pioni

pioni

maanantai 15. joulukuuta 2014

Kiiltokuvamaista perhejoulua odotellessa

Olin aamupäivän lapsen mukana päiväkodissa ja tutustuimme ryhmään, johon hän siirtyy vuodenvaihteessa. Hyvältä näytti: lapsi pääsee ikäistensä seuraan ja aikuset vaikuttivat osaavan asiansa. Vähän vähemmän syytä huoleen, siis.

Hoidin myös jouluasioita eli postitin joulukortit ja kävin ostamassa lahjat veljen lapsille ja kummilapselle. Olemme veljeni kanssa hyvin samalla aaltopituudella sen suhteen, että annamme toistemme lapsille vain sellaisia lahjoja, joita on erityisesti toivottu tai tarvitaan; inhoamme molemmat turhaa ja huonolaatuista tavaraa. Meidän perheidemme välinen lahjonta siis yleensä onnistuu suunnittelun ja keskustelun ansiosta jouhevasti, mutta olen havainnut, että toisin on vanhempiemme ikäpolven kanssa. En tiedä onko kyse sukupolven omista niukoista lähtökohdista vai jostakin muusta, mutta heille tuntuu olevan erityisesti mieleen se, että saavat antaa lapsenlapsille monta lahjaa, joukossa myös aivan turhanpäiväistä krääsää jota emme itse ikimaailmassa ostaisi. Tämä aiheuttaa jonkin verran kitkaa ainakin minun ja äitini välille (no, lähinnä varmaan pääni sisäistä kitkaa, meillähän ei ärsyyntymistä saa tuoda julki), koska en voi välttyä tunteelta, että toiveitani ei kunnioiteta. Mutta olen kyllä viime vuosina ymmärtänyt, että voin tehdä vain oman osani, siis kertoa mahdollisimman selkeästi, mikä se yksi lahjatoiveemme tänä vuonna on (kuten perjantaina tein äidin soittaessa), ja loppu on kiinni äidistä enkä voi häntä muuttaa. Sitten pitää vielä lisäksi sietää äidin marttyyrikohtaus lahjojen avaamisen jälkeen, kun hän on huomaavinaan, että mikään lahjoista ei taaskaan miellyttänyt saajiia vaan hän on kerta kaikkiaan epäonnistunut jälleen kerran. Voi sitä joulun riemua. Yritä nyt tuollaisessa seurassa opettaa lapselle tervettä itsetuntoa.

Mutta piti sanomani, että jotenkin joulun tuntu näyttäisi tänä vuonna edelleen tyystin pakenevan luotani. Eilen kävimme joulumarkkinoilla kumisaappaat jalassa. Tämänpäiväinen kaupassatungeksinta ei auttanut ja lahjojen paketointi, josta olen ennen kovasti pitänyt, tuntuu vain yhdeltä vaivalloiselta tehtävältä muiden joukossa. Kaiket päivät keittiössä pauhaava Jouluradiokaan ei soita tänä vuonna muuta kuin kamalaa a cappella -kakkaa, iskelmää ja Celine Dionia - yök. Minä pidän sellaisista hartaiden laulujen oopperaisista versioinneista; Ave Maria nousi jo viime vuonna suosikkijoululaulukseni ja on sitä edelleen, ja Maa on niin kaunis on nyt myös alkanut miellyttää kovin. Tämä on tietysti kerrassaan mystistä, olenhan vannoutunut ateisti. Tuleekohan minusta uskonnollinen mummeli, jos mummeli-ikään elän?

Olen aika innoissani siitä, että pääsen vuodenvaihteessa töihin. Tuntuu, että tuollainen puolipäiväinen työ on juuri täydellinen tapa palata työnteon pariin. Kerroin äidillekin saaneeni töitä. Kuulemma on pettymys, että otan vastaan siivoustyön. Itse olen onneksi käsitellyt ja hyväksynyt sen, etten ole koskaan äidille tarpeeksi hyvä, joten tämä ei enää hetkauttanut. Toivoisin kuitenkin, että hänkin saisi joskus kokea jonkilaista ylpeyttä tai iloa puolestani, soisin sen nimittäin hänelle ilomielin. Siksipä näitä hyviä kuulumisianikin kerron, harmi vain että viesti tuntuu aina jossain kohtaa matkalla äidin aivoihin kääntyvän negatiiviseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti