Käynnistin pitkästä aikaa tietokoneen. Tai ensin yritin käynnistää noin viisitoista kertaa tuloksetta. Pidin rauhoittumistauon ja yritin uudelleen, sitten onnistui. Stressaavia nämä romut.
Olemme palanneet arkeen: O meni eilen takaisin päiväkotiin ja minä avasin työkkärin nettisivut todetakseni, että mitään sellaista paikkaa ei ole avoimena, jota tarvitsisi hakea. En oleta niitä elokuun aikana juuri ilmestyvänkään, kun maailmalla vielä lomaillaan. Voin siis ottaa itsekin loman kannalta.
Huomaan, että yksinolo tuntuu nyt erilaiselta kuin ennen lapsen kesälomaa. Ero on luullakseni se, että nyt arvostan omaa aikaa enemmän. Pelkään, että tuo hyvä tunne haihtuu muutaman viikon kuluessa ja tänä aamuna huomasinkin miettiväni, olisiko toisin, jos pitäisin lasta kanssani kotona vaikkapa kaksi arkipäivää viikosta. Ehkä voisin harkita jotakin sen suuntaista. Asiasta pitäisi toki neuvotella hoitopaikan kanssa, kun työtilanteeni voi välillä taas muuttua nopeallakin varoitusajalla sellaiseksi, että hoitoa tarvitaankin joka päivä. Kyllä se varmasti onnistuisi, minun vain on vaikeaa esittää moisia vaatimuksia. Tästä vaikeudesta huolimatta pidän tuota osa-aikaisen hoidon mahdollisuuden ajattelua yhtenä aika selvänä merkkinä siitä, että pääni on hieman paremmassa kunnossa kuin vielä keväällä. Silloin tuntui, että tarvitsen kaiken saatavilla olevan ajan yksinoloon ihan vain jotta olisin jokseenkin ihmismäinen, ja äitimäinen.
Jumppatuokioista tuli loman aikana mieluisa rutiini. Tai en minä mitään säännöllisyyttä saanut harjoittelun aikatauluun, kun lapsi oli kotosalla, mutta huomasin, että se osa mielestäni automatisoitui niin, että järjestin itselleni jumppahetken joka päivä heti kun siihen ilmaantui mahdollisuus. Punnerrushaaste on edennyt mielestäni hyvin. Nyt treeniini kuuluu neljä 17 punnerruksen sarjaa. Erilaisten taulukoiden mukaan olen tuloksen perusteella edelleen huonokuntoinen, mutta olen onnistunut välttämään moisten taulukoiden tuijottelua ja keskittymään "oman suorituksen tekemiseen", kuten hienosti sanotaan; aloitinhan 4 x 3-4 punnerruksesta. MH sanoo, että käsivarteni ja selkäni ovat lihaksikkaat ja että olen sporttisen näköinen. En osaa suhtautua tuollaisiin kommentteihin luontevasti. Jos minulta kysytään, olen edelleen maailman epäsporttisin ihminen. Mutta en voi väittää, ettei kehu hieman imartelisi.
Vietin käytännössä koko viime viikonlopun MH:n kanssa kahdestaan, kun O oli isänsä kanssa. Oloni oli jopa jokseenkin epätodellinen, niin epäsäännöllisessä päivärytmissä vietimme nuo kaksi vuorokautta; enhän minä ole sellaista kokenut yli kolmeen ja puoleen vuoteen. Kaikki mitä teimme, oli mukavaa, samoin kaikki mitä puhuimme (en tarkoita, että keskustelu pysyi vain miellyttävän turvallisissa aiheissa, vaan että ei käynyt ilmi mitään sellaista, mikä olisi (ainakaan omasta puolestani) aiheuttanut tarvetta perääntyä toisen läheisyydestä). Nyt arjen saavuttua emme tietysti juurikaan pysty tapaamaan kahdestaan (joillain ihmisillä on nimittäin ihan oikea päivätyö), mutta koska asumme aivan lähekkäin, tapaamme hiekkalaatikon reunalla tai MH tulee iltaisin lapsen nukkuessa katsomaan kanssani elokuvia ja juttelemaan. Syksyn ja pimeyden saapuessa tämä tulee toki sotkemaan unirytmini täysin, koska alan nuokkua jo yhdeksältä, mutta se olkoon sen ajan murhe. Kaikesta kivuudesta huolimatta ihan vielä en uskalla käyttää MH:sta kirjoittaessani parisuhde-tagia.
Lapsi tulee hyvin toimeen MH:n kanssa, mutta selvästi ihmettelee hieman, mistä tämä ihminen on yhtäkkiä elämäämme putkahtanut. Siksipä ajattelin ottaa asian puheeksi ohimennen. Eilen totesin hänelle vain, että minusta ja MH:sta on tullut niin hyvät kaverit, että haluamme nähdä toisiamme melkein joka päivä. Hänestä se oli hauskaa, mutta herätti jatkokysymyksen siitä, enkö enää halunnut olla isin kaveri ja miksi en. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun O kysyi näin suoraan erosta, enkä ollut valmistautunut ja vastasin vain lyhyesti. Jäin toki miettimään asiaa ja yritän jatkaa keskustelua, ettei lapselle tulisi sellaista oloa, ettei erosta voi puhua. Huomaan, että on todella vaikeaa löytää tasapaino sen suhteen, miten paljon lapselle voi kertoa kuormittamatta häntä kuitenkaan tarpeettomasti aikuisten asioilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti