pioni

pioni

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Sataa ja elämä on vaikeaa

Olen ollut työttömänä jo vuoden. Olen harjoittanut mielestäni tervettä itsekunnioitusta sen suhteen, millaisia työpaikkoja haen, ja hakemuksia on silti lähtenyt vähintään yksi joka viikko, joinakin päivinä useita. Olen akateemisesti koulutettu. Nyt työttömyysaikana olen vielä käynyt omakustanteisesti (lue: puolisokustanteisesti) erään toisen alan vuoden kestävää kurssia, jonka turvin olen hakenut kymmeniä ja taas kymmeniä työpaikkoja lähinnä kaupan alalta. Olin lähellä tulla valituksi yhteen lupaavaan paikkaan, mutta toisen hakijan työkokemus vei voiton. Toiseen paikkaan pääsin "haastatteluun", joka antoi yrityksestä niin kertakaikkisen hirveän kuvan, että kiitin universumia, etten tullut valituksi.

Äsken laitoin hakemuksen siivoojan työhön. Ei siinä työssä sinänsä mitään vikaa ole, tein sitä opiskeluaikanakin melkein joka viikonloppu ja viihdyin. Voin tosiaan kuvitella viihtyväni vastaavissa hommissa vaikka hamaan loppuun asti, mutta jotenkin olen kuitenkin niin nuiva tyyppi, että ajattelen olevani duunariuden yläpuolella. Tiedostan olevani (lähi)suvun ensimmäinen akateeminen ja haluaisin kovasti, että oma(t) lapseni voisi(vat) katsoa taaksepäin ja ajatella päässeensä jotenkin pidemmälle kuin minä tai vanhempani. Että asiat etenisivät, noin suuremmassa mittakaavassa, siihen suuntaan että jälkipolvilla olisi aina edellisiä enemmän valinnanvaraa. Lisäksi olen huomannut olevani vähän erilainen kuin suurin osa siivoojista, joiden kanssa olen tehnyt töitä. Vähemmän, no, yksinkertainen. Pidän suoraviivaisista ihmisistä, joita siinä työssä tapaa, mutta olen välillä joutunut kohtaamaan myös aika paljon suoranaista tietämättömyyttä, ja jos tietämättömyys olisi työyhteisössäni vallitseva ominaisuus, voisin kuvitella sen käyvän pidemmän päälle hyvinkin raskaaksi. Olen nääs sitä mieltä, että on syytä pystyä tulemaan toimeen sellaisten ihmisten kanssa, joita tapaa työn merkeissä päivittäin. No, nyt hakemani työn kerrottiin olevan itsenäistä, mikä kuulostaa hyvältä. Tämänhetkiselle mielenterveydelleni uskon siivoustyön olevan jopa juuri sopivaa, kaikki muu tuntuisi liian suurelta ja tuntemattomalta.

Näyttää kuitenkin olevan myös niin, että muihin töihin en kelpaa. Enhän tosin tiedä, kelpaanko siivoamaankaan. Itse palkkaisin itseni siihen työhön tältä istumalta, koska tiedän olevani siinä hyvä. Mutta kun hakemuksessa tuota ei pysty näyttämään. Ehkä joku pystyy, minä en. Ylipäänsä viimeisen vuoden aikana olen alkanut ihmetellä, millä ihmeen keinoilla ihmiset markkinoivat itseään työnhaussa niin, että tulevat kutsutuiksi haastatteluun ja vielä palkatuiksikin. Sillä, että listaa rehellisesti vahvuutensa ja kertoo olevansa ahkera ja motivoitunut, ei näemmä pääse muualle kuin vastaanottavan tahon roskapostilistalle. Jonkin aikaa minulla oli cv:ssäni rivi, jolla kerroin sivilisäätyni ja lapsen syntymävuoden, mutta sittemmin mietin, että hittoakos se kenellekään kuluu. Rivin poistaminen ei kuitenkaan johtanut välittömästi parempaan hakumenestykseen. Ongelma on siis muualla. Minulla ei tietenkään ole työkokemusta siitä ammatista, johon olen valmistunut, ja muu kokemukseni on sekalaista. On myös aukkoja cv:ssä, koska olen kokeillut useampaa opintosuuntaa ennen "oikean" löytymistä. Olen toisin sanoen paperilla surkea hakija. Ja silti tiedän olevani hyvä kaikessa, mihin ryhdyn. Mitenhän tuon saisi todistettua, kun ei päästetä ryhtymään?

Sade sentään loppui.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti