pioni

pioni

torstai 27. marraskuuta 2014

Terapeuttikissa

Sainpas tänään aamulla soitettua sen puhelun. En ollut aliarvioinut sen kamaluutta kovin pahasti. Minulta tentattiin aika paljon tietoa elämäntilanteestamme. Linja oli huonohko ja ihminen puhelimen päässä puhui eeerittttääinnnn verkkaisesti, joten jouduin virittämään aivoni äärimmilleen saadakseni puheesta selvää ja ilmaistakseni myös itseäni mahdollisimman selkeästi. "Hassuinta" on kuitenkin, että keskustelutapaamisiin on noin kahden kuukauden jono. Enpä tiedä, se kuulostaa pitkältä ajalta ja luulen vähän, että jonkinlaiseen ratkaisuun on päästävä hieman nopeammin.

Eroon liittyvät mietteet ovat muuttuneet päässäni jotenkin erilaisiksi viimeisen viikon aikana, kenties mielialalääkkeen vaikutuksesta. Akuuttia ahdistusta parisuhteen tilasta ei juurikaan ole ja olen vähän alkanut kyseenalaistaa aiempia ajatuksiani siitä, miten tyytymätön olen suhteeseen. Tämän johdosta olen entistäkin hämmentyneempi. Omiin tunteisiin pitäisi luottaa, mutta mihin niistä kaikista tunteista? Ahdistukseen ja kiukkuun, vaiko lääkkeiden avulla synnytettyyn latteaan välinpitämättömyyteen, jota varmaan voisi jonkin aikaa sietää? Pitääkö siis sietää, ja katsoa tulisiko tilanne paremmaksi? Ehkä asia selviää viimeistään jouluna, kun vietämme vähän enemmän aikaa yhdessä koko perhe. Joulun luulisi saavan minussa edes joitakin voimakkaampia tunteita liikkeelle.

Eläimet ovat kyllä kerrassaan mahtavia. Kissoistamme vanhempi on normaalioloissa sellainen, ettei suostu syliin. Silittää häntä saa maksimissaan noin neljän sekunnin ajan (hänen sitä erityisesti pyytäessään), sitten kynnet ja hampaat jo pureutuvatkin kämmenselkään. Mutta toisin on silloin, kun voin huonosti. Viimeisen parin viikon aikana hän on käynyt sylissä kehräämässä aivan päivittäin, joinakin päivinä moneen otteeseen. Aamulla hypähtää sängylle puskemaan heti kun huomaa minun heränneen. Nytkin istuu lattialla jalkojeni vieressä ja pörisee. Enkä ole tainnut moneen päivään joutua edes raapimisen kohteeksi. Samanlaista on ollut ennenkin, silloin kun minulla on ollut aivan surkeita kausia tai olen vaikka itkenyt vain jotain yksittäistä huonoa päivää. Jotenkin hän aistii, milloin lohdutusta tarvitaan. Kontrasti on minusta häkellyttävän suuri kissan tavalliseen itsenäisyyteen/itsekkyyteen nähden. Sylissä kehräävä karvakasa on hyvinkin terapeuttinen, kunhan pystyy jättämään huomiotta vaatteisiin tarttuvan ja silittäessä kaikkialle muuallekin leijailevan karvan määrän.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Puhelinasioita

Työnhakijana oleminen on siitäkin ärsyttävää, että kaikkiin tuntemattomista numeroista tuleviin puheluihin on pakko vastata, koska soittaja saattaa tarjota unelmien työpaikkaa (no, todennäköisesti kuitenkaan ei, mutta periaatteessa). Tänäänkin joku kirjakerhon myyjä oli tikkana liikenteessä heti aamuyhdeksän jälkeen ja tarjosi lastenkirjaa pelkkien postikulujen hinnalla, kuten niin monta kertaa aiemminkin, vaikken ole sieltä ikinä mitään tilannut. Yleensä kyllä heti uskovat, kun sanoo, että juuri nyt ei ole varaa edes siihen postimaksuun. Lehtitilauksia kaupittelevillekin kerron lopettaneeni aiemmat tilaukset rahanpuutteen vuoksi. Toisinaan he kaivavat silloin esiin jonkin vielä uskomattomamman tarjouksen (eikä siinäkään vielä kaikki, ja pihviveitsisetti kaupan päälle), mutta aika harvoin. Voisinkohan saada puhelinmyyjien rekistereihin nimeni kohdalle köyhä-merkinnän, niin eivät suotta soittelisi?

Itsekin pitäisi soittaa yksi puhelu ja varata keskusteluaika sinne psykiatrin neuvomaan paikkaan. Minä vain satun inhoamaan puhelimessa asiointia, etenkin tällaisissa tapauksissa, kun en yhtään tiedä, millaisia kysymyksiä toisesta päästä saatetaan esittää, enkä niin ollen voi suunnitella puhelua etukäteen aloitusrepliikkiä lukuunottamatta. Pelkään esimerkiksi, että minulle nauretaan, että minun ilmoitetaan soittaneen aivan väärään paikkaan tai että en saa ongelmiani kuulostamaan tarpeeksi pahoilta, jotta pääsisin keskustelemaan niistä. Soittoaikaakin on vain tunti joka arkiaamu, joten ei paljon auta, jos saan jonkun rohkeuden puuskan ja uskaltaisin soittaa iltapäivällä. Ymmärrän kyllä puhelinkammon olevan sinänsä melko irrationaalinen, ja pohjimmiltaan siinä on tietysti kyse huonosta itsetunnosta: mitä jos puhelun aikana tulee tilanne, jossa joudun olemaan eri mieltä, puolustamaan omaa näkemystäni tai oikaisemaan jonkin sanomastani syntyneen väärinkäsityksen? Jos teen niin, otan riskin, että vaikutan hankalalta tai sekavalta. Jos en tee niin, koko puhelun lopputulos voi olla muuta kuin mitä halusin ja minulle jää tunne, etten tullut ymmärretyksi. Pitäisi pelätä vähemmän tuota hankalalta vaikuttamista, jo senkin vuoksi etten olisi kuin äitini, jonka on mahdotonta pitää puoliaan ylipäänsä missään asiassa. Listaavatkohan muut tyttäret mielessään asioita, joissa haluavat olla erilaisia kuin äitinsä? Minulla lista on aika pitkä, vaikka äiti on myös monessa asiassa ihan ok.

No kylläpä rönsysi. Pää tuntuu kyllä kaiken kaikkiaan edelleen melko tyhjältä. Ei ole ahdistavia ajatuksia tai tuntemuksia, mutta eipä toisaalta mitään muunkaanlaisia. Turhan tasaista minun makuuni, mutta kuten olen jo tainnut kirjoittaakin, kyseessä saattaa olla vain välivaihe, ja sitä myös toivon.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Ihmiskontakti!

Oletteko te ikinä valvoneet puolta yötä mouruavan kissan vuoksi? Minä olen, esimerkiksi viime yönä (no, noin puolestayöstä kolmeen vain). Toisella kateistamme taisi olla vatsanväänteitä, sillä tänään hänelle ei ruokakaan ole oikein maistunut. Menisipä ensi yö mukavammin - olen kurkistellut illan mittaan toiveikkaana kissanvessaan, mutta poloisen vatsa ei ole vielä toiminut. Tulee mieleen se, kun lapsi oli kerran vauvana kaksi viikkoa kakkaamatta. Joka päivä sitä mietti, että ei tämä enää pidempään voi jatkua, mutta jatkuipa vain. Aloin jo aika kovasti jännittää kotoa poistumista vauvan kanssa. Voi niitä aikoja. No, kissa on sentään odotuttanut vasta vuorokauden verran.

Kaveri kävi iltapäivällä kylässä. Kyllä, kaveri! Tutustuimme, kun minä tarvitsin aikanaan lapsenvahtia terapiakäyntieni ajaksi ja eräällä opiskelukaverillani oli tämä tuttu, jolla oli kokemusta lastenhoidosta ja joka oli parhaillaan työttömänä. Hänestä tulikin luottohoitajamme ja tapaamme välillä edelleen, vaikkei hoidon tarvetta olisikaan. Pidän meitä ihan hyvinä kavereina. Juttelin hänelle omista/perheemme ongelmista ja se tuntui tosi hyvältä. Toisaalta kyllä saatoin avautua vähän nolonkin paljon, en tiedä. Puhun harvoin, mutta suoraan, ja arviointikykyni saattaa toisinaan pettää sen suhteen, miten paljon henkilökohtaisia asioita voin kertoa kenellekin. Joka tapauksessa nyt sain kyllä tuntea tulevani aidosti kuunnelluksi ja se on minulle harvinaista. (Tähän voisi laittaa pienempi kuin kolme -sydämen, ellen olisi päättänyt olla käyttämättä blogissa hymiöitä ja muita vastaavia.)

Tuon kaveritapaamisen ansiosta päivä oli kaiken kaikkiaan aivan siedettävä. Koko aamupäivän tosin makasin taas eikä mielessäni liikkunut oikeastaan yhtään mitään. Samoin oli eilen. Toivottavasti tämä on vain lyhyt vaihe lääkkeeseen sopeutumisessa tai jotakin vastaavaa.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Väsynyttä angstia

Väsyttää. Nukuin ihan hyvät yhdeksän tunnin yöunet ja siitä huolimatta makoilin ongelmitta vielä kaksi tuntia lisää aamupäivällä (en tosin tainnut nukkua, vaikka pidinkin silmiä kiinni lähes koko ajan). Jotkut ihmiset kai ovat pahoina masennuskausina melkein koko ajan sängyssä. Minäkin varmaan pysyisin siellä, jos voisin - en varmaan nukkuisi, makaisin vain jotenkin lamaantuneena kuten tänään. Yritän kuitenkin rimpuilla sitä vastaan, että kaikki yksinoloaika menisi maatessa: olen päättänyt ainakin kirjoittaa jotakin tähän blogiin (keksisinpä vielä jotakin, mistä kirjoitaa), selata työpaikkailmoituksia ja tarvittaessa reagoida niihin (selasin jo eikä tarvinnut) sekä tehdä illaksi oikeaa ruokaa.

Aamulla katsoin taas televisiosta uutisia. Pienten lasten äitien pitäisi yhden uutisen mukaan tehdä enemmän osa-aikatöitä, se olisi hyväksi työllisyydelle, valtiontaloudelle ja ties mille. Juu, olen samaa mieltä. Minua vain kiinnostaa, mistä löytyisi edes yksi sellainen työnantaja, joka mielellään palkkaisi pienen lapsen äidin. Uutisessa kerrottiin, että osa-aikatyöhön kannustavia lakimuutoksia on tehty, joten uusi malli on jo teoriassa toimiva - ikään kuin muutos olisi enää kiinni pelkästään perheiden omasta motivaatiosta ja äitien aktiivisuudesta. Minä pitäisin kyllä vähintään yhtä tärkeänä asennekasvatusta työnantajapuolelle sen suhteen, että perhe-elämä ja työelämä eivät ole yksilön elämässä toisensa poissulkevia vaihtoehtoja, ja että pikkulasten äitien palkkaaminen ei ole sellainen valtava riski, jona se tänä päivänä nähdään. Itseltänihän on mm. kysytty työhaastattelussa (tänä vuonna, 2014), miten aion järjestää lapseni hoidon hänen sairastuessaan, poissaoloja tuollaisen syyn vuoksi kun ei katsottaisi hyvällä. Ei paljon naurattanut. Mitä se hyödyttää, että oma motivaatio on kohdallaan, jos on kertakaikkiaan ei-toivottu henkilö työmarkkinoilla omana itsenään?

Aihetta sivuten, ilmoittauduin te-toimiston seitsemänpäiväiseen työnhakuvalmennukseen tammikuulle. Sellaisessa käyminen kirjattiin työnhakusuunnitelmaani viimeksi kun toimistolla olin. Olen luonnollisesti pessimisti sen suhteen, voinko hyötyä tuollaisesta valmennuksesta, koska se ei esimerkiksi muuta mitenkään edellämainittua tosiasiaa, että olen pienen lapsen vanhempi. Toisaalta ei kai minulla parempaakaan tekemistä ole päivisin, ja valmennuksessa käymisestä maksetaan vielä jotakin korvausta muutama euro.

Lumi pysyi maassa kaksi päivää. Eilen oli hyvä lumiukontekosää. Tänä aamuna ukosta oli jäljellä puolitoista kutistunutta palloa ja sadevesikaivoa kohti valuva vesinoro. Lapsi nautiskeli kuitenkin lumileikeistä täysin rinnoin; siinä on jo riittävä syy toivoa valkeaa talvea. Joulumarkkinoilla emme sitten vielä käyneetkään. Puoliso totesi, ettei siihen taida oikein olla aikaa, ja minä en jaksanut esittää eriävää mielipidettä. Olen aika lailla luovuttanut, haluni yrittää saada suhde vielä toimimaan on jokseenkin nollassa. Tuollaisiin tilanteisiin se arjen tasolla konkretisoituu, että tunnen joutuvani tappelemaan itselleni joka ikisen minulle mieluisen tekemisen tai vaikka tavaran ja esittämään pitkän litanian syitä, miksi jokin asia pitäisi tehdä kuten minä haluan. Enkä tiedä onko kyse vain omasta tunteestani vai onko tilanne tosiasiallisesti näin. Tällaisia asioita minun on erittäin vaikea arvioida siksikin, ettei minulla ole ketään, jonka kanssa voisin keskustella niistä. Ei ole myöskään ystäviä, joiden elämään voisin peilata omaani ja tehdä havaintoja siitä, "miten ihmisillä yleensä on". Vaan mistä niitä ystäviä voisi hankkia?

perjantai 21. marraskuuta 2014

Unta ja lunta

Viime yönä unta riitti edellisyötä paremmin, mutta se tuntui olevan laadultaan jotenkin kevyempää. Kun lapsi kömpi viereen vähän kuuden jälkeen, heräsin ja jäin hereille. Olisipa hienoa, jos tämä lääke saisi minut palaamaan entiseen aamuvirkkuuteeni, tai ylipäänsä vähentäisi väsymystä (mieluiten muulloin kuin yöllä). Huomaan toistuvasti olevani varsin toiveikas lääkkeen suhteen, jopa epämukavista sivuvaikutuksista huolimatta. Ja tuntuupa jotenkin väärältä kirjoittaa optimistisesti mielialalääkkeestä, niiden viime aikoina saaman julkisuuden perusteellahan ne pitäisi tuomita alimpaan helvettiin. Perimmäinen totuus on kai, että ajattelen ja kaipaan sitä henkilöä, joka olin silloin, kun viimeksi käytin tätä samaa lääkettä (se toimi). Voi siis olla, että pettymys on väistämättä edessä, kun en kuitenkaan voi neljä vuotta nuoremmaksi minuksi muuttua. Mutta katsotaan.

Lunta sataa. Hauskaa, vaikka se viimeistään ylihuomenna muuttuukin loskaksi. Lapsi varmaan juoksentelee parhaillaan ympäri päiväkodin pihaa pyydystäen lumihiutaleita kielelle. Itsellekin tulee semmoinen talven ja vähän joulun tunnelma. Minähän oikeastaan pidän kovasti joulusta ja varsinkin sen valmistelusta, olosuhteet vain ovat sellaiset, että itse joulunvietto on aina hirveän ahdistavaa. Minulla olisi tarve päästä tekemään omanlaiseni joulu, sen sijaan että olen joko oman tai puolison suvun armoilla kaikkien toimintojen ja perinteiden suhteen. Kysymys kuuluu kai, miksi en sitten irtaudu noista sukujen kahleista. Siksi kai, etten voi yksin tehdä sitä päätöstä koko perheeni puolesta. Ja taas voi kysyä, miksen voisi. Miksi kahdesta vastakkaisesta mielipiteestä juuri minun olisi se huonompi, jonka mukaan ei voi toimia? Pitäisi vain uskaltaa enemmän.

Huomenna joka tapauksessa aukeavat joulumarkkinat, jotka jatkuvat joka lauantai ja sunnuntai jouluun saakka. Talvisella säällä ne ovat oiva paikka joulutunnelmointiin, vaikka ihmisiä siellä on yleensä aivan liikaa (ei kuitenkaan ihan aina) ja kojuissa myytävät kauniit käsityöt ovat aivan liian kalliita (en tarkoita, että niiden pitäisi olla halvempia, vaan että itselläni ei vain ole niihin varaa). Voi olla, että käymme vasta sunnuntaina välttääksemme suurimman alkuruuhkan; lyhyt kävelymatka sinne on joka tapauksessa, joten ehdin varmasti käydä monta kertaa ennen joulua.

Meillä on pitkästä aikaa edessä "ihan tavallinen" viikonloppu, eli olemme kaikki kotona.

torstai 20. marraskuuta 2014

Sivuvaikutuksia

Kuntosaliharrastukseni otti heti takapakkia. Heräsin viime yönä kello kolmelta pirteänä ja sain nukahdettua uudelleen vasta yli kaksi ja puoli tuntia myöhemmin. Olo on ollut tänään niin nuutunut, että pudotin salikäynnin heti ensimmäisenä pois päivän agendalta; ellen olisi tehnyt tiukkaa päätöstä jo aamulla, olisin jahkannut asian kanssa koko päivän ja miettinyt, että pitäisi mennä, eikä siitä olisi seurannut kuin pahaa mieltä. No, se selittelystä. Olen yleensä kärsinyt aamuyön unettomuudesta vain suurten kriisien ja elämänmuutosten akuuteissa vaiheissa, joten viimeöinen tuli aivan puun takaa eikä valvomiseen nyt liittynytkään sellaista ahdistavaa samojen ajatusten pyörittelyä kuin vaikeina aikoina yleensä. Veikkaukseni on, että syynä unenpuutteeseen on se mielialalääke, sillä aloitin sen käytön eilen. Tämän päivän aikana on ilmaantunut muitakin sivuvaikutuksia: pahoinvointia, vapinaa ja sydämentykytyksiä. Luulotautisena mietin tietysti koko ajan, ovatko oireet vielä normaalin rajoissa vai eivät.

Olemme lapsen saatuamme teettäneet joulukortit hänen kuvastaan, se on helppoa ja isovanhemmat ovat haltioissaan. Viime vuonna tosin näin aika paljon vaivaakin kuvan kanssa: keräsin erilaisten taustojen eteen jouluista rekvisiittaa ja puin lapselle juhlavat vaatteet. Parista sadasta ruudusta muutamassa vilkas leikki-ikäinen oli pysynyt jokseenkin paikallaan ja kelpuutimme yhden kuvan korttiin. Puoliso kysyi pari päivää sitten puhelimessa, millainen kuva aiotaan tänä vuonna ottaa (siis millaisen minä aion, eihän hän siihen osallistu). Olin ehtinyt jo ajatella asiaa mielessäni, nimittäin minusta ei tunnu tänä vuonna siltä, että haluaisin lähettää kortteja ensinkään. Se tuntuu jotenkin kulissitouhulta; lähetetään kaikille sukulaisille kuva onnellisesta lapsestamme ja laitetaan koko onnellisen perheen nimet alle, kun joulu on niin onnellinen juhla, paitsi että oikeasti olemme onnettomia. Vastasin kuitenkin vain, että pitää miettiä. Miksihän?

Joulun lähestymistä ei muutenkaan voi olla huomaamatta, jos siis poistuu kotoa. Sen vuoksi sitä tulee jo jonkin verran ajateltua. Puolisolla on viikon pituinen jouluvapaa, jonka aikana ehdimme sekä hänen vanhempiensa että minun äitini luokse stressaantumaan. Minä viettäisin ihan mieluusti aattoa oman perheen kesken, mutta ajatus ei ole saanut kannatusta. Teemme niin kuin on tapana ja niin kuin puoliso haluaa. Tähän joulunviettootapaan näyttää kiteytyvän hyvin se tunteeni, että en oikein ole oman elämäni ohjaimissa.

Yhden asian käsittelyssä tuntuisin kuitenkin päässeen vähän eteenpäin, nimittäin vauva-asian. Meillähän on ollut siinäkin mielessä kummallinen tilanne, että sekä minä että puoliso olemme kyllä halunneet hankkia toisen lapsen, hän vain ei ole halunnut tehdä sitä tilanteessa, jossa hän asuu viikot muualla. Minä taas en halua saada lasta enää kovin paljon lähempänä neljääkymmentä ikävuotta, joten nyt kun parisuhde ei muutenkaan ole siinä kunnossa että vauvan kannattaisi perheeseen tulla ja tämä erilläänasuminenkin näyttää jatkuvan aina vain, olen jo aikaa sitten ruvennut prosessoimaan ajatusta, että toista lasta ei mitä ilmeisimmin enää tule. Ajoittain tämän hyväksyminen on ollut äärimmäisen vaikeaa. Nyt kuitenkin huomaan, että en ajattele asiaa enää päivittäin ja olen muutenkin sen suhteen jotenkin rauhallisempi. Tämä lienee hyvä, sillä luulen, että pystyn keskittämään ajatuksiani enemmän nykytilanteeseen ja arvioimaan esimerkiksi parisuhteen olemassaolevia hyviä ja huonoja puolia ilman, että mahdollisuus vauvatoiveen täyttymiseen painaisi vaakakupissa niin raskaasti kuin se tähän saakka on painanut. Olipa hankalasti selitetty, mutta en keksi parempaakaan muotoilua. Joka tapauksessa, vaikealta ja surulliselta tuntuu kuitenkin edelleen se, että en usko puolison lainkaan käyneen asiaa läpi mielessään samalla tavalla, vaikka olen esittänyt oman kantani sopivasta lapsenhankkimisiästä hänellekin.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Tein sen!

Ostin kuin ostinkin liikuntarannekkeen! Vieläpä sellaisen, jota saa nyt maksamallani (naurettavan pienellä) kertamaksulla käyttää seuraavat kuusi kuukautta melkein rajoituksetta kaupungin liikuntapaikoissa - no, enintään yksi sisäänpääsy/päivä ja arkisin vain ennen puolta neljää, mutta se riittänee minulle. Tekosyitä laiskotteluun on nyt siis huomattavasti vaikeampaa keksiä. Ajattelin mennä huomenna heti aamulla salille.

Varasin myös ajan hammastarkastukseen - sekin oli asia, jota olin lykännyt kuukausia. Olenpas saanut tänään aikaan.

Opin viime viikolla jostakin tv-ohjelmasta, että nykyään jotkut ihmiset luokittelevat itsensä "erityisherkiksi". He uupuvat helposti sosiaalisessa kanssakäymisessä ja ovat poikkeuksellisen herkkiä erilaisille aistiärsykkeille. Heillä on oikein oma yhdistyskin. Tein huvikseni yhdistyksen nettisivuilta löytyvän herkkyystestin, ja tuloksen perusteella kelpaisin odotetusti elinikäiseksi kunniajäseneksi. Mutta mitä sitten? Ei ole kyse sairaudesta eikä oireyhtymästä, eikä tietääkseni varsinaisesti edes helposti määriteltävissä olevasta persoonallisuuden piirteestä. Yhdistyksen sivuilla kerrotaan, että erityisherkälle tekee hyvää saada vertaistukea. Niinhän meille kaikille. Tv-ohjelmassa nainen kertoi jättäytyneensä pois töistä, koska työtoverit eivät ymmärtäneet hänen erityisherkkyyttään ja hän siksi uupui. Hänet koettiin hankalaksi ihmiseksi, mikä jutussa esiintyneen psykologin mukaan on tyypillistä erityisherkille. Minua kiinnostaa, voisiko olla mahdollista, että hän todella on hankala, eikä niinkään erityisherkkä. Tuli vain mieleen. Minullahan on maailman huonoin itsetunto ja monella tapaa kehittymätön tunne-elämä, enkä epäile hetkeäkään, etteivätkö jotkut olisi kokeneet minua sen vuoksi hankalaksi, semminkin kun en ole oikein tapakasvatusta saanut. Mutta eipä tulisi mieleeni paeta vastuuta omasta käytöksestäni jonkin pseudodiagnoosin taakse. Koen erittäin ongelmalliseksi, että tällainen ilmiö uutisoidaan asiaohjelmassa siihen sävyyn, kuin se olisi lähes lääketieteellinen fakta. Ei sillä, markkinointiakin sivuavan kurssini ansiosta ymmärrän kyllä ettei Hankalien Yhdistys välttämättä olisi suoranainen jäsenmagneetti.

tiistai 18. marraskuuta 2014

No ainakin poistuin tänään kotoa

Kävin tänään ennestään tutulla psykiatrilla, samalla, jolta sain opiskeluaikana ensimmäisen masennusdiagnoosin ja joka oli hoitava lääkärini myös koko terapiaprosessin ajan (ei kuitenkaan terapeuttini). Olen tyytyväinen että menin, ja hänkin oli tyytyväinen. Mielialalääkeresepti pläjähti kouraani ja kontrollikäynti sovittiin kuukauden päähän. Sain myös vinkin paikasta, jossa voisi käydä keskustelemassa mieltä painavista parisuhdeasioista yksin tai puolison kanssa (eli yksin), vieläpä ilmaiseksi. Se voisi tosiaan tehdä hyvää. Lääkäri piti erittäin hyvänä asiana, että olen alkanut kirjoittaa. Pidän itsekin, vaikka toisaalta säälin jokaista, joka juttujani mahdollisesti joutuu lukemaan.

Käynnin jälkeen hain lääkkeet apteekista. Siinä ostoskeskuksessa ollessani ajauduin ostamaan itselleni erään juhlavahkon vaatekappaleen. Se oli ilmiselvää itseni palkitsemista ja jälleen tavalla, joka ei taloudellisessa tilanteessani ole mitenkään järkevää, vaikka "vain" parista kympistä olikin kyse. Tyhmä.

Ilta meni hyvin, kunnes lapsen hampaita pestessäni hermostuin hänen vastusteluunsa ja minun oli pakko lähteä pois huoneesta ja huutaa vähän. Lapsi kuuli tietysti huudon ja säikähti. Vaikka tilanne rauhoittui nopeasti, selitin rauhallisesti mitä tapahtui, ja iltasadun luimme jo iloisissa tunnelmissa, minulle jäi jälleen tosi inhottava olo. Olen aivan äärettömän pettynyt ja pelästyin taas itsekin pinnani lyhyyttä. Ei tuollaiseen halua lopettaa päivää, ties mitä kauheuksia lapsi jää miettimään nukahtamista odottaessaan. Tällaisia tilanteita on kuitenkin nyt syksyn mittaan ollut muutamia ja ne ovat olleet suurin herättäjä sen asian suhteen, että jotakin apua oli haettava. Siksi toivon kovasti lääkkeiden tehoavan pian. Näillä ennakko-odotuksilla ainakin lumevaikutus lienee taattu.

Minun on pitänyt jo yli kuukauden ajan käydä ostamassa kuntosaliranneke. Kävin syyskuussa sellaisella neljän kerran kurssilla, jossa opetettiin kuntosalilaitteiden säätöä ja käyttöä ja kerrottiin vähän, miten omaa harjoitusohjelmaa voi suunnitella. Menin kurssille lähinnä tunnustelemaan, mistä saliharjoittelussa ylipäänsä on kyse ja voisinko mitenkään innostua siitä. Jotenkin olin nääs tähän ikään asti välttynyt saamasta minkäänlaista kokemusta kuntosaleista. Pienessä ohjatussa ryhmässä harjoittelu olikin yllättäen hauskaa. Minun lisäkseni ryhmässä oli yksi suunnilleen ikäiseni nainen ja loput kymmenen osallistujaa olivat kremppaisia eläkeläisiä; olen niin kertakaikkisen ikävä ihminen, että tunsin saavani jonkinlaista itsetunnon kohotusta siitä, että olin tässä nykyisessä rapakunnossani (hädin tuskin, mutta kuitenkin) koko ryhmän atleettisin. Varmasti tuo tunne oli yhtenä tekijänä siihen, että päätin ruveta käymään salilla myös kurssin jälkeen. Auttaa sekin, että saan ladata rannekkeelle käyntikertoja tosi edullisesti, koska olen työtön. Vaan eipä ole ollut helppoa motivoitua tähänkään asiaan yksin; vaikeinta on, että kaikille avoimen salin puolella on urheilullista väkeä, jonka pelkään tuomitsevan minut täydeksi luuseriksi heti sisään astuessani. Nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa tähän, että huomenna käyn ostamassa rannekkeen: huomenna käyn ostamassa rannekkeen. Katsotaan.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Madellen

Viikonloppu meni lähinnä autossa istuen. Kahden ja puolen tunnin matka venyi pissa-, ruoka- ja kaupassakäyntitaukoineen lähes neljään tuntiin, sekä perjantaina että eilen. Ei tämmöinen ole minua varten. Lisäksi huomasin, että pimeässä ajaminen on huomattavasti väsyttävämpää kuin valoisaan aikaan autoilu. Kotiin tultua olisin voinut kaatua suoraan sänkyyn. No, en tietenkään oikeasti voinut.

Moni asia viikonlopussa oli niin masentava ja uuvuttava, että en jaksaisi niistä edes kirjoittaa vaan ajattelu saa sormet tuntumaan raskailta. Petyin jälleen kerran vanhempieni tapaan olla lapsen kanssa ja koin heidän sabotoivan omia kasvatusperiaatteitani. "Kasvatusperiaate" kuulostaa joltakin tosi hienolta ja ylevältä, mutta en nyt tarkoita sillä sen kummempaa, kuin esimerkiksi että lapsen puheen sisältöä kuunnellaan (sen sijaan että reagoidaan vain volyymiin, jolla hän asiansa esittää), lasta ei pelotella (esim. yksin jättämisellä pimeään taloon?!?!!) tai että (klassikkoesimerkki, tittititiii!) ei kysytä lapselta, haluaako hän kolmannen suklaakeksin, kun lapsen vanhemmat ovat juuri sanoneet, että kolmatta suklaakeksiä ei oteta. Nämä vierailut ovat kyllä sinänsä valaisevia, että opin aina jotakin siitä, miten minusta on tullut tällainen, sillä noilla samoilla keinoillahan minutkin on aikanaan kasvatettu. Vaikka se tuntuu kyllä kasvattaa-sanan väärinkäytöltä.

Piirtelin lapsen kanssa.
Opin aamulla uutisista, että olen pitkäaikaistyötön. Tähän kategoriaan siis luokitellaan ne, joilla työttömyys on jatkunut yli vuoden - en ollut tiennyt. Sitä haluaisi tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään, ja sitten se ryhmä onkin jokin tuollainen. Varsinainen antikliimaksi.


Nyt ei taida olla muuta. Olen jossakin niin pimeissä syövereissä juuri nyt, että elämä tuntuu olevan kertakaikkiaan jumissa eikä ajatus yllä mihinkään oman itsen ulkopuoliseen. Sikäli hyvä, että huomenna kun menen psykiatrille juttelemaan mahdollisuudesta lääkitykseen, ei tarvitse esittää huonovointisempaa kuin oikeasti olen.


Huomasitteko (siis, ymmärrän, ettei tätä kukaan lue, mutta minusta on hauska ajatella, että saattaisi kuitenkin lukea), miten päätin kaikesta huolimatta peräti kaksi kappalta tuollaiseen silver lining -tyyliseen toteamukseen? Olenkohan sairaampi kuin luulenkaan?

Pakko tulla vielä lisäämään, että lapsen pelottelussa oli siis kyse uhkauksesta jättää yksin. Toisin sanoen yhtään lasta ei jätetty yksin pimeään taloon tätä elokuvaa tehdessä.