pioni

pioni

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Tiedon lähteellä

Pitäisi tehdä yhtä laajahkoa esseetä kouluun, mutta kovin on tahmeaa. Olen nyt hetken havainnoinut näitä ammattikorkeakoulun työskentelytapoja enkä oikein tunnu pääsevän niihin sisälle. Yleisin tehtävätyyppi tuntuu olevan sellainen, jossa pitää etsiä ja copypastettaa jokin spesifi tieto annetusta lähteestä. Eli liian helppoa jos vähänkään osaa etsiä tietoa, ja toisaalta rasittavaa jos ei satukaan löytämään sitä toivottua tekstinpätkää juuri siitä kohdasta, josta sen omasta mielestä kuuluisi loogisesti löytyä. En oikein ymmärrä, millaisia oppijoita tällainen opetustyyli palvelee, minä en ainakaan tunne aivojeni pinnistelevän kovasti (yhtään).

Joka tapauksessa, nyt käsillä oleva tehtävä on aika lailla samaa sarjaa, vain hieman laajempi. Lähteet on toki annettu taas valmiiksi, nyt läpi käytävää materiaalia vain on huomattavan paljon ja siitä pitäisi osata poimia ne esseeseen tarpeelliset kohdat. Ongelma on se, että mielestäni näin alkuvaiheessa opintoja meiltä ei oikein voi tuollaista erikoistiedon rajaamisen ja luokittelun taitoa vielä odottaa. Aihealue on nimittäin sellainen, että siitä on lähiopetuksessa puhuttu vasta vähän eikä esimerkiksi käsiteltyjen ilmiöiden yleisyyksistä ole syntynyt vielä käsitystä. Käytännössä tarkoitus on siis opiskella asia lähes täysin itsenäisesti tiedonhaun ja esseen kirjoittamisen kautta. En tiedä, jotenkin tulee tunne, että AMK:ssa on kuultu että "näin siellä yliopistossakin opiskellaan" ja otettu hyvältä kuulostava keino käyttöön omaankin opetukseen sen tarkemmin miettimättä, miten se soveltuu esim. eri vaiheiden opiskelijoille. Kyllähän minä vielä pärjään, mutta tiedä sitten niistä viime kevään ylioppilaista.

Paras kai jatkaa. Ctrl+c, ctrl+v.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Tutustumisia

Opiskelu syö energiaa. Ihmisiin tutustuminen syö ehkä vielä enemmän energiaa, joskin antaa myös. Olen löytänyt jokusen mukavan tyypin, jonka kanssa istua vierekkäin ja viettää ehkä aikaa oppituntien väleissäkin. Mutta epävarmuuteni pompsahtaa pintaan heti, jos joku noista tyypeistä ei tulekaan minun viereeni istumaan, tai lähtee tunnin jälkeen omille teilleen vaihtamatta sanaakaan, tai vastaa johonkin viestiini niin lyhyesti, että luulen hänen ahdistuneen innokkuudestani. Kamalasti menee aikaa sen miettimiseen, mitä olen tehnyt tai sanonut väärin, miten olen vääränlainen.

Minulla on vaikeaa ihmisten kanssa, joita en vielä juuri tunne. Monet ovat vielä niin nuoriakin, että kovasti joudun todistelemaan että haluan ja voin kuulua joukkoon. Se kuluttaa. Erinäisten sattumien kautta on käynyt ilmi, että jotkut luokkatovereista pitävät (vaikkapa nyt tällaista 12-15 vuoden) ikäeroa kovinkin huomattavana asiana, joka ilmeisesti estää esimerkiksi varsinaisiksi kaveruksiksi ryhtymisen. Itse kun on jo päässyt siis niiiin yli tuollaisista ajatuksista, niin tällaisenkin ilmitulo jotenkin masentaa. Vaikka tavallaan olinkin siihen varautunut. Ikävän olon vallatessa mielen yritän muistella, miten vaikeaa minun itse oli tutustua keneenkään tai kiinnittyä mihinkään parikymppisenä. Lähes mahdotontahan se oli, ja vielä pitkään sen jälkeenkin. En kai siis voi muuta kuin suoda nuorille sen, että moisella kiihkeydellä etsivät itselleen sopivaa kaveripiiriä ja siinä tohinassa voi joku helposti kiintyvä vähän jäädä jalkoihinkin.

Onneksi, pidemmällä tähtäimellä, niihin pariin hyvään tyyppiin saa tutustua koko ajan paremmin - epävarmuus jää toivottavasti vähitellen taka-alalle.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Ihastuksia

Olen koululainen. Opiskelija oikeasti, mutta koululta tuo tuntuu, hiljaa paikallaan istuminen ja opettajan kuunteleminen. Alku on ollut mukava, vaikka tekemisen määrä onkin ollut pienoinen järkytys. Itsenäistä opiskelua on paljon, onneksi siihen on myös varattu joka viikosta päivä tai pari, jolloin ei ole opetusta. Olen jo käynyt juttelemassa siitä, että haluan valmistua keskivertoa nopeammin ja keinoja siihen tuntuisi löytyvän, joten olo on juuri nyt varsin helpottunut.

En ole pystynyt keskittymään aivan täysin opiskelun asiasisältöön ja jättämään huomiotta opiskelukumppaneitani. Se, että ensimmäiset kolme päivää käytettiin lähes kokonaisuudessaan tutustumisleikkeihin (joita en erityisesti rakasta), vaikutti tietysti asiaan. Mutta muutenkin, ehkä olen sittenkin vain ihminen enkä voi elää missään tunteiden tyhjiössä. Luokkakavereista suurin osa on tietysti reilusti itseäni nuorempia, minkä piikkiin olen onnistuneesti laittanut paljon semmoista, no, ei-niin-kypsää käytöstä ja tietämättömyyttä. Silti, tuollaisesta tiiviistä parinkymmenen hengen joukosta huomaa kyllä melko nopeasti ne, joiden persoona jotenkin erityisesti ihastuttaa tahi ärsyttää (opiskelupersoona ainakin). Olisi kai vähän kummallistakin, ellei ryhmän sisällä muotoutuisi pienempiä samanhenkisten ihmisten ryhmiä ja on tietysti helpottavaa, että ei "tarvitse" olla koko porukan kanssa koko ajan. Hermohan siinä menisi. Toistaiseksi iloitsen siitä, että on monta naamaa, jotka jo tunnistan käytävillä. Samalla on hassu pieni kutkutus ja paineita siitä, että pääseekö tutustumaan niihin, jotka vaikuttavat mielenkiintoisilta, vai vihaavatko ne minua ja päädyn hylkiöksi. Tuomio: täydellinen paluu teinivuosiin kaikista ponnisteluista huolimatta.

Tällä viikolla koulutyötä riittääkin, kun lapsi on isällään. Muulloin tekee tiukkaa jaksaa tehdä yhtään mitään opintojen eteen sen jälkeen kun lapsen on saanut nukkumaan. Talvea ja oikeaa pimeyttä odotellessa.

maanantai 22. elokuuta 2016

Ovuleeruu

Olen tulossa vanhaksi. Tai ainakin keski-ikäiseksi. Kroppa kertoo sen kaunistelematta. Ennen tätä kesää en tiennyt, että kuukautiskipujen lisäksi on semmoinenkin asia kuin ovulaatiokipu. Kyllä on, viimeksi eilen. Ehkä viimeisten munasolujen liikkeellepinnistäminen jostain sieltä sarjojen pohjukoista vaatii sitten enemmän työtä. Koko lantionseutua särkee päivän ajan, eikä siinäkään vielä mitään, mutta kun on myös se mieliala. Voisi aivan ongelmitta istua ja tuijottaa seinää koko päivän ja miettiä, että haluaisi kuolla mutta kun senkin eteen pitäisi nähdä vaivaa niin ei jaksa. Kai siinä jotain lohtua voi nähdä, että tuo kestää vain päivän kerrallaan. Vähä pelottavaa silti se täydellinen lamaannus, jopa näin kokeneen masentujan näkövinkkelistä. Voin kuvitella, miten vaivattomasti tämän saa sovitettua yhteen tulevien opiskelujen ja työn kanssa. No, kuumia aaltoja odotellessa.

maanantai 15. elokuuta 2016

Voimista

Olen hankkinut laukun ja lenkkarit ja kalenterin ja kannettavan tietokoneen (hups ja uuden telkkarin siinä samalla). Jokohan olen valmis koulun alkuun? Ensimmäinen koulupäivä on ensi viikolla.

Kaikkea on ollut sen verran, että olen mennyt jonkinlaiseen suoritusmoodiin. Samoilla vauhdeilla olen saanut tehtyä pari juoksulenkkiä ja vähän jumpattua. Tunnepuolella huolia on huomattavan vähän, mutta kireyttä vähän enemmän. Tai oikeastaan huolia on vain yksi ja kireys juuri siitä johtuvaa.

O:n kanssa on ollut ihan huomattavan haastavaa viime aikoina. Lapsen käyttäytymisessä on semmoisia piirteitä, että tunnen itseni aivan paskaksi vanhemmaksi. Keväällä pääsimme mukaan Voimaperheet-ohjelmaan, jonka tarkoituksena on juuri auttaa pääsemään eroon lapsen pienistä käytösongelmista. Tärkein keino tavoitteen saavuttamiseen on aikuisen oman käytöksen muuttaminen niin, että hän alkaa huomioida lapsen käytöksen hyviä puolia entistä enemmän ja jättää huomiotta pienen huonon käytöksen (sellaisen, josta ei ole suoraa vahinkoa, mutta joka pidemmän päälle tekee arjesta hankalampaa). Ohjelmassa oli hyviä pointteja ja olen tyytyväinen siihen, miten se sai minut huomaamaan oman käytökseni sudenkuopat. Löytyi myös keinoja selvitä monista haastavista tilanteista O:n kanssa. Mutta. Minulla on vaikeuksia sulattaa sitä, että koko ohjelma perustuu siihen, että aikuinen pystyy muuttamaan omaa käytöstään yksinkertaisesti päättämällä, että nyt käytökseni muuttuu. En minä ainakaan ole niin vahva. Siksipä takapakkia tulee aina välillä enkä ole pystynyt sellaiseen johdonmukaisuuteen, mihin kai olisi pitänyt kyetä ohjelman loppuessa. Nyt mietin lähinnä, ovatko muut vanhemmat oikeasti niin kypsiä, että ovat saaneet käytännössäkin huomattavia tuloksia ohjelmasta. Teoriassahan ohjeet toki ovat helppoja toteuttaa. On vain hieman eri asia päättää, että pysyy rauhallisena kiukkuavan lapsen kanssa kuin oikeasti pysyä rauhallisena. Jatkan toki ohjelman ohjeiden mukaan toimimista parhaani mukaan edelleen, ehkä muutos vain tulee meillä hitaammin.

Käytännössä ongelmamme ovat siis sellaisia, että lapsi saa kiukkukohtauksia, huutaa ja määräilee, tosi kiukkuisena myös läpsii ja potkii, ei kuuntele, ei tottele. Se on kierre, koska yksin on vaikea jaksaa niin, että säilyttäisi kaikissa tilanteissa oman malttinsa (etenkin julkisilla paikoilla, joissa on pahimmillaan joutunut kuuntelemaan muiden aikuisten lannistavia kommentteja). Yksi vaikeuttava tekijä on MH:n ajoittainen mukanaolo ja vähän epäselvä rooli näissä tilanteissa. Ohjelman toimintamalleja olen toki hänelle esitellyt, mutta silti välillä tuntuu, että olen ainoa aikuinen paikalla. Siinä mielessä meillä on helpompaa arkisin, kun olen lapsen kanssa kahdestaan. Tuostakin syntyy yksi ristiriita, sillä toisaalta tietysti haluan viettää aikaa MH:n kanssa.

Vaikeaa on. Onneksi kuitenkin suurimman osan ajasta tosi mukavaa.

Kissa oksensi viikko sitten pestylle matolle, taidan mennä siivoamaan.

tiistai 2. elokuuta 2016

& Hendrick's

Muutama hyvä ja hyvähkö asia on tapahtunut:

- sain TE-palveluiden siunauksen työttömyysetuudella opiskelemiselle
- vanhasta asunnostani tehtiin perjantaina viimein kaupat - polkuhintaan, mutta en enää edes välitä

Kaksihan noita vain olikin, eli ei muutama vaan pari. No, joka tapauksessa. Rahahuolet ovat hetkeksi poissa. Olen tässä sen johdosta palkinnut itseäni ostamalla pari uutta vaatekappalta ja syömällä ravintolassa ja juomalla listan toiseksi kalleimman G&T:n, suosikkini. Vielä tarvitaan laukku ja lenkkarit, sitten olen valmis koulutielle ja vedän kukkaronnyörit tiukalle. Tai no katsotaan nyt, tatuointi-ideat risteilevät kyllä päässä aivan mahdottoman aktiivisesti, voi olla että sekin asia vaatii toimenpiteitä.

Ensi viikolla lapsi palaa päivähoitoon, sitten ehdin pari viikkoa valmistautua henkisesti opiskelijuuteen ennen kuin tositoimet kutsuvat. Jotenkin pelkään (mutta toisaalta myös toivon), että kohta huomaan jo valmistuvani ja opiskeluaika tuntuu vain hävinneen jonnekin. Liekö iän tuomaa varmuutta vai mitä, mutta huomaan suhtautuvani tulevaan erittäin asiakeskeisesti. Viime päivinä eivät ole juuri käyneet mielessä opiskelutoverit tai -paikat tai mahdolliset sietämättömän ärsyttävät opettajat - haluan vain kaiken tulevaan ammattiin liittyvän tiedon mahdollisimman tehokkaasti annosteltuna niin, että pääsen nopeasti työhön, ja olemaan hyvä siinä työssä.

Nyt lomailen vielä perjantaihin, kun O on mummolassa. Taidan lähteä laukkukauppaan.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Opiskelija

Semmoinen olen, nyt sitten, kai. Vielä pitää jännittää, mitä TE-toimisto tuumaa asiasta. Ilman rahaa on tietysti hankalaa olla, opiskelija ja ylipäätään.

Sain MH:lta kukkakimpun kyseisen saavutukseni johdosta. Lisäksi sain lähinnä kummasteluja siitä, miksi en vaikuta innostuneemmalta asiasta. Hitto, tanssiako tässä pitäisi? Kyllä minä muistaakseni hymyilin, kun tieto tuloksesta tuli. Minun innostukseni nyt vain on semmoista sisäisempää sorttia. Ja innostuksen lisäksi pelottaa aivan perkeleesti, että miten minä osaan olla opiskelija, parikymppisten ihmisten joukossa, ei-akateemisessa oppilaitoksessa, maattuani kolme vuotta kotona ja irtauduttuani kaikesta sosiaalisuudesta, poissa kaikesta tutusta. Ja että miten minä ja lapsi selviämme siitä, että minulla on muutakin elämää kuin hänet. Onko se nyt joku ihme, ettei tanssituta ainakaan heti nyt samalla viikolla?

En tiedä, välillä minusta taas tuntuu, että minun olisi hyvä olla ihan vain yksikseni. Ns. sinkkuna. Muutamia sellaisia wtf-hetkiä on ollut, joissa olen kokenut itsenäisyyttäni loukatun. Olen myös laiskistunut taas, vaikka lupasin liikkua tänä kesänä ahkerasti. Parisuhde laiskistuttaa. Lisäksi minussa on nyt melko suuressa määrin heräämässä joku semmoinen yleinen tyytymättömyys MH:ta kohtaan ja väistämättä vertaan tätä siihen miten olin loppuaikoina TT:n kanssa jatkuvasti vihainen. Feminismistänikin on nyt voimissaan sellainen vihaisempi ja miesten suhteen aika lailla luovuttanut puoli. Se kyllä vähän hävettää, sillä toivoisin olevani ihan reippaasti sen yläpuolella, että laitan MH:n viat miehuuden piikkiin. Jaa-a, mitähän tästä - mistään - tulee.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Viime aikoina tapahtunutta

Jännitän pääsykokeiden tuloksia. Ykköstoiveen pääsykoe tuntui minusta helpohkolta, mutta epäilys jäytää mielessä, koska poistuin koesalista ensimmäisenä; olen ihan varmasti jättänyt jotakin tärkeää huomaamatta tai ainakin tehnyt liudan huolimattomuusvirheitä.

Otin tatuoinnin - pienen, mutta seminäkyvälle paikalle. Koska miksipä ei? Kerranhan täällä vain eletään yms. kliseet. Jälki ei ole sataprosenttisesti sitä mitä toivoin, mutta sitä nyt lienee enää turha harmitella. Menen korjauttamaan, jos se alkaa liikaa painaa mieltä.

Kissa 1 on sairastanut ja viime viikon lopulla tilanne näytti jo todella pahalta. Katti oli parin viikon kuluessa laihtunut rajusti ja alkoi olla kuivunut ja apaattinen koska oli vähitellen lopettanut kokonaan syömisen ja juomisen, joten lähdimme eläinlääkäriasemalle. Ottivat kissan päivän ajaksi nesteytykseen sekä verikokeisiin ja röntgeniin. Mitään ilmeistä syytä syömättömyydelle ei löytynyt, mutta saimme viikonlopuksi kotiin järkyttävän määrän lääkkeitä ja vielä käskyn antaa lisäksi ummetuslääkettä ja syöttää kissaa vaikka väkisin. Pakkosyöttö antoi onneksi hieman voimia ja maanantaina tilanne kääntyi entistä paremmaksi, kun kissi sai puserrettua pepustaan kaksi kivikovaa karvapalloa. Ne siellä olivat olleet tukkona. Nytpä tiedän vastaisuuden varalle, että kissallekin voi antaa tavallista Movicolia. Katin ruokahalu on palannut ja vatsa toimii, joten omakin olo on helpottunut. Massan kerryttäminen takaisin vie tietysti aikansa (ja massin; lysti maksoi mojovat 500 euroa).

Lähdemme äitini luo juhannukseksi. En ole viitsinyt tehdä numeroa vegaaniudestani, koska yritän minimoida vanhempieni epäasialliset kommentit, mutta epäilemättä grillausta ja sen myötä jotakin ala-arvoista ääliöintiä on odotettavissa. Minä vien joka tapauksessa omat ruuat ja olen haalinut kaupasta aineksia vegaanisiin hodareihin: kasvisgrillinakkeja, suolakurkkua, paahdettua sipulirouhetta sekä soijamaitoa majoneesin tekoon. Nam!

(Facebookin vegaaniryhmissä on ollut todella ilahduttavaa lukea itseäni 10-15 vuotta nuorempien vegaanien juttuja siitä, miten kannustavia heidän vanhempansa ovat olleet ruokavalion suhteen. Haluan uskoa, että tuo kertoo jonkinlaisesta muutoksesta yleisessä asennoitumisessa eläintuotteiden kulutukseen. Omat vanhempani ovat vielä sitä Kyllä ihminen vaan tarvii lihaa koska niin se vaan on -sukupolvea. Se, että he kokevat tarpeelliseksi ylipäänsä kommentoida kohta nelikymppisen lapsensa ruokavaliota, on tietysti ihan oma lukunsa ja kertoo mielestäni myös oleellisia asioita tuosta sukupolvesta, mutta ei nyt mennä siihen sen enempää.)

Olen taas nähnyt paljon sellaisia unia, joissa olen älyttömän mustasukkainen TT:stä ja joissa toivon yhteen palaamista. Typerintä on tietysti se, että nuo unet vaikuttavat vähän myös oikeaan elämään, jos vaikka seuraavana päivänä täytyy jostain syystä nähdä TT ja yrittää käyttäytyä normaalin ihmisen tavoin. On tämä elämä joskus vaikeaa.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Salapoliisit

Hallelujaa! Huomenna saan tililleni työmarkkinatukea sen verran, että tämän kuun vuokra tulee maksettua vain viikon verran myöhässä. Työvoimaviranomainen on armollisesti ilmoittanut, että olen heidän tutkimuksiensa mukaan työllistynyt vain tilapäisesti ja osa-aikaisesti ja tuen maksamiselle ei ole estettä. Kela puolestaan lakkasi viimein vaatimasta palkkakuittia, josta käy ilmi jokaisen päivän työaika erikseen ja kelpuutti sen sijaan asiakkaalle lähettämäni laskun kopion, jossa näkyy kokonaistyöaika, työstä maksettava palkka ja kaikki siitä tehdyt vähennykset. Loistavaa salapoliisityötä, TE ja Kela! Hallelujaa!

Lapseton viikko alkoi jälleen. Olin kyllä jo tähän valmiskin, pinna kiristyi loppuviikkoa kohden. Keskiviikkona on pääsykoe, viimeinen ja tärkein. Villi veikkaukseni on, että sen jälkeen tulee migreenikohtaus, kun loppukin stressi laukeaa.

Eipä kai tässä muuta. Taidan palata kakuro-kirjaseni pariin välttelemään kokeeseenlukua.

torstai 26. toukokuuta 2016

Köyhän unet

Päivät rullaavat. Olen täysin rahaton, koska työmarkkinatuki on ollut katkolla pätkätyön aloituspäivästä saakka, joka oli huhtikuun alussa. Kyllähän se näin on, että senttiäkään ei kannata tällaiselle yhteiskunnan loiselle maksaa, ennenkuin on suoritettu perinpohjainen tutkimus siitä, että mitä töitä se on mennyt tekemään ja paljonko (siis, tarkalleen, montako tuntia minäkin päivänä) se on niitä tehnyt ja paljonko se saa siitä palkkaa. Kuolkoon vaikka lapsineen nälkään sillä välin, kun tutkitaan.

No, jatkossa en ota vastaan mitään projektia, josta on tiedossa alle tonni palkkaa. Ei yksinkertaisesti maksa vaivaa.

Viime yönä näin unta, että löysin viimein kaupasta nyhtökauraa. Paketissa vain oli 1,5 kiloa ja ajattelin sen tarkoittavan, että on pakko järjestää juhlat, jotta se kaikki tulee syödyksi. Onneksi oli unta, en millään jaksaisi juhlia. Tänään etsin ko. tuotetta jälleen kolmesta eri kaupasta, mutta mokoma pakenee minua aina vain. Melkoinen operaatio. Kun saan viimein paketin käsiini, laitan satavarmasti sosiaaliseen mediaan selfien, jossa poseeraan saaliini kanssa voitonriemuisena. Ehkä näytän jopa kieltä.

TT sääti lenkkipyöräni vaihteet ajokuntoon (jokseenkin) ja tällä viikolla olen hellästi totuttanut reisilihaksiani pyöräilyyn. Kerrankin olen malttanut aloittaa varovasti. On tuntunut ihan mukavalta (paitsi perseessä - tuo kapea ja kova satula on aina alkuun pieni shokki takalistolle). Kunpa nyt kesän säät suosisivat, että jaksaisin myös jatkaa. Viime kesänähän tein ahkerasti kotijumppaa, mutta ei semmoinen taida olla kyllin monipuolista. Tykkään kyllä älyttömästi siitä kun haba kasvaa punnerrusten myötä. Visuaalisesti siis. Ihme fiksaatio.

Sunnuntaina perustimme lapsen kanssa parvekkeelle laatikkokasvimaan. Retiisit ovat itäneet supernopeasti, joten molemmilla riittää motivaatiota laatikon hoitoon. Myös kodin viherkasvit kukoistavat, ja niinpä olen miettinyt, että ehkä viherpeukaloni ei olekaan aivan keskellä kämmentä vaikka olen aina niin luullut. Kivaa.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Viikonloppupuuhia

Aurinko paistaa, mikä on mukavaa. Lämpöä on liikaa liikkumiseen, mutta vielä liian vähän auringonottoon vähin vaattein jokirannassa, koska mereltä päin käy viileä tuuli. Tuuli on ärsyttävä asia. Oli siellä kyllä auringonottajia joka tapauksessa, jokirannassa siis. Paidattomia ja bikinillisiä nuoria. Haimme MH:n kanssa lounaan kasvisravintolasta ja menimme ulos syömään.

Huomiselle meillä on varattuna piknik-risteily. En minä niin ruotsinlaivoista perusta, mutta nyt on luvattu kaunista säätä. Ajattelin lähinnä istua kannella lukemassa pääsykoekirjaa ja käydä välillä täyttämässä itseni buffetissa. Toivotaan, että siellä on edes jotain vegaanista, muuten jään täyttymättä.

Kunhan O palaa isältään, pääsemme harrastamaan pienimuotoista viherpeukalointia (älkää nyt luulko, että se on minulle jotenkin luontaista, en minä ole ikinä itse kasvattanut mitään muuta kuin kesäkukkia). Saimme parvekkeelle istutuslaatikon ja eilen ostin siihen multaa. Kunnianhimoinen tavoitteeni on saada ainakin retiisi- ja porkkanasatoa. Kurkkua kasvattaisin myös mielelläni, mutta en ole varma onko paikka riittävän aurinkoinen. Mutta sen taimen ehtii hankkia myöhemminkin. Lähinnä sadon onnistuminen olisi tietysti toivottavaa siksi, ettei lapsi saisi kamalia traumoja viljelypuuhista ja vihaisi niitä loppuikäänsä. Hätätapauksessa voin kai hakea torilta porkkanoita ja retiisejä ja huijata, että ne kasvoivat maagisesti yhdessä yössä.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Säärikarvat

Vietän tämän viikon taas yksikseni. Töitä on jäljellä sen verran, että huomenna saanen ne valmiiksi. Huomenna on myös aamulla yhden pääsykokeen sähköinen esivalintakoe. Jännittää, suostuuko tietokone toimimaan; taidan herätä varmuuden vuoksi pari tuntia etukäteen käynnistelemään rakkinetta ja stressaamaan.

Vappu sujui rauhallisissa merkeissä O:n ja MH:n seurassa. O pääsi ensimmäistä kertaa tivoliin ja minulla meni jotain silmään kun katselin ensimmäisellä autorata-ajelullaan ollutta pikkuista. Torilta haettu vappupallo hajosi noin kaksi tuntia kotiintulon jälkeen. Paistoin munkkeja ja tein simaa. Olivat hyviä.

Houkutus koko päivän viettämiseen parvekkeella istuskellen on suuri, mutta en siis ehdi moista harjoittamaan ainakaan vielä pariin päivään. Aurinko ja lämpö ovat kyllä keskimääräistä mukavampia asioita.

Huomaan, että mietin sukupuoli-identiteettiin liittyviä juttuja edelleen paljo(hko)n. Olen antanut itselleni luvan identifioitua Muu, mikä? -kategoriaan ja sen myötä tulee aika paljon vastaan semmoisia asioita, joissa pystyn nyt hyväksymään itseni tämmöisenä kuin olen paremmin kuin ennen. Tuntuu, että paineet naisena kelpaamisesta ovat poissa. Äsken parvekkeella (no ok, kävin minä siellä juomassa kahvin) katselin tuulessa liehuvia säärikarvojani ja ajattelin että aika hienot. Ennen olen pitänyt niitä riesana, mutta nyt ajatus on kääntynyt niinpäin, että oikeastaan niiden poistaminen on se, joka on aina ollut riesa. En todellakaan ole koskaan ajellut sääriäni mistään muusta syystä kuin kelvatakseni muiden katseille. 
 
Myös vaatevarastoni on käynyt läpi mittavaa karsintaa, sillä vuosien mittaan olen hankkinut moniakin sellaisia vaatekappaleita, erityisesti juhlavaatteita, jotka ovat selvästi perinteisellä tavalla naisellisia. En kai ole ajatellut, että myös juhlissa voisin pukeutua oman tyylini mukaisesti, vaikka se tuottaisikin muille juhlavieraille päänvaivaa. Sillä se tuottaa. Päänvaivaa ihmisille. Se, kun jonkun ulkonäössä on perinteisesti vastakkaiseen sukupuoleen yhdistettyjä elementtejä, tai sitten androgyynejä. Erityisesti se, kun he eivät voi olla 100%, vaan vaikkapa vain 99,5% varmoja jonkun sukupuolesta. Olen valinnut "helppoon" sukupuolirooliin sujahtamisen, vaikkei se ole minulle ollut yhtään helppoa, vaan olen sen vuoksi aina juhlissa tuntenut oloni todella epämukavaksi enkä yhtään omaksi itsekseni. Ajattelin muuttaa asian nyt. Lähitulevaisuudessa ei ole mitään pirskeitä tiedossa, mutta eiköhän jotakin ennen pitkää ilmaannu.

Mutta nyt takaisin sorvin ääreen. Kun töitä kerrankin on, käytän hyväkseni tilaisuutta laukoa kaikki kuluneimmat työaiheiset latteudet.

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Tutuille vaiti ja vieraille hiljaa

Töitä tuli vielä noin 40 tuntia lisää. Järkyttävää paperisotaahan tämä tietää, mutta jospa euroja jäisi käteen edes muutama enemmän kuin täysin työttömänä kuukautena.

Lapsen päiväkotiryhmän vanhempien sähköpostilistalla tapahtuu. Yksi vanhempi on niin innokas järjestämään lasten päiviin tekemistä (kaupungin omat resurssit ovat vähissä, joten päiväkoti ei yleensä vastusta, jos vanhemmat vaikkapa keräävät keskuudestaan pienen kolehdin jonkun kivan retken tekemiseen), että muilla on jo vaikeuksia pysyä perässä. Nyt kyseinen vanhempi on - ilmeisesti yksinään - suunnitellut vappuriehaa, joka vaatii useiden eurojen panostusta jokaiselta perheeltä ja joka sisältää vielä lisäksi elementtejä, joiden en millään usko olevan kaikkien mielestä ns. ok. Haluaisin kovasti kirjoittaa postilistalle vastineen ja kyseenalaistaa koko suunnitelman, mutten uskalla. En minä halua olla yksin hankala, tai haastaa riitaa puolitutun, sanavalmiin henkilön kanssa. Olen siis hiljaa. Ja kiehun.

Jotta en ajattelisi koko ajan rahaa, työttömyyttä, tulevaisuuden toivottomuutta ja tämän maan matkaa kohti tuhoa, leijailen taas musiikin mukana muihin maailmoihin.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Tulevaisuuden työpaikka

Luen kaksiin pääsykokeisiin. Ärsyttävää. Minä osaan keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Pelkään, että lopulta olen valmistautunut huonosti molempiin kokeisiin. Toisen kokeen materiaali on oikeasti kiinnostavaa ja toisen aivan hirveää konsulttikielistä diipadaapaa. Näistä jälkimmäinen on luonnollisesti se, joka avaisi pääsyn sille alalle, jolla on hyvä työllisyystilanne. Se pääsykoe on vieläpä ensimmäisenä, joten pitänee skarpata aineiston kanssa.

Töitä ei ole tällä viikolla ollutkaan. Sataa tuntia lupailivat, vajaat kaksikymmentä olen tehnyt, tässäköhän se oli? Tein Kelalle ja TE-palveluille ilmoitukset, että teen pätkätöitä - tukien maksun katkeaminen on kai odotettavissa lähiaikoina, siksi aikaa kun selvittävät mistä on kyse, etten vain vahingossa saa yhtään ylimääräistä pennosta. Minua säälittää, kun ajattelen niitä TE-palveluiden työntekijöitä, jotka saavat käsiteltäväkseen tällaisia ilmoituksia ja joita on mitä ilmeisimmin ohjeistettu olettamaan asiakas ensisijaisesti huijariksi. Tuon oletuksen vuoksi he joutuvat katkaisemaan asiakkaan työttömyystuen maksun ja pyörittelemään ilmoitusta ties miten monen työpöydän kautta, jotta voidaan todeta, että ei, tämä asiakas ei ollut huijari, vaan puhui totta ja on oikeasti pätkätöissä, samalla työnantajalla ja samanlaisessa työsuhteessa kuin viime kerralla, mutta tulipahan nyt varmuuden vuoksi taas tarkistettua asia, sillä koskaanhan ei voi olla varma. Ja onneksi työttömiä on vain puoli miljoonaa ja pätkätyöt yleistyvät yleistymistään, niin ilmoituksia saa käsitellä aina vain enemmän, jee! Työkkäri taitaa olla tulevaisuuden työpaikka, siellä ei kenenkään tarvitse pyöritellä peukaloitaan.

Ilmoitusten tekemistä varten otin ylähyllyltä esiin Tärkeitä ja tärkeähköjä papereita -laatikkoni. Noin viisi sekuntia sen jälkeen, kun olin kaivanut sieltä tarvitsemani paperit ja laskenut laatikon viereeni lattialle, kissa meni laatikkoon nukkumaan. Kelan päätösten, vakuutuspapereiden ja lääkereseptien päällä on selvästi hyvä koisia.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Älä klikkaa mua

No nyt on sitten vuorostaan hiljaisempaa tällä osastolla sen vuoksi, kun on töitä. Istun tuntikausia päivässä jähmettyneenä hiirikäsi ojossa ja valitsen, klikkaanko Kyllä- vai Ei-napin päällä. Esimerkiksi tänään viitisentuhatta kertaa. Kun en tee sitä, haluan pois tietokoneen ääreltä. Niska tuntee, että klikkailtu on.

Tämä on ollut ensimmäinen vaikea viikko erossa MH:sta. Olen ollut kiukkuinen ja mustasukkainen, samalla kuluttavalla tavalla kuin olin aikanaan TT:n kanssa. Saattaa kyllä liittyä PMS:ään. Viime yönä näin unta, että olin kylässä TT:n luona ja jostakin hyllyn päältä alkoi tippua niskaani kondomipaketteja. Niitä oli sellainen vuori, etteivät mahtuneet siihen hyllyyn. Ajattelin, että TT:llä taitaa mennä nykyään paremmin kuin minun kanssani. Oli vähän ikävä. Sitten soi herätyskello.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Fyffe ja häpeä

Johan tässä tuli lomailtua. Eilen iltapäivällä sain viimein ensimmäisen työtehtävän, jonka tekeminen tosin kesti vaivaiset kaksikymmentä minuuttia. Se olikin ilmeisesti vasta kokeilukappale. Nyt odottelen seuraavaa.

Eilen illalla koin jonkinlaisen romahduksen raha-asioiden suhteen; MH tietää, että olen vähintäänkin tiukoilla ja on kannustanut minua talouteni kuntoonsaattamisessa. Järjellä ajatellen tiedän, että on hyvä, että hän pitää asioita esillä, mutta silti välillä tuntuu että pää hajoaa. Numerot ovat mitä ovat, viivan alle jää aina miinusta, ja ensireaktioni on työntää kaikki pois mielestä, koska hävettää niin helvetisti. No, nukuin sitten yön yli ja tänään olen saanut pyydettyä parille laskulle maksuajan pidennystä ja kysyttyä pankista mahdollisuutta opintolainan lyhennysvapaaseen. Eivät nuo minua pelasta, mutta tuntuu että olen ainakin yrittänyt jotain.

Ongelmien suurin syy tällä hetkellä on asuntoni, joka ei näytä menevän kaupaksi ja josta ei tule nyt vuokratuloakaan. Olen vähän tyytymätön välittäjään (lähinnä hänen laatimaansa myynti-ilmoitukseen - olen kyllä vienosti ehdottanut siihen paria muutosta), mutta toimeksiannon irtisanominen kesken sopimuskauden olisi kallis liike sekin. Asunnossa tarvitaan putkimiestä ja joudun toistuvasti pyytämään siellä päin asuvaa veljeäni hoitamaan asiaa, sillä isännöitsijän suosittelema putkimies on näemmä semmoinen teflon-tyyppinen, jonka kanssa on vaikea saada mitään sovittua (hän kävi paikalla jo kertaalleen, mutta ongelma ei korjaantunut, joten nyt yritetään toista yhteydenottoa). Voi kun joku remontointia rakastava nyt vain ostaisi sen kämpän pois käsistäni.

No mutta hei, näin pääsiäisen jälkeen saa kaupasta tarjousmämmiä ja sitä minulla myös on. Taidan mennä ja vedellä kipollisen naamariin soijavispin kanssa, on muuten hyvää.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Valmiimpi

Blogissa on tavallistakin hiljaisempaa, koska minä olen heittäytynyt vapaalle. O on tämän viikon isällään ja minä olen huidellut pitkin maita ja mantuja (eli olin puolitoista vuorokautta MH:n luona hänen työskentelypaikkakunnallaan ja sitten olen maannut kotona). Oikeastaan aika paljon energiaa menee sen työn alkamisen odotteluun. Minua on jo pyydetty luomaan itselleni käyttäjätunnukset tarvittaviin järjestelmiin ja testaamaan, että kirjautuminen onnistuu, mutta sen jälkeen en taas ole pariin päivään kuullut asiasta mitään. Turhauttavaa päivystämistä.

Olen sitten käyttänyt vapaata aikaani tavaroiden liikutteluun: saimme takaisin jättimäisen laatikollisen vauvanvaatteita ja kaiken maailman tarvikkeita, jotka olivat olleet lainassa O:n serkulla. Meillähän ei enää ole niille käyttöä, joten nettikirppikset kutsuivat. Kauppa käy huonosti. Ei kai se ole mikään ihme, kun käytettyä tavaraa on tarjolla joka tuutissa, kirppiksetkin aivan kyllästettyjä sellaisella tavaralla, jota ei enää kukaan tule ikinä haluamaan ja jonka olisi voinut heittää suoraan roskiin. Lisäksi ihmiset tuntuvat olevan varsin tarkkoja rahoistaan - en selvästikään ole ainoa, jonka talous on tiukalla. Ei tässä kirppishommassakaan kovin hyville tuntipalkoille pääse, kun joka tavara on kuvattava ja mitattava.

Olo on tällä viikolla muutamaan otteeseen ollut poikkeuksellinen ja olen miettinyt, että mikäs se tämmöinen tunne on. Ettei vain olisi kuulkaas ilo. Joku semmoinen ihan uudenlainen ja kokonaisvaltaisempi ilo kuin ennen. Pienehköistä asioista kuten hiustenleikkuusta, uudesta hienosta paidasta tai upean taideteoksen näkemisestä. Olen minä ennenkin iloinnut kampaajakäynnin jälkeen siitä uudesta tukastani muutaman päivän ajan, mutta kun kuontaloani eilen siistittiin, niin minuun levisi semmoinen tunne, että olen kokonaisuutena kunnossa, enkä vain niiden karvojen osalta. Että olen jotenkin valmiimpi ja voin olla tämmöinen kuin olen. Aika vaikea selittää, mutta aika mukavaa.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Täydellistä elämää

Olen päässyt ihan vauhtiin: mummopyörä on saanut kyytiä jo kolme kertaa. Eilen pyöräilin erääseenkin itäiseen lähiöön hakemaan yhtä nettikirppikseltä ostamaani pikkutavaraa. Neljänkymmenen viiden minuutin reissu teki kipeää, kun ei ole yhtään lihaksia. Toisaalta takaisin kotiin selvitessäni tunsin kyllä varsin suurta ylpeyttä, joka peittosi tuon kivun.

MH ei ole karkonnut elämästäni, vaikka tapasi vanhempani viime perjantaina (itse asiassa vielä pikaisesti uudelleen maanantaina, kun vanhempani kyyditsivät minut ja lapsen takaisin kotiin). Kaikki meni oikeastaan ihan hyvin. Tykkään MH:sta kamalan paljon.

Surettavinta pääsiäisessä oli huomata, että äitini kissa on varsin huonossa kunnossa. Hän on jo 16-vuotias, joten seniorien vaivoja alkaa olla, nyt näkyvimmin nivelissä. Aina kymmenen vaivalloisen kävelyaskeleen jälkeen hänen täytyy pitää lepotauko, eikä hän kuulemma ole enää pariin viikkoon päässyt yläkertaan. En tiedä näemmekö enää (jos vaivoihin tepsivää lääkettä ei löydy nopeasti, mielestäni olisi oikein päästää hänet jo vehreämmille myyrästysmaille), joten tarjosin katille mahdollisimman paljon läheisyyttä ja silittelyä. Omat kissamme 1 ja 2 taisivat myös havaita vanhuksen olevan melko heikkona, koska mitään sähinöitä tai muita välienselvittelyjä ei ollut, kun saavuimme kylään.

Sunnuntai-iltana kävi kylläkin Kissalle 2 ikävä tapaus, kun joku tuntematon kissa kävi kuistilla häntä pöllyttämässä. Minä ja isäni kuulimme kissatappelun äänet ja isä ryntäsi ensimmäisenä ulko-ovelle, mutta heti oven raottuessa äidin kissa syöksyi ulos erottamaan tappelijat ja vieras kissa katosi pimeyteen. Sairaasta vanhuksesta siis löytyikin vielä ytyä, kun omaa reviiriä vähän vakavammalla tavalla uhattiin. Hän on sankarini. Tilanteen jälkeen isä kantoi hänet takaisin sohvalle lepäämään. Kissa 2 piiloutui kuistin alle murisemaan ja maanittelin häntä sieltä pois muutaman minuutin ajan. Järkytys oli niin suuri, ettei hän ole vieläkään siitä täysin toipunut. Ruoka maittaa tavallista huonommin ja naukumista olen kuullut vain kerran tapauksen jälkeen, vaikka hän yleensä on kovinkin juttelevainen. Fyysisiä vammoja on pari: purujälki kainalossa (iso reikä ihossa, josta ei kuitenkaan tule verta) ja jonkinlainen vaurio yhdessä varpaassa/kynnessä. Toivon, että paranevat ilman lääkärikäyntiä, koska se on niin kallista lystiä, eikä edes lystiä. Taas saan tarjota läheisyyttä.

Onko semmoista ammattia kuin eläintensilittelijä? Minä olisin siinä tosi hyvä.

Tykkään katsoa videoita, joissa esimerkiksi tuotantotiloilta pelastetut eläimet ovat saaneet asuinpaikan turvallisesta hoitolasta maalta ja viettävät aikaa muiden eläinten sekä sellaisten hoitajien kanssa, jotka ymmärtävät eläinten tunne-elämää. Lampaat, lehmät ja broilerit nauttivat sylissäpitämisestä ja silityksistä siinä missä kissa tai koira. Minä voisin olla se, joka saa silittää niitä. Se olisi oikeastaan täydellistä elämää.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Hyvääkin

Minulle tarjottiin noin kolmen viikon pituista työpätkää samasta firmasta, jonka yhdessä projektissa olin vuosi sitten asiantuntijana. Työn kuvaus oli vähän samankaltainen kuin viimeksi, ja sitä tehdään jälleen kotoa käsin. Raha tulee tarpeeseen. Alunperin työn piti alkaa jo eilen tai tänään, mutta perjantain jälkeen en ole kuullut firmasta mitään, joten projektin aikataulut taitavat venyä ja paukkua, kuten taisi käydä vuosi sittenkin. No, mitäs muutakaan tekemistä minulla olisi kuin odottaa.

Koetan onneani yhteishaussa. Hain kahteen sosiaali- ja terveysalan koulutukseen AMK:hon (molempiin haetaan samalla pääsykokeella) ja yhteen humanistiseen aineeseen yliopistolle. Kuten tästä huomaa, olen hukassa sen suhteen, mitä haluaisin tehdä. Tai ehkä ongelmani on ennemminkin päinvastainen: en ole yhden asian ihminen, vaan opin halutessani nopeasti melkein mitä vain ja voin tehdä monenlaisia töitä ja vielä viihtyäkin niiden parissa, kunhan ne tarjoavat jonkin verran mahdollisuuksia kehittymiseen. Mutta mitään intohimoa tiettyyn alaan tai aiheeseen minusta ei kyllä saa revittyä esiin. Nuo AMK:n koulutukset vaikuttavat semikiinnostavilta ja niissä olisi lisäksi hyvät työllisyysnäkymät. Humanisteille on tietysti tarjolla lähinnä apurahatutkijan töitä, mistä en ole erityisen innostunut, joten voi miettiä onko mitään järkeä hankkia jo toinen tutkinto samasta tiedekunnasta vain siksi, että aine sattuu kiinnostamaan.

Nykyisillä yhteishakusysteemeillä mahdollisuuteni saada opiskelupaikka ovat tietysti olemattoman pienet, kun uusille ylioppilaille on varattu reilut sisäänottokiintiöt. Mutta yrittänyttä ei laiteta, vai miten se meni?

Perjantaina lähdemme äitini luokse pääsiäistä viettämään. Koska olemme köyhiä eikä minulla ollut varaa junalippuun, MH antaa meille kyydin. Tiedossa siis Kiusallinen EnsitapaaminenTM MH:n ja vanhempieni välillä. Hän kyllä autoilee sieltä pois jo samana päivänä, joten ehkä kiusallisuuden määrä on vielä jokseenkin hallittavissa (todennäköisesti ei, yritän vain rauhoitella itseäni vähän).

Kissat ovat päättäneet luopua talviturkeistaan. Saattavat kyllä katua sitä viikonloppuna, kun saavat tilaisuuden ulkoilla eikä olekaan vielä lämmintä! Joka tapauksessa, harjasin aamupäivällä Kissaa 1 parin minuutin ajan furminaattorilla, ja tuloksena oli kokonaan karvalla kuorrutettu olohuoneen matto. Kun keräsin irtokarvat aivan tiiviiksi palloksi, niitä oli melkein tennispallon verran. Ja hän on kissoistamme pienempi. Mutta voi sitä tyydytystä, kun tietää että sellainen karvamäärä menee suoraan roskikseen kulkematta lattian/sohvan/sängyn/vaatteiden/verhojen ja teippiharjan/imurin kautta.

Aamulla pyöräilin ensimmäistä kertaa tänä keväänä (siis en lenkkeillyt, menin vain hammaslääkäriin ja kauppaan). Kunto on aivan nollassa ja ylämäet olivat tuskaa. Tasaisella kiitäminen sen sijaan oli nautintoa. Kokeilen ehkä toisenkin kerran tänä vuonna.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Molemmista päistä

Torstai-iltapäivänä päiväkodilla kerrottiin, että liikkeellä on ärhäkkää vatsatautia, ei kuitenkaan vielä O:n ryhmässä. No heti kohta oli, sillä O aloitti oksentamisen yöllä viideltä (minun sänkyyni) ja jatkoi perjantai-iltapäivään saakka (lähinnä ämpäriin). Sitten rauhoittui ja lauantai oli aika tavallinen lauantai, lapsi käveli reippaasti kirjastoon ja popsi kauppahallissa hyvällä ruokahalulla nuudelisalaattia ja paistettua seitania. Seuraavana yönä sänkyyni tulivatkin (lapselta) sekä oksu että ripuli, joista jälkimmäinen jatkui vielä eilisen. Sanomattakin on selvää, että olin juuri palauttanut paikalleen petauspatjan, joka oli edellisen oksupesun jäljiltä viimeinkin kuivunut. Nyt taidan nukkua varmuuden vuoksi vielä pari yötä ilman. Huomenna voin toivottavasti viedä O:n jo hoitoon, sillä olen aivan naatti.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Jojo

Minusta on vanhemmiten tullut painojojoilija, jojopainottelija. Raskauden aikana painoa tuli 20 kg, josta vain 12 kg poistui "itsestään", kumma juttu. Sittemmin olen sahannut ylös alas niiden loppujen kahdeksan kilon kanssa. Juuri nyt olen neljä kiloa painavampi kuin ennen raskautta. Aivan viime viikkoina paino on ollut laskusuunnassa, sillä olen tinkinyt omista syömisistäni, kun rahat ovat finaalissa. Jos joskus olen paremmin toimeentuleva, paisunen pullataikinan lailla. Mutta nyt on kyllä oikeasti toivoa saavuttaa se lähtöpaino.

Iloitsen, kun iltaisin on valoisaa. Voi (eli jaksaa) mennä vielä Pikku Kakkosen jälkeen ulos lapsen kanssa. Tulee siis liikuttua edes vähän, sillä tavalla ei-väkisin. Jotenkin mukavaa, kun on syy poistua kotoa ihmisten ilmoille - tulee toiveikas olo sen suhteen, että on vielä jollakin tavalla elämässä kiinni.

Oikeastaan kun tänään istuin pihan penkillä, mietin että tuntuu vähän samalta kuin vuosi sitten. Semmoiselta että minä ja lapsi ollaan kahdestaan ja olemme vapaita touhuamaan illatkin mitä meitä huvittaa. MH on nyt tosiaan viikot poissa, ja näköjään minä olen löytänyt tilanteesta hyvääkin. Tajunnut, että parisuhde laiskistaa ja laittaa pisteen määrätietoisuudelle, sikäli kuin sellaista on henkilössä joskus hitusen verran ollut. Ja että nyt on aikaa olla epälaiska, no, epälaiskempi, ehkä jopa ns. pitää huolta itsestä.

Ehkä keväinen sää vain sekoitti pääni. Perjantaille luvataan sentään lumisadetta.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Pölykeuhko

Juhlimme viime viikonloppuna O:n syntymäpäiviä, vieraina oli kaksi lapsosen kaveria äiteineen ja juuri sen verran ihmisiä meille mahtuukin, jotenkuten, parin tunnin ajaksi. Olin aika ylpeä vegaanisista tarjoiluistani, vaikka suklaakakusta olisi kyllä pitänyt laittaa kuva siihen Ei mennyt kuin Strömsössä -Facebook-ryhmään. Hoin itselleni koko valmistusprosessin ajan, että maku on tärkein, niin että kaakun valmistuessa uskoin siihen jo itsekin. Muutoin en olisi kehdannut moista läjää laittaa tarjolle. No, kaikkein tärkeintä oli tietysti että lapsella oli kivaa, ja kyllä sillä taisi olla. Ihanaa miten vähään voi olla tyytyväinen.

Tämän viikon ajan O onkin isällään ja minä vapaana kuin taivaan lintu. Eilen päätin lopettaa flunssakärvistelyn ja kävin uimassa. Se oli aivan ihanaa, vaikka loppua kohden räpiköin niin väsyneenä että jos olisin lähtenyt vielä yhdelle altaanmitalle, olisi varmaan uimavalvoja hypännyt pelastamaan. Uinti ei aiheuttanut välitöntä olon huononemista, mutta viime yönä yskin niin etten saanut nukuttua kolmen ja viiden välillä ollenkaan. Olin MH:n luona ja siinä yön tunteina tulin sitten miettineeksi, että voisiko yskä ja keuhkoja puristava tunne johtua sittenkin jostakin astmantapaisesta flunssan sijaan. Toivottavasti ei ainakaan kissa-allergiasta. MH:n koti oli varsin pölyinen (siis oikeasti, ehkä pölyisin koti jonka olen ikinä nähnyt) ja mietin vaikuttaako se olooni, siispä imuroin asunnon tänään, vaikka periaatteessa vastustankin sitä, että joudun moista tekemään toisen siivoukseen kykenevän aikuisen kodissa (no, enhän minä varsinaisesti joutunut vaan valinta oli omani). Katsotaan, helpottuuko olo lähiaikoina; ellei, niin kai sitä voisi jonkinlaisiin tutkimuksiin hakeutua.

MH aloittaa ensi maanantaina työt toisella paikkakunnalla. Näemme siis jatkossa viikonloppuisin. Minun kohtaloni on näemmä ajautua toistuvasti sellaisiin elämäntilanteisiin, että parisuhde siirtyy jonkinlaiseen etämoodiin. Vihaan sitä aivan sydämeni pohjasta. Tällä kertaa toki takana on vasta reilu puoli vuotta tätä suhdetta ja olemme sikäli toisistamme irrallisia yksilöitä, että jokapäiväinen näkeminen ei tunnu ainakaan minusta mitenkään välttämättömältä. Joka tapauksessa vihaan sitä, kun kommunikointi on pidemmän aikaa lähinnä viestejä tai puheluita, kun ei tiedä, miten toinen päivänsä viettää ja mitä ajattelee. Ahdistun. Mutta tilanne on väliaikainen ja siitä selvittäneen, tavalla tai toisella.

Ahdistun myös uutisista. Tuntuu, että mitään hyvää ei tapahdu. Tiedän kyllä, että tapahtuu, ja että keskivertoihmisen asiat ovat keskimäärin paremmin kuin sata tai viisikymmentä vuotta sitten eläneen keskivertoihmisen ja blaa blaa. Mutta kuitenkin. Esimerkiksi työttömistä käytävä keskustelu on tällä hetkellä aivan käsittämätöntä, täynnä syyllistämistä. Eilen uutisoitiin, että työnantajat palkkaavat mieluummin työssäkäyvän kuin työttömän. No tuon minäkin olisin voinut kertoa. Kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen todennäköisyys tulla palkatuksi laskee jyrkästi. Niin no, entäs tällainen yksilö, joka on ollut työttömänä yli kaksi vuotta, mutta joka sitkeästi ajattelee, että hänestä voisi vielä olla johonkin? Olisiko kaikille osapuolille todellisuudessa helpompaa, että vain katoaisin kartalta ikuiseksi työmarkkinatuen ja sitten eläkkeen nostajaksi, enkä yrittäisi rimpuilla kohtaloani vastaan hakemalla töitä ja pääsemällä jopa haastatteluihin? Elättelenkö aivan turhia toiveita, kun kuvittelen olevani kuitenkin aika fiksu, ja että minusta voisi olla jollekin työnantajalle hyötyäkin?

Työtönkin voi olla vain väärillä tavoilla. Ei saa erakoitua kotiin, mutta ei saa myöskään lähteä ihmisten ilmoille (esimerkiksi liikuntapaikkoihin, iik), kun pitää olla hakemassa töitä. Pitää näyttää siistiltä, potentiaaliselta työntekijältä, mutta ei liian siistiltä, ettei luulla rahojen menneen turhuuksiin. Pitää olla reipas, mutta nöyrä. Pitää olla standardit sen suhteen, mitä töitä hakee, vaikka oikeasti ei taida olla valinnanvaraa.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Naisten, miesten ja muiden päivä

Hyvää naistenpäivää. Sitten suoraan asiaan. Olen viime aikoina harjoittanut varsin aktiivista pohdintaa sukupuoli-identiteettiini liittyen. Olen tullut siihen tulokseen, että en voi pitää itseäni aivan sataprosenttisesti naisena. Ehkä puoliksi kuitenkin. Siitä, mitä se toinen puoli on, minulla ei ole vielä niin vahvaa käsitystä, että yrittäisin siitä kirjoittaa.

Mediassa on viime kuukausien, tai ehkä parin vuodenkin, aikana käsitelty aiempaa enemmän muunsukupuolisuutta ja muutama henkilö on puhunut julkisuudessa muunsukupuolisuudestaan. Vasta tämän myötä asia on tullut itselleni todelliseksi ja nyt voin helpottuneena myöntää sen koskevan myös itseäni. Olen kyllä miettinyt näitä asioita aina, mutta miten olisin voinut tietää olevani jotakin sellaista, mitä en edes tajunnut olevan olemassa? Nuorempana, seurustellessani transmiehen kanssa, mietin useaan otteeseen olenko ehkä itsekin transsukupuolinen, sillä kaikki naiseudessa ei vain tuntunut omalta. Mutta aina pohdinnan lopuksi oli pakko todeta, että en minä itseäni miehenäkään pidä. Minkään muun vaihtoehdon olemassaolosta en tiennyt silloin mitään, joten asia painui taas mielessä taka-alalle. Vuosien mittaan olen kuitenkin kokeillut asettumista loputtomalta tuntuvaan määrään erilaisia naisen rooleja. Mihinkään niistä en ole sopinut, vielä koskaan en ole tuntenut löytäneeni omaa paikkaani, aina olen ollut vääränlainen. Kun muunsukupuoliset ovat nyt medianäkyvyyden kautta jotenkin tulleet todellisiksi, tunnen itseni tarpeeksi vahvaksi asettumaan binäärisen sukupuolikäsityksen ulkopuolelle; en ole siellä yksin.

Tällaisen asian tajuamisessa on tietenkin se tragedia, että mikään ei muutu. Tässä maassa en voi hankkia itselleni mitään virallista statusta muunsukupuolisena, ja uutta henkilötunnusta. Siispä tulen olemaan muiden silmissä nainen ja aiheuttamaan edelleen paheksuntaa kun teen ei-naisellisena pidettäviä valintoja ja kärsimään edelleen huonosta huumorista, jota revitään miesten ja naisten oletetuista eroista. Voin vain toivoa kyselyitä ja lomakkeita, joissa saa rastittaa sukupuolekseen "muu" (on muuten hieman naurettavaa, että koen tuon rastin piirtämisen ehkä parhaaksi mahdollisuudekseni ilmaista sukupuoltani "virallisesti"). En minä halua alkaa joka tilanteessa selittää kovaan ääneen sukupuoli-identiteettini muuttuneen, asiahan on henkilökohtainen. Nimeni muuttamisella voisin tietysti tehdä asian jollain tasolla tiettäväksi, mutta senkin tarpeellisuuden pohtiminen on vielä alkutekijöissään. Tulee mieleen se vitsi: Mistä tietää, että joku on vegaani? Ei huolta, hän kyllä kertoo sen itse.

(Olen muuten nykyään vegaani)

Tarkoitan vain, että luulenpa, että vegaanit ja muunsukupuoliset eivät ylipäänsä yritä erityisesti vetää huomiota näihin ominaisuuksiinsa. Mutta on sosiaalisia tilanteita, joissa asia täytyy syystä tai toisesta ottaa esiin (vaikkapa nyt ravintolassa syöminen tai sellaiseen keskusteluun joutuminen, jossa joku levittää väärää tietoa muunsukupuolisuudesta). Jostain syystä enemmistön edustajat kokevat silloin, että asian esiin tuomisen syy on nimenomaan huomiohakuisuus, vaikka kyse on puhtaasti käytännöllisyydestä. Voin vain toivoa itselleni voimia tällaisten tilanteiden varalle. Jotenkin ajattelen, että selviän niistä, kun olen selvinnyt elämästä tähänkin saakka.

Ihanaa on sen tietäminen, että lapselle tämä ei ole asia eikä mikään. Pienet ovat avoimia kohtaamaan aivan kaikenlaisia ihmisiä, ja äitinä tiedän kelpaavani aina sellaisena kuin olen. Sitten kun meillä kiinnostutaan sukupuolista, oma kokemukseni saa kulkea mukana sivujuonteena opettamassa, että meitä on joka lähtöön ja olemme kaikki kuitenkin aika tavallisia.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Osaamaton

Lapsi on ollut perjantaista saakka mummolassa (palaa huomenna). Minä en osaa tehdä vapaa-ajallani mitään. No, olen minä viettänyt aikaa MH:n kanssa, mutta heti yksin jäädessäni olen aivan neuvoton. Olen sitä paitsi edelleen kipeä. Keuhkoihin sattuu ja ärsyttävä yskä salpaa välillä hengityksen. En ole nyt päässyt uimaan kahteen kuukauteen enkä uskalla muutenkaan hengästyttää itseäni. Olen minä sentään ottanut tavaksi tulla kotiin portaita hissin sijaan. Portaita on 80, siinä minun liikuntani. Aurinko paistaa ulkona, mutta ilma on liian kylmää hengitettäväksi näillä keuhkoilla; mökkihöperöidyn.

TT on meillä enää yhden yön. Minulla on vähän haikea olo, mutta sekin pitää vain sietää, eiköhän tuo mene nopeahkosti ohi.

Eilen menin työhaastatteluun sellaisella asenteella, että turha haastattelu mutta käydään nyt katsomassa, vaikka eivät ne minua kumminkaan halua. Haastattelussa kävi sitten kuitenkin ilmi, että alan työkokemuksen puute, joka on muille työnantajille ollut kynnyskysymys, ei tätä esimiestä haittaisikaan. Haastattelun kuluessa ärsyynnyin enemmän ja enemmän itseeni ja siihen, etten ollut valmistautunut kunnolla, sillä paikka vaikutti aidosti kiinnostavalta. Kysymykset olivat vaikeita mutta tuttuja, vastaukseni menivät hirveäksi jaaritteluksi enkä osannut kehua itseäni yhtään. En vain osaa. Tämäkin unelmatyö mennee sivu suun, koska olen tämmöinen luuseri.

Ja rahaa en edelleenkään haluaisi ajatella ollenkaan.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Valoisampi

Mielialalääke on tehnyt minusta viikossa jokseenkin eri ihmisen. Masentavahko ajatus, että ehkä minä todella tarvitsen lääkityksen loppuelämäkseni, ollakseni jotenkin hyödyksi ihmisenä ja jotta voin sietää itseäni. Ajatukset ovat joka tapauksessa taas lakanneet kiertämästä jatkuvaa ahdistavaa kehää ja pystyn hieman helpommin tarttumaan konkreettisiin toimiin, jotka vielä viikko sitten tuntuivat kaatuvan suoraan päälle, kuten kodin järjestäminen. Pahoinvointi, ilmavaivat (anteeksi, liikaa tietoa) ja jopa aamuöinen valvominen ovat ainakin toistaiseksi kestettävissä, sillä mieli on sen verran valoisampi. Hoidan asioita sillä samalla kylmänviileydellä, jolla hoidin eron reilu vuosi sitten.

Jännittää, sillä odotan edelleen viimeviikkoisten työhaastatteluiden tuloksia. Ensi viikolla minulla on kaksi haastattelua lisää, ellei nyt vielä tärppää. Tulevat näköjään tällaisena sumana pitkän hiljaisuuden jälkeen. Huomaan ajattelevani, että todennäköisesti jään kaikissa neljässä haussa suurinpiirtein kakkossijalle. Se tuntuu jotenkin olevan minun kohtaloni. Kakkossijoista vain ei saa rivejä cv:hen (paitsi jos omaksi huvikseen laittaa - saisikohan niin tulevissa hauissa säälipisteitä? Kyllähän tämä työnhaku tuntuu jo yhdenlaiseksi uraksi muodostuneen) eikä palkkaa.

Rahaa en kyllä edelleenkään haluaisi ajatella ollenkaan.

torstai 18. helmikuuta 2016

Haastateltavana

Sain eilen kaksi kutsua työhaastatteluihin. Toinen on huomenna ja koskee lyhyttä, kolmen viikon työpätkää toukokuussa. Toinen oli jo tänä aamuna. Kyseessä on määräaikainen toimistotyöntekijän työ erään suuren järjestön paikallistoimistossa. Yllätin itseni pärjäämällä haastattelussa mielestäni hyvin (kävin jälkikäteen ostamassa itselleni palkinnoksi hillomunkin). Haastattelijat olivat mukavia ja vaikuttivat ihan tavallisilta ihmisiltä, mikä on aina hyvä. Työpaikka myös vaikuttaa oikeasti mielenkiintoiselta. Tietysti, jos joku paljon kokeneempi hakee sitä myös, ei minulla ole mitään mahdollisuuksia tulla valituksi, mutta katsotaan nyt. Onneksi vastaus tulee viimeistään alkuviikosta, sillä huomaan etten saa mitään aikaiseksi, kun jännitän miten tässä käy. Se huominen haastattelu mennee myös tämän vuoksi iloisesti päin honkia.

Aloitin mielialalääkkeen maanantaina. Kuten viimeksikin, se on jo nyt vienyt aamuyön unet sekä aiheuttanut lievää pahoinvointia ja sydämen tykyttelyä. Kai tämä menee ohi ennen pitkää. Mieleni ei ole aivan yhtä musta kuin viime viikolla, mutta on varmaan turhan aikaista arvioida, mistä moinen johtuu. Stressattavia asioita kyllä riittää entiseen malliin, mutta juuri nyt en tunne itseäni täysin voimattomaksi niiden edessä. Flunssakin on paranemaan päin.
 
Koputan puuta.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Kuopassa

En saanut sitä(kään) siivoustyötä, yllättyneitä ovat: .

Avoimien työpaikkojen selaaminen on masentavaa. Paikkoja on tietysti kaiken kaikkiaankin vähän, mutta erityisen kamalaa on se, miten moni paljastuu ilmoitusta lukiessa oikeastaan harjoittelupaikaksi, josta ei siis makseta palkkaa. Kuitenkin ne ovat ihan oikeaa työtä. Nyt on myös tullut hakuun paljon kesätyöpaikkoja. Monessa on vaatimuksena, että hakija on jo valmistunut tai ainakin lähiaikoina valmistumassa sopivaan ammattiin; työnantajilla on selvästi tällä hetkellä varaa nirsoilla työntekijöitä valitessaan.

Olin puoliksi tosissani, kun kirjoitin, että haluaisin muuttaa Helsinkiin. Ei sielläkään ole sen parempi työllisyystilanne, mutta ajattelen, että yleinen ilmapiiri voisi olla sellainen, missä minullakin olisi mahdollisuuksia päästä jonnekin Alepan kassalle töihin. No, ehkä muutto ei kuitenkaan olisi nyt juuri fiksuin veto.

Olen jotenkin aivan pohjalla, semmoisessa kuopassa josta en näe mitään tietä ylös. En jaksa mitään. Käydä kaupassa, miettiä ruokia, siivota, jutella lapsen kanssa. Koti on kaaoksessa ja arjen pyörittäminen tuntuu ylivoimaiselta. Jos tulee ilmi asioita, jotka vaativat minulta toimenpiteitä, romahdan itkemään ja tunnen koko maailman olevan minua vastaan. Tuntuu, että minulta kysellään tauotta olenko jo tehnyt sen tai tuon asian. Lamaannun enkä saa tehtyä ensimmäistäkään. Tunnen itseni joka suhteessa vääränlaiseksi. Kaiken kukkuraksi olen ollut nyt jo reippaasti yli kuukauden ajan kipeänä. Viimeiset pari viikkoa se oli "vain" kiristävä vanne keuhkojen ympärillä, mutta nyt aktivoitui taas ärsyttäväksi yskäksi ja tukkoisuudeksi. En tiedä, miten saan motivoiduttua jumppaamaan ja uimaan sitten kun/jos tämä joskus loppuu, kun tauko on ollut niin pitkä. Tarvitsisin muutaman päivän tauon arjesta, semmoisen, etten joutuisi miettimään kerta kaikkiaan mitään lapseen tai työhön/työttömyyteen tai asunnonmyyntiin tai Kelan tukiin tai mihinkään liittyvää. Sellainen ei vain taida olla mahdollista.

Täytynee palata sen mielialalääkkeen käyttäjäksi.

maanantai 8. helmikuuta 2016

Risteily

Mielessä risteilee sekalaisia ajatuksia. Pitäisi kirjoittaa kirja, pitäisi kirjoittaa runoja, pitäisi kirjoittaa jotakin. En saa kirjoitettua edes lyhyttä blogipostausta. Haluaisin muuttaa. Haluaisin muuttaa Helsinkiin. En varmaan pääse elämässäni eteenpäin sen vuoksi, että ulkonäköni ei vastaa luonnettani. Minun luonnettani vastaavaa tyyliä ei varmaan ole olemassa. Olenkohan bipolaarinen? (Onkohan tyylini myös täten bipolaarinen?)

Todellisuus: kävin työhaastattelussa yhtä määräaikaista siivoustyötä varten ja tuntisin itseni onnekkaaksi jos saisin edes sen. Laitoin asunnon myyntiin, koska aloin hajota sen omistamisen aiheuttamaan stressiin. Nyt hajoan sen myynnistä stressaamiseen. MH:n kanssa erosimme toissa viikolla ja toissa päivänä palasimme yhteen. O on sairastellut. TT asuu meillä vielä kolme viikkoa ja lapsi aistii kireyden. Minä näen melkein päivittäin asioita, joista ajattelen että onpas TT etäinen ja robottimainen isä O:lle, ja pidän turpani kiinni koska ehkä se menee ohi, kunhan TT ja uusi kumppaninsa pääsevät yli akuutista rakastumisvaiheestaan. Meneeköhän se? Rintakehääni kiristää kolmatta viikkoa.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Kaksi satunnaisesti valittua ärsytyksen aihetta

Tiedättekö jonkun semmoisen ihmisen, joka käyttää keskustelussa runsaasti lainauksia vaikka tv-sarjoista tai kirjallisuudesta? Olen tässä miettinyt asiaa ja ärsyyntynyt, kun erään tällaisen henkilön kanssa olen melko paljon aikaa viettänyt. Pohdin, että en oikeastaan tiedä siitä ihmisestä yhtään mitään. Siis mitä mieltä hän on mistäkin asiasta. Tyyppi on kuin teflonia. Joka asiaan löytyy "sopiva" ja "legendaarinen" lainaus Kummelista tai Pasilasta, jotka kuulijankin pitäisi epäilemättä osata ulkoa ymmärtääkseen, miten repliikki liittyy juuri käsillä olevaan aiheeseen. Minä olen tuollaiselle henkilölle mitä epäkiitollisin yleisö, sillä päähäni eivät tartu lausahduksista legendaarisimmatkaan (sitä paitsi olin lapsi, kun Kummeli tuli telkkarista). Kuuntelen mieluummin muutenkin ihmisten omia ajatuksia, enkä muilta lainattuja.

--

Olen pannut merkille suuren eron lapsettomien ja lapsellisten ihmisten välillä: lapsettomat valittavat aivan hirveästi sellaisista asioista, joille ei kerta kaikkiaan voi mitään. Esimerkiksi: 1) talvi tulee joka vuosi, talvella on kylmempää kuin kesällä ja usein myös sataa lunta, ja 2) maailmassa on lapsia ja ne itkevät tai ovat toisinaan muulla tavoin äänekkäitä julkisilla paikoilla eivätkä hallitse kaikkia käytöstapoja aikuisen lailla. Voi että kun jurppii kuunnella valitusta tämän tason aiheista ihmiseltä, joka on vaikkapa jo 40 vuotta elämää nähnyt. Se on jollain lailla aivan absurdia. Nykyään on kai jotenkin väärin sanoa, että lapsettomat ei tajuu, mutta voi hitto, ei ne tajuu. Sitä, millä on oikeasti yhtään mitään väliä. Enkä nyt väitä, että olisin itse ollut yhtään sen parempi.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Aavistuksia

Minusta tuntuu, että olen tehnyt huonon valinnan. Valitsin uudeksi vuokralaiseksi yhden tapaamisen perusteella asiallisen oloisen henkilön, joka on sittemmin tehnyt oloni epämukavaksi viestitellessämme asuntoon ja muuttoon liittyvistä käytännön asioista. Sopimus on tehty, joten minulla ei taida olla mitään pakoreittiä tilanteesta. Ahdistun.

Olen sellainen monia ärsyttävä henkilö, joka kulkee kaupungilla aina napit korvissa (kävellessä, en pyöräillessä). Nyt olen lakannut välittämästä siitä, kun puodissa myyjä tervehtii tai kysyy jotakin, enkä kuule. Ennen nolostuin ja riivin häpeillen kuulokkeet pois korvistani vastatakseni puhutteluun. Nykyään en ole huomaavinani, vaikka huomaisinkin. Kai minulla on oikeus olla kuu(nte)lematta? 

Musiikin avulla voi olla omissa maailmoissaan myös ihmisten ilmoilla. Viimeiset puoli vuotta olen kuunnellut lähes yksinomaan suomiräppiä. Kappaleet kertovat syrjäytymisestä, aseista ja huumeista, itsemurhasta ja yhteiskunnan paskuudesta (sekä asiaankuuluvasti siitä, miten X on kovempi jätkä kuin Z ja kaikki muut). Tekstien kirjoittajat ovat fiksuja nuoria miehiä, sillä sanoitukset vilisevät viittauksia historiaan, kulttuuriin (niin korkea- kuin populaari-) ja kansanperinteeseen sellaisella tavalla, joka kertoo aidosta tiedonjanosta ja kiinnostuksesta muuhun kuin omaan napaan (no toki minuun saa tehtyä vaikutuksen jo muutaman latinankielisen fraasin avulla, mutta osaavat he muutakin). Minusta on hienoa kuunnella fiksujen ihmisten tekemää musiikkia, sillä tyhmyys ja tyhjäpäisyys jos mikä saa nykyään liikaa näkyvyyttä. Aavistelen kuitenkin, että monen mielestä musiikkimieltymykseni ovat perin sopimattomat. Millainen hulttiovanhempikin olen? Asiat voi sanoa monella tavalla kauniisti ja minua musiikki auttaa sanoittamaan omaa elämääni ja ajatuksiani. Tämä on tietysti jotain niin henkilökohtaista, ettei kukaan voikaan täysin ymmärtää. Mutta ymmärtäisivätpä edes sen henkilökohtaisuuden.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Sekalaista ja tylsää, ei kannata lukea

Eilen tein Kelan sähköisessä asiointipalvelussa kaksi hakemuksen kaltaista asiaa: oikeuteni asumistukeen halutaan vuositarkistaa ja peruspäivärahan loppuessa on siirryttävä työmarkkinatuelle. Tunsin itseni hölmöksi, kun latasin molempiin hakemuksen kaltaisiin asioihin täsmälleen samat liitteet (toki liitteiden toimittaminen on nykyään varsin helppoa, mutta kuitenkin) ja kirjoitin vielä samat saatesanat niihin liitteisiin liittyen. Luulisi, että olisi helpompikin tapa. No, sain minä tuosta urakoinnista semmoisen pienen energiasysäyksen, että pakersin samoilla vauhdeilla vielä pari työhakemusta. Että sikäli.

Jottei elämäni olisi liian helppoa, siinä asunnossa jonka hankin nuoruuden huumassa ja josta en nyt pääse eroon ja joka on parinsadan kilometrin päässä, vaihtuu vuokralainen ja minä joudun lähtemään huomenna sinne pitämään näyttöä. Toivottavaa olisi, että joku kiinnostuksensa ilmaisseista saapuisi paikalle. Pelottaa vähän nähdä asunnon kunto taas parin vuoden tauon jälkeen, lähinnä siksi että jonkinlainen remontti (johon ei siis ole varaa) alkanee väistämättä olla edessä, toivon vain että pystyn vielä vähän sitä lykkäämään. Kun sanon vähän, tarkoitan tietysti vähän enemmän.

Olen ruvennut miettimään, olisiko paluu terapiaan aiheellinen. Tai edes jonkunlainen kontakti johonkin, joko vanhaan terapeuttiini tai sitten ihan uuteen (jälkimmäinen vaihtoehto on tietysti huomattavan työläs, kun henkilöhistoria pitäisi käydä läpi alusta (juu, ei toki välttämättä tarvitsisi, mutta tiedän, etten voi kokea tulevani ymmärretyksi, ellei kuuntelija tunne historiaani kunnolla)). Juuri nyt ei ole oikein ketään, jolle puhua yhtään mistään. Erityisesti äitiin ja isoveljeen liittyvistä asioista tuntuisi olevan sanottavaa. Toki TT:stä ja erostamme myös. MH:n olen tuntenut niin vähän aikaa, että tuntuu jotenkin typerältä vuodattaa hänelle näitä vuosikymmenten kerrostumia. Inhoan muutenkin sellaista asetelmaa parisuhteessa, että toinen joutuu jotenkin toisen terapeutiksi pysyvästi. Herännee kysymys, miksen vain kirjoita asioitani tähän blogiin. Jaa-a, joku lukko pitäisi kai saada auki.

Ai niin ja opiskelemaan ajattelin myös hakea, yliopistooon. Minähän en voi enää saada opintotukea ja työttömyyskorvausta ei taideta täyspäiväiselle opiskelijalle maksaa, joten ainoa tapa rahoittaa opiskelut olisi löytää oheen työpaikka. No, tämä on tietysti pelkkää spekulointia. Koska pääsykoekirja vaikuttaa mielenkiintoiselta, haen joka tapauksessa ja jos kävisi niin että tulisin valituksi, niin eihän sitä paikkaa silti ole pakko ottaa vastaan.

Oloni on vähän parempi, ehkä juuri ja juuri sen verran, että tänään on tämän vuoden ensimmäinen punnerruspäivä. Minulla on vihko, johon aion kirjata uintini ja punnerrukseni (laitan otsikoksi "liikunnat 2016, siltä varalta että tulee muidenkin lajien suorituksia). Minulle tuollainen on motivoivaa, koska en osaa nauttia liikunnasta liikunnan vuoksi vaan aina pitää suorittaa, mieluiten yli-.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Nuijan kumautusta odotellessa

Oikeasti odottelen vain, että kodeiini veisi tajun. Olen kahdeksatta päivää järkyttävässä flunssassa ja nyt viikonlopun aikana minulle on tainnut kehittyä vielä boonuksena korvatulehdus. Panacodin avulla saan nukuttua, joten olen odottanut taas tänäänkin iltaa kuin kuuta nousevaa (hassua, koska kuuhan nousee illalla, HEH!).

TT on asunut meillä nyt reilun viikon. Molemmat viikonloput ollut tosin poissa tyttöystävänsä luona. Tästä olen ollut vähän äreänä, kipeyteni vuoksi, vaan minkä teet. On niitäkin, jotka eivät koskaan ikinä saa apua lapsensa hoidossa, joten mitäs minä taas valitan.

Joulu tuli ja meni, mukavan helposti. Ahmin sillikaviaaria ja rosollia; turposin. Eilen muistin, että kylmäkellarissa on vielä yksi lanttu- ja yksi perunalaatikko. En toki vielä saanut aikaiseksi hakea niitä sieltä. Eivät liene enää syömäkuntoisia. Lapsella alkoi jouluyönä oksennustauti, joka onneksi jatkui vain vuorokauden verran, niin että se kerta, kun hän oksensi äitini autoon matkalla juna-asemalta mummulaan, jäi viimeiseksi.

Välipäivinä kävin äitini kanssa alennusmyynneissä saamassa lapselle talvikengät ja pari muuta hyödyllistä asiaa. Söimme eräässä ostoskeskuksen kahviloista mauttomat grillatut leivät, joiden oheen kuului salaatti, josta maistoi, ettei salaatinlehtiä ollut pesty. Tuollainen tilanne on aina ongelmallinen: odotettuaan annosta (yli)pitkään maha kurnien sitä ei viitsi jättää syömättä, vaikka jo ensimmäisellä haukkauksella toteaa sen olevan aivan kamalan huono. Tietysti se pitäisi jättää, maun ja sen ylipitkän odotuksen vuoksi, sehän on ainut tapa jolla kahvilassa saataisiin rehellistä palautetta. Mutta kun ei, vaan nälkä ja väsy, kiire, "ruokaa ei saa heittää pois", ja suoraan sanoen kahvilan työntekijät eivät näytä sentyyppisiltä ihmisiltä, jotka oppisivat moisesta yhtään mitään. Siis syön sadatellen sen huonon leivän ja jätän vain salaatin. Kaikki häviävät (oletan, että kahvilakin, pitkällä tähtäimellä), mutta kai se joskus vain menee niin.

Tapanani ei ole tehdä uudenvuodenlupauksia, mutta mietin tuossa, että voisin yrittää aktivoitua
- blogin kirjoittamisessa
- uimisessa (parannuttuani)
- punnertamisessa (parannuttuani) ja
- tulojeni ja menojeni kirjaamisessa (päämääränä turhien menojen karsiminen)

Näistä lisää seuraavalla kerralla, sillä nyt se lääke alkaa toimia.