Rahatilanteeni on saavuttanut taas sen pisteen, että pitää myydä jotain omaisuutta. Vaivalloista, jotenkin paljon vaivalloisemman tuntuista kuin rahan tuhlaaminen ja uusien tavaroiden hankkiminen. Jännä juttu. No mutta onneksi kaappi pursuaa liian pientä vaatetta ja kaikkea muuta kertakaikkisen tarpeetonta.
Abstraktien asioiden, kuten tunteiden, selittäminen lapselle on mielenkiintoista. Tai harvoinhan niitä tulee varta vasten selitettyä. Tarkoitan kai, että on mielenkiintoista seurata, miten lapsen ymmärrys niiden asioiden suhteen kehittyy. Minä olen esimerkiksi O:n vauva-ajoista asti kertonut hänelle aika usein, että rakastan häntä. Suhtautuminen tähän on vaihdellut kausittain suuresti. Nyt on näköjään menossa "mutta minä en kyllä rakasta sinua!" -kausi. Mietin, että jos saisi joltakulta aikuiselta tuollaisen reaktion rakkaudentunnustukseensa, niin minkäänlainen suhde sen ihmisen kanssa olisi varmaankin siitä sekunnista alkaen tuhoon tuomittu. Lapsen kohdalla sitä vain toteaa että jaa, se ei vielä tiedä mitä rakastaminen tarkoittaa. Minkähän takia asia on aikuisten kesken niin arka? Järjellä ajatellenhan käsityksiä rakkaudesta on yhtä monta kuin ihmisiä maailmassa, eikä aikuisen käsitys välttämättä ole yhtään sen kehittyneempi kuin päiväkoti-ikäisen (ihan totta, olen oikeasti tätä mieltä). Ja rehellisyyttähän me toisiltamme yleensä haluamme. Luulisi siis olevan hyvä, että kyetään toteamaan ääneen tunteet tai niiden puute? Mutta kuitenkin tunteista puhuttaessa tuntuu (!) aina olevan kaikki pelissä. Pitäisi vain rentoutua. Ehkä minäkään en olisi yksin, jos olisin vain rento-reiskana ottanut vielä kahdeksankin vuoden jälkeen vastaan sen "sori mutta en tiedä 100% varmuudella rakastanko, joten en voi sanoa sitä" -absurdiuden. Olen kai trendikkäästi ilmaistuna mielensäpahoittaja. Mielenipahoittaja? No, semmoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti