mutta ei näemmä enää. Tosin uudenvuodenaattona sain huomata, että tämä totuus pätee vain minun kanssani: kun puoliso tuli kotiin, alkoi vanha tuttu show, joka toistui jokaisen pukemisen ja riisumisen ja käsienpesun ja ohjatun toiminnan yhteydessä. Mutta ajattelen, että se on puolison asia. Oma tahtohan on lapsen irrottautumista aikuisesta. Ei hän tietenkään voi irrottautua kaikista yhtaikaa, ja on kai luonnollista, että lapsen viikonloppuihin rajoittuva yhdessäolo puolison kanssa ei juuri anna tilaa samanlaiselle suhteen kehitykselle kuin minun kanssani. Nyt pitää vain jonkin aikaa tasapainoilla sen kanssa, että lapsella on niin erilaiset suhtautumistavat meihin.

Eilen aloin pitkästä aikaa lukea kirjaa. Oikeasti pitkästä aikaa, sillä taukoa on tainnut olla vuosi ja silloisenkin lukemiseni jätin kesken - lapsen syntymän jälkeen minun on syystä tai toisesta ollut erittäin vaikeaa keskittyä kirjoihin (oikeastaan mahdotonta, ehkä juuri sen taipumukseni vuoksi, että kirjoihinkin haluan uppoutua täysillä ja lukea ne mieluiten parissa päivässä kokonaan - pikkulapsiperheessä sellaista mahdollisuutta ei yksinkertaisesti ollut). Nyt tosin kyse ei ole fiktiosta, ehkä se on ratkaiseva tekijä. Luen Stephen Fryn muistelmien kakkososaa Fryn aikakirjat ja nyt sitä vilkaistessani huomaan, että kirjanmerkki on jo lähes puolenvälin kohdalla. Pidän sekä kirjoittajasta (jo Jeevesin ajoista) että kirjoitustyylistä. Päätin käyttää Fryn muuhun tuotantoon kirjakaupan lahjakortin, jonka jo toissa jouluna sain lahjaksi, mutta jolle en ennen tätä ollut keksinyt käyttöä epäonnistuneen sijoituksen pelossa. Ehkä käyn jo huomenna kirjaostoksilla.