On viimein lämmintä, mutten saa lähdettyä ulos. Eilen luin kyllä hetken kirjaa puistonpenkillä. Katselin aina välillä nurmikolla lojuvia auringonottajia ja tunsin jonkun kuilun välillämme. Tai minun päässäni se kuilu on. Sellainen, jonka yli en voi antaa itseni hypätä. Sitten kävelin kotiin ja mietin, että mikä helvetti minua muka estää pukemasta bikinejä vaatteiden alle ja menemästä puistoon makaamaan pyyhkeen päällä. Ei mikään muu kuin minä itse. Mutta niin se vain on. En pysty suomaan jotain niin hyvää itselleni.
Annoin kuitenkin itseni hankkia tissien yläreunaan epäesteettiset rusketusrajat parvekkeella. Älyn riemuvoitto.
Olen miettinyt paljon miehiä. Tai sanotaan nyt että jonkin verran. Ja tuntenut heihin liittyviä tunteita. Kerroin joskus terapeutilleni miettiväni eroa TT:stä ja että minusta tuntuu etten halua olla enää ikinä parisuhteessa, tai en ainakaan miehen kanssa. Itse ajattelin asian vain jotenkin niin, että kuka tahansa nainen ymmärtäisi minua paremmin kuin TT, mutta terapeutin kommentti oli jotain sensuuntaista kuin "ai, tunnet niin suurta inhoa miehiä kohtaan?". Niinhän minä tunsin, mutta en myöntänyt sitä vielä silloin itsellenikään (mutta ei se tarkoita, etten todella voisi olla naisen kanssa suhteessa - totuus vain on, ettei voi päättää etukäteen minkä sukupuolen edustajaan rakastuu). Ärsyynnyin myös kun tulkitsin terapeutin tarkoittavan että naisista pitävät naiset ylipäänsä ovat vain miehiin pettyneitä. Hän tuskin tarkoitti näin. Kuitenkin aattelin, että se että pettyy kokonaiseen sukupuoleen olisi jotenkin alhaista, siis minussa oleva vika, eikä niissä ko. sukupuolen edustajissa jotka moisen tunteen ovat minussa herättäneet.
Joka tapauksessa tässä lomani aikana olen tullut siihen päätelmään, että miehet pelottavat minua. Pidän itse hyvännäköisten ihmisten katselemisesta, mutta auta armias jos huomaan, että joku mies katsoo minua pidempään kuin 0,2 sekuntia. Tunnetta voi kuvailla vain peloksi, paniikiksi. En todellakaan anna kenellekään mahdollisuutta päästä lähelleni (tai tarkennetaan nyt, että paria tuttua kaverimiestä kyllä siedän) - enkä tarkoita, että ne 0,3 sekuntia " tuijottaneet" olisivat mitään yrittäneet, vaan kyseessä on luonnollisesti minun mielikuvitukseni ylireagointi.
Tänään pääsin nähdäkseni tämän miettimisessä sellaiseen pieneen toivon pilkahdukseen. Assosiointi kävi jotenkin niin, että
Ei ole olemassa miestä, joka olisi tarpeeksi kiltti ja huomioonottava (mutta joka uskaltaisi silti sanoa omat mielipiteensä (jotka olisivat usein samankaltaisia kuin omani))
-> Tunnen kieltämättä monta ihmistä, jotka elävät onnellisen oloisina parisuhteessa miehen kanssa
-> En halua uskoa, että nämä onnellisen oloiset ihmiset ovat vatipäitä, joiden mielestä sellainen mies, joka minusta on ihan paska, on ihana hanipuppeli
-> Toisaalta olen feministi ja sen myötä odotukseni miehiä kohtaan saattavat toden totta olla epärealistisia
-> Mitä sitten? Ne ovat joka tapauksessa minun odotuksiani. Enää en loivenna näkemyksiäni miellyttääkseni ihmisiä. Sitäpaitsi en ole maailman ainoa feministi
-> Saattaa olla olemassa mies tai yhtä hyvin nainen, joka on tarpeeksi kiltti ja huomioonottava ja lisäksi feministi. En voi tietää!
Se, pystynkö ikinä tutustumaan tähän mahdollisesti olemassaolevaan ihmiseen näine sosiaalisine rajoitteineni, on tietysti jo eri juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti