Mielialalääke on selvästikin jättänyt elimistöni. Olen ahdistunut ja masentunut, itkeskelen milloin minkäkin asian takia ja tunnen kaikkien ihmisten olevan minua ja perhettäni vastaan. Tuntuu, että viimeisten neljän tai viiden vuoden aikana tapahtuneet asiat ja niiden aiheuttamat tunteet tulevat nyt kertarysäyksellä käsittelyyn, koska lääkettä käyttäessä mitään ei pystynyt miettimään niin kovin syvällisesti. Helvetin pelottavaa; mitä jos tajuankin tehneeni vain huonoja ratkaisuja? Ero, opiskelu, tämmöisiä pikku juttuja. Yritän keskittyä siihen ajatukseen, että vasta puoli vuotta lääkityksen lopettamisen jälkeen näkee, pärjääkö todella ilman sitä. Millainenhan talvi tästä tulee?
Äsken lähdin koululta kesken päivän. Lounastauon alkaessa tajusin jättäneeni rahapussin kotiin ja jääväni siis ilman ruokaa. Mietin edessä olevia neljää harjoittelutuntia ja jo valmiiksi kurisevaa mahaani ja parissa minuutissa olo kehittyi niin ahdistavaksi, että en voinut enää tehdä muuta kuin itkeä. Katsoin parhaaksi poistua.
Kotiin päin pyöräillessä näin nuoren naisen seisovan jalkakäytävän reunassa ja popsivan ruusupensaasta ruusunmarjoja suuhunsa. Hän oli ihan varta vasten asettautunut siihen, parkkeerannut pyöränsä puoliksi puskaan ja riisunut kypärän päästään. Toisessa kädessä oli pakastepussi, kai niitä marjoja varten. En ollut tiennyt, että noinkin voi tehdä, pitäisi ehkä kokeilla joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti