Olen hankkinut laukun ja lenkkarit ja kalenterin ja kannettavan tietokoneen (hups ja uuden telkkarin siinä samalla). Jokohan olen valmis koulun alkuun? Ensimmäinen koulupäivä on ensi viikolla.
Kaikkea on ollut sen verran, että olen mennyt jonkinlaiseen suoritusmoodiin. Samoilla vauhdeilla olen saanut tehtyä pari juoksulenkkiä ja vähän jumpattua. Tunnepuolella huolia on huomattavan vähän, mutta kireyttä vähän enemmän. Tai oikeastaan huolia on vain yksi ja kireys juuri siitä johtuvaa.
O:n kanssa on ollut ihan huomattavan haastavaa viime aikoina. Lapsen käyttäytymisessä on semmoisia piirteitä, että tunnen itseni aivan paskaksi vanhemmaksi. Keväällä pääsimme mukaan Voimaperheet-ohjelmaan, jonka tarkoituksena on juuri auttaa pääsemään eroon lapsen pienistä käytösongelmista. Tärkein keino tavoitteen saavuttamiseen on aikuisen oman käytöksen muuttaminen niin, että hän alkaa huomioida lapsen käytöksen hyviä puolia entistä enemmän ja jättää huomiotta pienen huonon käytöksen (sellaisen, josta ei ole suoraa vahinkoa, mutta joka pidemmän päälle tekee arjesta hankalampaa). Ohjelmassa oli hyviä pointteja ja olen tyytyväinen siihen, miten se sai minut huomaamaan oman käytökseni sudenkuopat. Löytyi myös keinoja selvitä monista haastavista tilanteista O:n kanssa. Mutta. Minulla on vaikeuksia sulattaa sitä, että koko ohjelma perustuu siihen, että aikuinen pystyy muuttamaan omaa käytöstään yksinkertaisesti päättämällä, että nyt käytökseni muuttuu. En minä ainakaan ole niin vahva. Siksipä takapakkia tulee aina välillä enkä ole pystynyt sellaiseen johdonmukaisuuteen, mihin kai olisi pitänyt kyetä ohjelman loppuessa. Nyt mietin lähinnä, ovatko muut vanhemmat oikeasti niin kypsiä, että ovat saaneet käytännössäkin huomattavia tuloksia ohjelmasta. Teoriassahan ohjeet toki ovat helppoja toteuttaa. On vain hieman eri asia päättää, että pysyy rauhallisena kiukkuavan lapsen kanssa kuin oikeasti pysyä rauhallisena. Jatkan toki ohjelman ohjeiden mukaan toimimista parhaani mukaan edelleen, ehkä muutos vain tulee meillä hitaammin.
Käytännössä ongelmamme ovat siis sellaisia, että lapsi saa kiukkukohtauksia, huutaa ja määräilee, tosi kiukkuisena myös läpsii ja potkii, ei kuuntele, ei tottele. Se on kierre, koska yksin on vaikea jaksaa niin, että säilyttäisi kaikissa tilanteissa oman malttinsa (etenkin julkisilla paikoilla, joissa on pahimmillaan joutunut kuuntelemaan muiden aikuisten lannistavia kommentteja). Yksi vaikeuttava tekijä on MH:n ajoittainen mukanaolo ja vähän epäselvä rooli näissä tilanteissa. Ohjelman toimintamalleja olen toki hänelle esitellyt, mutta silti välillä tuntuu, että olen ainoa aikuinen paikalla. Siinä mielessä meillä on helpompaa arkisin, kun olen lapsen kanssa kahdestaan. Tuostakin syntyy yksi ristiriita, sillä toisaalta tietysti haluan viettää aikaa MH:n kanssa.
Vaikeaa on. Onneksi kuitenkin suurimman osan ajasta tosi mukavaa.
Kissa oksensi viikko sitten pestylle matolle, taidan mennä siivoamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti