pioni

pioni

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Lähestyviä juttuja

Työharjoittelu voisi ennemmin olla nimeltään työhajoittelu. Välillä tuntuu, ettei pää ihan kestä. Vaikka on se nyt sitten lopulta aina kestänyt. Välillä huonommin (esimerkiksi eilen, kun kävin päivän aikana useamman kerran vessassa itkemässä huonouttani - olisiko PMS?) ja välillä vähän paremmin. Reilu viikko vielä, sitten loma.

Olen aivan kypsä joka tuutista tunkevaan Suomi 100 -touhuun. Miksei itsenäisyyspäivä olisi voinut olla tammikuussa, niin ei olisi tarvinnut koko vuotta hössöttää lähestyvästä supermegagigajuhlasta. Päiväkodissakaan ei ole tänä vuonna ollenkaan joulujuhlaa, vaan Suomi 100 -juhla. Mitäh? Minä halusin mennä liikuttumaan lapseni tonttutanssista ja triangelinsoitosta. Vaan ei. Oli jo Suomi 100 -askarteluiltapäivä ja siitä seurannut Suomi 100 -taidenäyttely ja luoja ties mitä kaikkea Suomi sataa ne ovat ilman vanhempia tehneet, en ole uskaltanut kysyä.

Kuulemma moni koulu ja päiväkoti pitää sellaiset juhlat, missä lapsilla on pukukoodina tumma puku. Muutama tuttu vanhempi on tätä manannut, no manaisin minäkin jos moisiin juhliin kutsun saisin. Ilmeisesti vain semmoiset perheet, joilla on varaa hankkia lapselle tumma puku yhtä käyttökertaa varten, ovat tervetulleita juhlimaan itsenäisyyttä.

Hauskin on mielestäni se pikkukaupungin koulu, joka pitää tuollaiset tumma puku -juhlat ja oli lähettänyt tiedotteen, että juhliin olisi hyvä saapua joko jalan tai polkupyörällä, koska parkkipaikkoja on niin vähän. Rehtorihan saa varmaan astua citymaasturistaan suoraan lämpimään autotalliin.

Minua pyydettiin kahville. Siis ikään kuin treffeille? Lupasin lähteä ensi viikolla, jos nyt Suomi 100 -kiireiltäni ehdin.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Lapsena jälleen

Työharjoittelun ensimmäinen viikko on ohi ja olen vielä hengissä, hurraa! Tunnin aikaisemmat aamut eivät olekaan vieneet aivan kaikkia mehuja. Öisin on tullut heräiltyä, mutta onneksi uni on aina tullut pian uudestaan.

Itse harjoittelu on lähtenyt käyntiin tavallaan verkkaisesti. Ohjaajani on toiminnassaan erittäin määrätietoinen, nopea ja tarkka, ja minä pelkään hänen edessään epäonnistumista niin, että en ole uskaltanut juuri tarjoutua tekemään toimenpiteitä itse vaan olen tyytynyt lähinnä seuraamaan vierestä hänen työskentelyään. Tilanteet tuntuvat vain liian hankalilta, koska asiakkaiden läsnäollessa ei saisi paljastaa olevansa epävarma eikä varsinkaan osaamaton. Aikataulutkin ovat tiukat enkä halua, että minun vuokseni ollaan myöhässä, joten annan ohjaajan tehdä enemmän. Välillä olen aistivinani turhautumista tämän johdosta. Vaikeaa tehdä oikein.

Pääni sisällä vaikuttaisi tapahtuvan nyt jotain. Näinköhän olen selvinnyt mielialalääkkeen vieroitusoireista? Olen nyt pari kertaa saanut itseni kiinni miettimästä että onpas tuo ihminen negatiivinen, eiväthän asiat niin huonosti ole. Jaksamista arjen pyörittämiseenkin tuntuisi olevan enemmän kuin vielä vähän aikaa sitten. Suurin muutos on kuitenkin ehkä siinä, että olen kyennyt analysoimaan omaa toimintaani ja omia ajatuksiani paljon syvällisemmällä tasolla kuin pitkään aikaan. Esimerkiksi olen miettinyt sitä, miten suuri osa identiteettiäni masennus on ollut viime vuosina. Että siitä on tullut eräänlainen turvaverkko josta jopa vähän tajuamattani olen pitänyt kiinni, ja että ehkä pitäisi yrittää kovemmin päästää irti. Muutenkin ajatukset omasta itsestä ovat tällä hetkellä jotenkin normaalia selkeämmät.

Vaikeahkoa on olla riemastumatta liikaa tällaisista positiivisen ajattelun hetkistä ja pitää kaiken varalta jalat maassa. Mutta yritetään. Eikä se toki niinkään ole, että kaikki olisi jotenkin ruusuista. Esimerkiksi juuri tuo ihmisten kanssa toimiminen ja kaikenlainen sosiaalisuus tuottaa minulle suuria vaikeuksia aina vain. Jotenkin tuntuu kuin opettelisin sitä nyt aivan alusta. Ehkä voin kysyä O:lta vinkkejä.