Massaa

Taas uusi aamu, taas jotenkin raskaampi kuin edellinen. Onko se merkki masennuksesta, jos heti aamulla käy mielessä sekin ajatus, ihan vain kasuaalisti muiden ajatusten virrassa, että mitä jos vain kuolisi pois? En tiedä.

Eilen en päässyt opiskelupaikkaan saakka vaikka olisi ollut pakollisia harjoitustunteja, nyt joudun korvaamaan poissaolon jollain epäilemättä hankalalla tavalla, joka on selvästi työläämpi kuin eilen paikalle raahautuminen olisi ollut. Ketähän minä voisin tästä syyttää?

Vituttaa koko opiskelu. Minulla on henkilökohtainen kriisi oppilaitoksen kanssa. Siellä on niin moni asia niin huonosti. Opiskelijat ehkä koostuvat sellaisesta aineksesta, joka kokee olosuhteet keskimäärin ihan hyviksi, mutta minä näen niissä kyllä monenlaista vikaa. Tämän myötä kyseenalaistan tällä hetkellä soveltuvuuteni koko alalle ylipäätään. Vuorotellen ajattelen "no, hankitaan nyt tämä tutkinto niin sitten on tutkinto ja voi tehdä töitä" ja "en halua työskennellä tällä alalla päivääkään". Motivaatio on nollassa. Oppilaitoksen toimintatavat ovat hyvä tae sille, että saadaan enimmäkseen ajatteluun kykenemätöntä työvoimaa. Sellaista vähään tyytyvää massaa. Määrää eikä niinkään laatua.

Lapsi kyllä ilahduttaa. Vietettyään viikon isällään hän on taas niin hyväkäytöksinen ja suloinen, että koko ajan tekisi mieli vain rutistaa. Olemme kyllä aika hyviä kasvattajia molemmat omilla tavoillamme. Välillä mielessä käy pelko siitä että en pysty enää pitämään hänestä huolta, jos oma mielenterveys alkaa vielä pahemmin rakoilla. Järjellä ajatellen se on tietysti aiheeton pelko ainakin juuri nyt. Ehkä voin lykätä hulluksi tuloani vielä parikymmentä vuotta, että hän ehtii päästä omilleen.