Opiskelu syö energiaa. Ihmisiin tutustuminen syö ehkä vielä enemmän energiaa, joskin antaa myös. Olen löytänyt jokusen mukavan tyypin, jonka kanssa istua vierekkäin ja viettää ehkä aikaa oppituntien väleissäkin. Mutta epävarmuuteni pompsahtaa pintaan heti, jos joku noista tyypeistä ei tulekaan minun viereeni istumaan, tai lähtee tunnin jälkeen omille teilleen vaihtamatta sanaakaan, tai vastaa johonkin viestiini niin lyhyesti, että luulen hänen ahdistuneen innokkuudestani. Kamalasti menee aikaa sen miettimiseen, mitä olen tehnyt tai sanonut väärin, miten olen vääränlainen.
Minulla on vaikeaa ihmisten kanssa, joita en vielä juuri tunne. Monet ovat vielä niin nuoriakin, että kovasti joudun todistelemaan että haluan ja voin kuulua joukkoon. Se kuluttaa. Erinäisten sattumien kautta on käynyt ilmi, että jotkut luokkatovereista pitävät (vaikkapa nyt tällaista 12-15 vuoden) ikäeroa kovinkin huomattavana asiana, joka ilmeisesti estää esimerkiksi varsinaisiksi kaveruksiksi ryhtymisen. Itse kun on jo päässyt siis niiiin yli tuollaisista ajatuksista, niin tällaisenkin ilmitulo jotenkin masentaa. Vaikka tavallaan olinkin siihen varautunut. Ikävän olon vallatessa mielen yritän muistella, miten vaikeaa minun itse oli tutustua keneenkään tai kiinnittyä mihinkään parikymppisenä. Lähes mahdotontahan se oli, ja vielä pitkään sen jälkeenkin. En kai siis voi muuta kuin suoda nuorille sen, että moisella kiihkeydellä etsivät itselleen sopivaa kaveripiiriä ja siinä tohinassa voi joku helposti kiintyvä vähän jäädä jalkoihinkin.
Onneksi, pidemmällä tähtäimellä, niihin pariin hyvään tyyppiin saa tutustua koko ajan paremmin - epävarmuus jää toivottavasti vähitellen taka-alalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti