pioni

pioni

perjantai 27. helmikuuta 2015

Romua

Blogissa on ollut hiljaisempaa, mutta elämässä valitettavasti ei. On varmaan potentiaalisten lukijoiden kannalta hyvä, etten ole ehtinyt viime päivinä kirjoittaa, niin ärsyyntynyt olen ollut. Viimeksi kirjoittaessani ajattelin aivan vilpittömästi, että muuttourakka on ohi, kunhan heitän pari tavarakeikkaa henkilöautolla ja sitten voinkin rauhassa keskittyä vaikka kokonaisen päivän ajan vanhan asunnon siivoamiseen. No, ei. Roudasin sitä romua neljän päivän aikana vähintään tusinan autollista (en liioittele) ja äsken paniikkisiivosin asunnon noin neljässä tunnissa (sis. ikkunoiden ja parvekelasien pesun). Siis olen toki kiitollinen, että käytössäni on ollut auto, mutta valehtelisin, jos väittäisin etten ole yhtään katkera puolisoa ja hänen vanhempiaan kohtaan siitä, että liukenivat "muuttopäivänä" (HEH) ennen kuin vanha koti oli edes lähestulkoon tyhjä, ja että veivät vain ne puolisonkin tavarat, jotka olin käynyt läpi ja pakannut valmiiksi. Tämä urakka on nimittäin ollut aika työläs yhdelle ihmiselle. Minulla sentään on ollut joka päivä seitsemän tuntia aikaa tehdä tätä lapsen ollessa hoidossa (ja seitsemän tuntia olen sitä myös tehnyt joka päivä, paitsi tänään vain kuusi). Entä jos minulla olisi työpaikka?

Nyt olen joka tapauksessa palauttanut vanhan kodin avaimet, enkä sinne enää palaa. Huominen on ensimmäinen päivä, jolloin saan (toivottavasti) tehdä jotain tämän uuden kodin järjestyksen eteen. Nyt tänne on ollut raivattuna vain syömis- ja nukkumapaikat. Lapsi kyselee, milloin me oikein saadaan kaikki nämä tavarat järjestettyä.

En voine enää käyttää puoliso-sanaa. Ehkä kutsun häntä lapsen isäksi, onhan hän sitä. Joka tapauksessa, lapsen isä tulee viikonlopuksi meille. Täällä on tosiaan vielä vuori hänen tavaroitaan, joista toivottavasti suurin osa katoaa sunnuntaina hänen lähtiessään. Olen miettinyt, mitenhän uskallan vetää rajoja sen suhteen, miten "kotonaan" hän voi täällä olla. Ainakin toistaiseksi hän tuntuu ajattelevan, että säilytän ihan mielelläni joitakin hänen tavaroitaan muutaman viikon, vaikka se on yksi eniten inhoamistani asioista. Ajattelin olla niin tiukka, etten anna hänen pitää mitään omaansa täällä. Mutta osaankohan? Haluan pysyä hyvissä väleissä, kuten nyt olemme. Toisaalta jos annan hänen sanella omaan kotiini liittyviä asioita, olisimme yhtä hyvin voineet jatkaa aiempaan tyyliin. Olen jo aiemmin huomannut, että muilla hänen perheessään on tapana tulla ja levittäytyä kyläilypaikkoihin oikein antaumuksella ja kyselemättä, sopiiko isäntäväelle että vieraiden kasseja ja pusseja on joka huoneessa. Olen kokenut sen ainakin omia rajojani loukkaavana ja nyt kai asia pitää tehdä selväksi myös lapsen isän kohdalla.

Ex-anoppikin soitti syyllistämispuhelun, kun olin hinkkaamassa vanhan kodin keittiön kaappeja puhtaiksi. Hinkkasin ja kuuntelin, päästin toisesta korvasta ulos. Kuulemma eroaminen minusta ja lapsesta muuttopäivänä oli selvästi ollut lapsen isälle raskasta, mutta vanhempansa eivät olleet puhuneet asiasta hänen kanssaan, jotta hän sai "pitää kasvonsa". Mitä hittoa? Inhoan sitä, kun surun tunteisiin liitetään häpeää tuolla tavalla. Toivottavasti lapseni saa minulta vähän paremmat eväät mitä tulee tunteiden ilmaisuun ja käsittelemiseen. Joka tapauksessa, puhelun tarkoitus tuntui olevan minun syyllistämiseni, mutta minä olen vakaasti päättänyt ettei ero ole yksin minun syytäni ja ettei eroaminen ole epäonnistumista. Ja että kukaan muu kuin minä ja lapsen isä ei voi tietää, mitä meidän välisessämme parisuhteessa tapahtui, joten kenenkään muun kommentit eivät ole merkityksellisiä. Kova kuoreni pitää ainakin vielä toistaiseksi.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Eilistä pitsaa kylmänä suoraan laatikosta ja muita muuttamisen riemuja

Ensimmäinen yö uudessa kodissa on takana. Heräilin paljon ja minusta tuntui etten nukkunut juurikaan. Lapsi halusi jättää pöytälampun päälle yöksi ja se oli minusta aivan liian kirkas, mutten tohtinut vastustaa, kun ajattelin että poloa jännittää. Uusi sänkyni on kapea,  mutta se ei näköjään estä lasta kömpimästä viereen nukkumaan aamuyöllä.

Tavarat saatiin eilen siirrettyä tänne melko jouhevasti, neljä pakettiautolastillista niitä taisi olla (se on pienehkö pakettiauto, ettette nyt ajattele että olen joku hamstraaja). Olin valmistellut tavarat hyvin lähtökuntoon. Puolison mielestä en kuitenkaan tarpeeksi hyvin, nimittäin hänen tavaroitaan (joita piti siis päivän lopuksi lähteä ajamaan hänen työpaikkakunnalleen). Illan pimetessä hänelle alkoi valjeta, paljonko pientä ja pienehköä omaisuutta hänellä on, ja lopulta kasa minun tavaroitani jätettiin vanhaan kotiin, jotta päästiin pakkaamaan hänen muuttokuormaansa. Siitäkin jäi silti edelleen muutama suurehko asia pois kyydistä. Mikä riemastuttavinta, minulle "hoitoon" jäi se ärsyttävä konttorituolinrotale jota vihaan. Nyt ajan siis vielä pari omaa muuttokuormaa henkilöautolla ja lopuksi pakkaan auton täyteen puolison romua - sikäli kuin sen tuolin lisäksi mahtuu mitään muuta. Onneksi vanha asunto on käytössä vielä muutaman päivän ajan. Tämä päivä on kuitenkin mennyt lähinnä uuden kodin saattamisessa asuttavaan kuntoon: vaatteiden siirtämisessä jätesäkeistä kaappeihin, kirjahyllyn ja ruokapöydän kokoamisessa ja yleisessä raivaamisessa. Nyt istahdin hetkeksi nautiskelemaan tuota otsikon herkkua hapottoman kolajuoman kanssa. Nämä hetket kuuluvat jotenkin erottamattomasti yhteen muuttokaaoksen kanssa. Seuraava kohteeni on keittiö, missä ollaan ns. jännän äärellä säilytystilan riittävyyden kanssa. Ai niin, pitäisiköhän ruokakaappienkin sisältökin siirtää tänne uuteen kotiin? Mitähän me syömme tänään?

perjantai 20. helmikuuta 2015

Sinkkuelämää, ihan kuin telkkarissa

Sosiaalisten tilanteiden arviointikykyni on näemmä pysynyt entisellään eli perin huonona: en päässyt toiselle haastattelukierrokselle siihen työpaikkaan, vaikka luulin haastattelun menneen hyvin. Olo on lannistunut. En kerta kaikkiaan kelpaa yhtään mihinkään. Kunhan muutto on ohi, lienee pakko nöyrtyä tekemään toimeentulotukihakemus. Perhana.

Tavaran roudaus on jatkunut tänään hissukseen. Enemmän olen siivoillut tätä nykyasumusta näyttökuntoon (siis sellaiseksi, että täällä esimerkiksi pystyy liikkumaan kaikissa huoneissa). Muuten en jaksaisi vaivautua, mutta vuokranantajakin on tulossa paikalle. Näytön jälkeen saan riemukseni esitellä vaurioita, jotka eteisen kuramatto on tehnyt hänen parketilleen. Näen jo mielessäni, miten hän ilahtuu.

Illalla menen kaljalle. Minulla on perhosia vatsassa kuin muinaisina sinkkuvuosien bileiltoina. Mitä lie, mutta aika säälittävää. No, yhteistä muinaisiin vuosiin on ainakin se, että mihinkään kaljoitteluun ei oikeasti olisi varaa.

torstai 19. helmikuuta 2015

Yksinolon ensiaskeleita

Aloin näköjään kirjoittaa blogipostausta vältelläkseni niiden asioiden tekemistä, jotka oikeasti pitäisi tehdä. Lähinnä tämä nykyinen asunto pitäisi raivata sellaiseen kuntoon, että välitysfirma pystyy huomenna iltapäivällä pitämään täällä näytön. Nyt paikka on kuin pommin jäljiltä.

Hyvää on se, että olen jo vienyt paljon tavaraa uuteen asuntoon: eilen kirjahyllyn osat ja tänään viisi kassikuormaa kävellen. Kädet ovat väsyneet ja olkapäiden iho rikki painavien kirjakassien roudaamisesta, mutta olen tyytyväinen. Uudessa asunnossa on lisäksi vähemmän siivottavaa kuin olin pelännyt. Kyllä siitä koti tulee, siellä on miellyttävä tunnelma. Tiistaina pidimme lapsen kanssa piknikin, eväänä laskiaispullaa ja kaakaota. Lapsi keskittyi juoksemaan ympyrää kummassakin tyhjässä huoneessa vuorotellen sekä avaamaan ja sulkemaan väliovia. Ei se mitään, sain syödä itse puolitoista pullaa.

Eilinen oli stressaava päivä. Puolison (olkoon nyt edelleen "puoliso" kun en ole parempaa vielä ehtinyt keksiä) vanhemmat pääsivät paikalle kolme tuntia sovittua myöhemmin päivystyskäyntiin johtaneiden terveyshuolien vuoksi. Samojen terveyshuolien vuoksi yksi painavien tavaroiden kantajista oli ns. poissa pelistä, ja yksi suuri huonekalu, joka piti viedä anoppilaan säilöön, oli pakko jättää toistaiseksi tänne. Sitten oli vielä pakollisia pakettiauton vaativia asiointeja, jotka hoidettiin kiireellä viivästyneen aikataulun vuoksi. Illan tullen koko porukka minua lukuunottamatta kuitenkin pääsi matkaan kohti lapsen mummolaa. Itse poistuin samassa silmänräpäyksessä baarin suuntaan ja vietin oikein mukavat pari tuntia kaverin kanssa siiderin äärellä jutellen. Nukuin yön loistavasti (leveästi) ja nautiskelen yksinolosta täällä kaaoksen keskelläkin, vaikka väsyttää. Aamulla puolisolta tuli viesti, että lapsi näyttää olevan oksennustaudissa. Hyvä ajoitus, en haluaisi kipeää lasta tänne muuton keskelle. Isovanhempien luona riittää hoivaajia.

Eilen kävin kiireen keskellä myös työhaastattelussa, joka meni nähdäkseni vähintäänkin keskinkertaisesti. Tai siltä minusta tuntui suurimman osan ajasta. Lopussa tunnelma hieman latistui (niin kuin se usein tekee), kun haastattelija selosti, miten hakuprosessia jatketaan: luvassa on vielä toinen haastattelukierros. Suurehkojen kauppaketjujen rekrytointiprosessit vaikuttavat joskus varsin ylimitoitetuilta ja kankeilta (etenkin tällaisissa tapauksissa kun etsitään "vain" äitiysloman sijaistajaa), mutta toisaalta ymmärrän, että nykyisessä taloustilanteessa kaupalla on sekä intressejä että mahdollisuus valita työntekijä, joka on mahdollisimman lähellä täydellistä. Joka tapauksessa, nyt taas odotellaan tuloksia.

Ja sitten siivoamaan ja pakkaamaan.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Kiirettä, enimmäkseen hyvänlaatuista

Tällä viikolla tapahtuu monenlaista. Huomenna saan hakea uuden kodin avaimen. Menemme lapsen kanssa piknikille asuntoon. Samalla tutkin, miten perusteellista siivousta se kaipaa. Toivottavasti ei kovinkaan. Sitten illalla puoliso tulee kotiin. Ylihuomenna puolison isä tulee hakemaan hänet, lapsen sekä ne puolison tavarat jotka menevät säilöön hänen vanhempiensa luo. Minulla on silloin myös se työhaastattelu. Sen jälkeen illalla pääsen kaverin kanssa siiderille. Perjantai-illalle on sovittu samanmoista menoa toisen kaverin kanssa. Tämä on ensimmäinen kerta kolmeen vuoteen, kun olen useamman päivän yksin kotona ja saan herätä silloin kun haluan. Aion nauttia, vaikka aika baarireissujen välissä kuluukin enimmäkseen tavaroita kantaessa. Sunnuntaina on sitten varsinainen muuttopäivä. Tekemistä riittää. En valita.

perjantai 13. helmikuuta 2015

AC kautta DC ja muita inhokkiyhtyeitä

Sain ensi viikoksi kutsun työhaastatteluun. Sinne paikkaan lähettämäni hakemuksen olin jo ehtinyt sysätä mielessäni taka-alalle, joten kutsu oli erittäin tervetullut yllätys. Nyt yritän valmistautua haastatteluun mahdollisimman hyvin ja toivon, ettei elämäntilanteen vaikeus paista kasvoiltani heti kättelyssä. Toki eihän tämänlaatuisten yksityiselämän tapahtumien pitäisi vaikuttaa työnsaantiin, mutta niin se taitaa olla, että vaikuttavat kuitenkin. Olen huomannut haastattelijoiden nuuhkivan hyvin herkästi nimenomaan hakijan ja hänen elämänsä tasapainoisuutta; mitään, minkä ajatellaan voivan aiheuttaa ns. huonoja päiviä töissä ei siedetä. Masennus, ero, pieni lapsi - minulla näitä onkin täyskäsi.

Päivän kieliärsyyntyminen: nykyään kuulee välillä puheessa käytettävän kautta-sanaa tai-sanan paikalla. Siis lausutaan kauttaviiva ääneen ("Läheks illalla kahville kautta kaljalle kautta sidukalle?"). Tapa juontanee kirjoitetusta kommunikaatiosta (irc ym.), tokihan kolmikirjaimisen sanan korvaaminen yhdellä merkillä säästää sen kaksi lyöntiä, tai itse asiassa neljä, koska viivan eteen ja perään ei tarvita välilyöntiä. Puheessa asia on kuitenkin vähän toisin: tai olisi nopeampi sanoa, ja bonuksena puhuja ei sitä käyttäessään näyttäisi ääliöltä. No niin, en osannut taaskaan pysyä asialinjalla joten se tästä. Ärsyttävää yhtä kaikki.

Päivästä tuli joka tapauksessa hyvähkö tuon haastattelukutsun myötä, vaikka aamupäivällä jo kaupassa käyminen näytti ylivoimaiselta (olin kuitenkin reipas ja kävin, pari tuntia jahkailtuani). Ulkona tuntuu keväältä ja kevät tuntuu oikealta. Tekee mieli laittaa varrettomat kengät ja raidalliset sukat, taidankin tehdä niin.

torstai 12. helmikuuta 2015

FBO

Muistaakohan kukaan enää tuota termiä? No, nyt se on joka tapauksessa virallistakin virallisempaa eli Facebook Official: poistin profiilistani tiedon parisuhteesta. Tuntuu aika kurjalta, olihan se yli kuusi vuotta siinä ollut. Muutenkin tällä viikolla mieleen ovat nousseet taas suhteen ja puolison hyvät puolet ja ne asiat, joita tulen mitä todennäköisimmin ajoittain kaipaamaan. On niitäkin kyllä aika pitkä lista.

Huomenna vien lapsen viimeistä kertaa päiväkotiin tästä asunnosta, sillä ensi viikolla on talviloma. Huomaan kaipaavani elämänmuutokseen liittyville kirjoituksille sopivaa yleistunnistetta, joten lisään listaani muutos-tunnisteen.

Tämän jännittävämpiä tapahtumia ei nyt ole raportoitavaksi. Aika menee (hitaasti etenevän) pakkaamisen ohella itsesäälissä piehtarointiin ja jälleen kerran sen pohtimiseen, mistä sitä rahaa saa. Tällä viikolla ei ole työpaikkalistauksissa ollut vielä yhtäkään paikkaa, jota olisin voinut hakea. Tai hakeahan voi aina, mutta olen nyt kuitenkin jättänyt välistä sellaiset työpaikat, joissa jo ilmoituksen perusteella on esimerkiksi minulle sopimattomat työajat. Tuleekohan töiden suhteen joskus parempi aika?

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Karenssi

Työvoimaviranomainen antoi tylyn lausunnon: minulle ei makseta työttömyysturvaa tammi-, helmi- eikä maaliskuulta, koska olen irtisanoutunut työpaikasta ilman pätevää syytä. Päätöksestä saa valittaa, mutta enhän minä pysty tarjoamaan sen parempia perusteluita toiminnalleni, kuin ne jotka olen jo antanut. Mitähän tässä keksisi? En ole ikinä asioinut "sossussa". Katsoin kunnan nettisivuilta toimeentulotuen hakulomaketta. Siihen tarvittavien tietojen ja liitteiden toimittaminen tuntuu täysin ylivoimaiselta tehtävältä. Alan ymmärtää, miksi ihmiset ovat niin turhautuneita tähän liittyvissä asioissa: jo tuon lomakkeen täyttäminen tuntuu hirveältä kyykytykseltä. Minulle itseni myyminen olisi varmaan vähemmän nöyryyttävää kuin toimeentulotukiluukulle meno. Jaa-a, nyt on mennyt jo pitkään sen verran vahvasti mielenterveyden puolesta, että näinköhän tästä alkaa alamäki. Olo ei ole kovin vahva.

Olen ajatellut sittenkin selvitä muutosta vuokraamatta muuttolaatikoita, kun on pakko säästää kaikesta mahdollisesta. Vintiltä hain äsken kasan pahvilaatikoita, joista toki suurin osa tarvitaan puolison tavaroille, mutta jokunen liikenee minullekin. Pääosan pikkutavaroistani aion kuitenkin kuljettaa uuteen asuntoon kävellen. Olen varmaan seonnut lopullisesti. Mutta saanpahan hyötyliikuntaa, kun ravaan tuota kahden korttelin matkaa edestakaisin. Minulla on ensi viikolla periaatteessa viisi päivää aikaa siivota uusi koti (toivottavasti edellisen asukkaan jäljiltä ei tarvitse kovasti jynssätä), roudata tavaraa ja pakata loput muuttopäivää varten. Koska olen tuon ajan yksin kotona, tavoite lienee saavutettavissa. Pikkutavaraa ehtii kyllä kantaa vielä sen jälkeenkin, koska nykyinen asunto on hallinnassamme vielä kuun vaihteeseen. Nyt pitää vain toivoa, että pää kestää.

tiistai 10. helmikuuta 2015

Myydään vähän käytetyt periaatteet, vain identtisen dna:n omaavalle

Koska ajatuksenjuoksuni on jotenkin vioittunutta mitä tulee raha-asioihin, tunnen olevani harppauksen lähempänä ihanaa uutta sohvaa sen myötä, että kaksi teinipoikaa kävivät toissapäivänä hakemassa vanhan sohvamme istuimeksi mopotalliinsa. Maksoin heille viitosen sohvan poisviemisestä - jätekeskukseen vieminen olisi maksanut 11 euroa ja aikaa ja vaivaa, joten tunnen itseni voittajaksi. Todellisuudessa tämä ei tietenkään paranna taloudellista tilannettani mitenkään ja uusi sohva on edelleen haave vain. Kyllä me ilmankin pärjäämme, aina voi istua ison tyynyn päällä lattialla, mutta luulenpa kuitenkin että oloni on aika tyytyväinen sitten, kun sohva viimein saapuu. Muutakin tavaraa on lähtenyt, juuri äskenkin yksi vanha sängynrunko. Pitäisi myydä myös pinnasänky, mutta en raaski. Se on kai liian suuri muisto lapsen vauva-ajoista - jotain sentään haluan säilyttää vielä. Ostimme sen käytettynä ja minä hioin ja maalasin sitä monta päivää rakkaudella, kun olin viimeisilläni raskaana.

Olen myös tehnyt muutamia hankintoja uuteen kotiin, lähinnä säilytyskalusteita. Käytettyjä tietysti. Minua on alkanut ärsyttää yksi asia (no, moni asia on ärsyttänyt jo kauan, mutta yritän nyt pysyä tässä yhdessä) tavassa, jolla ihmiset myyvät tavaroitaan: myynti-ilmoituksessa kerrotaan ostajalle, mihin tarkoitukseen kyseinen tavara on tarkoitettu. En nyt tarkoita, että pitäisin sitä jotenkin muiden kodin esineiden syrjimisenä jos cd-hyllyä myydään cd-hyllynä, vaan sitä kun ilmoituksessa lukee vaikka "makuuhuoneen lipasto" tai "ruokasalin pöytä" tai "tyttöjen takki" (saati sitten "ihana söpöilytakki pikku prinsessalle" tai vastaavaa, mutta sekin lienee jo eri ärsytyksenlaji) tai "poikien potkulauta". Hittoako se myyjä yrittää minulle kertoa, mihin huoneeseen saan sen lipaston laittaa? Eikö sitä ruokapöytää myydä perheeseen, jossa syödään banaalisti keittiössä? Ja on se nyt helvetti, jos ei tytöllä aiemmin ollutta vaatetta voi jonkun mielestä pukea pojalle. Meillä on toiminut kaikkien lapsen vaatteiden kanssa ihan sellainen yksinkertainen menettely, että 1) Ota lapsi, 2) Ota vaate, 3) Pue se vaate sille lapselle. Enkä liioin ole huolestuneena kysellyt myyjiltä, että missä huoneessa he ovat jotain pikku pöytää pitäneet, kun minä ajattelin laittaa sen eteiseen, että sopiikohan se nyt varmasti. Niin että yritän kai vain sanoa, että valitettavasti käytetyn tavaran maailmassa ihmisten kyvyttömyys asettua toisen asemaan näyttää suorastaan kukoistavan. Se ärsyttää, niin.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Unikuvia

Näin unta, että otin tatuoinnin. Menin liikkeeseen vain kyselemään hintoja, mutta siellä olikin hiljaista, joten tatuoija (kauhea titteli) piirsi minulle saman tien kuvan ja nakutteli sen yläselkääni. Halusin jostain syystä kuvaan valaita. Ne olivat sitten sellaisia metallinhohtoisia, pinkki ja petroolinvärinen. Kampaajani oli siellä töissä ja hän valitsi värit. Unen lopussa suunnittelin jo, millaisen tatuoinnin seuraavaksi hankkisin ja sain kuningasajatuksen, että tatuoitutan (kauhea sana) ihooni kokonaisen sarjan erilaisten suurten eläinten kuvia, olinhan jo aloittanut valaista. Norsu olisi seuraava. Olipas huono idea, toivottavasti harkintakykyni on tosielämässä hieman parempi.

Heräämisen jälkeen mietin, että saatan ottaa oikeastikin tatuoinnin, todennäköisesti en kuitenkaan norsua tai valasta, ainakaan pinkkiä. Olen itse asiassa halunnut sellaista aika kauan, varmaan kymmenen-kaksitoista vuotta, mutta se ei vain koskaan ole päässyt tarpeeksi korkealle rahankäytön prioriteettilistallani, ja lisäksi puolison aatteet asiasta ovat niin konservatiiviset, että se on pidätellyt minua. Aihe, tyyli ja kuvan paikka iholla on kuitenkin päätetty ajat sitten. Juuri nyt ylimääräistä rahaa ei tietysti ole joten moiset turhuudet saavat toistaiseksi odottaa.

torstai 5. helmikuuta 2015

Penkomista

Olen saanut nyt myytyä muutaman huonekalun, minkä johdosta kotona on ihanasti tilaa. Olen myös käynyt läpi kodin monia pikkutavarajemmoja ja yrittänyt organoisoida niitä pikkutavaroita sellaisiin säilyttimiin, joissa ne saa nopeasti nostettua muuttolaatikoihin ilman suurempaa tutkimista enää siinä vaiheessa. Eilen löysin yhtäkkiä rohkeutta käydä penkomaan myös pieniksi jääneiden lastenvaatteiden varastoa. Olen vältellyt sitä, olenhan salaa elätellyt toivetta toisesta lapsesta ja muutenkin pitänyt vaatteita kuten kaikkea muutakin lapseen liittyvää sillä lailla pyhinä, että olen pelännyt joutuvani jonkinlaiseen äitien helvettiin jos luovun niistä. Nyt tilapäisessä (?) mielenhäiriössäni onnistuin ajattelemaan tätäkin asiaa rationaalisemmin (säilytystilan ja vaatteiden käyttöarvon kannalta) ja sen myötä pienentämään lastenvaatevaraston alle puoleen entisestä. Jäljelle jääneistäkin 90% saa mennä, kunhan ovat kiertäneet vielä veljen lapsella. Muistoina säilytän vain joitain aivan erityisiä. Muutaman vauvanvaatteen vien kirpputorille, valtaosan annoin lahjoituksena sosiaalisen median kautta löytyneelle vähävaraiselle. Kokemus oli jokseenkin katarttinen ja varmasti askel kohti tyytyväisyyttä siihen, mitä minulla jo on, sitku-haaveilun sijaan.

tiistai 3. helmikuuta 2015

Kirppuja

Pitäisi valmistella muuttoa, siis käydä läpi kaappeja ja laatikoita. Vierelle tarvitaan jätesäkki roskia varten ja laatikko johon heittää kirpputorille vietävät tavarat. Rakastan kirpputoreja, mutta myyntipöydän ottaminen viikoksi on aina hirveä show: tavaroiden kaivaminen esiin, vaatteiden silittäminen, hinnoittelu (niin että hintalaput myös pysyvät paikoillaan), roudaaminen (joka pääosin tekee silittämisen turhaksi) ja päivittäinen pöydänjärjestelykäynti, koska asiakkaat eivät ikinä laita yhtäkään tuotetta takaisin paikalleen siististi käpälöityään sitä. Mutta on touhu silti yleensä kannattavaa: pääsee eroon itselle turhasta tavarasta ja saa muutaman pennosenkin (senttisen?). Kaupaksi menemättömistä tuotteista suuri osa tulee vietyä Punaisen Ristin keräyslaatikkoon - kynnys niistä luopumiseen ilmaiseksi on jotenkin pienempi, kun ne ovat jo olleet viikon poissa kotoa. Tämä kaikki tietysti helpottaa muuttoa ja elämää ylipäänsä. Kun vain jaksaisi ryhtyä.

Eikä kaikkea roskaakaan tietenkään voi vain viskata yhteen säkkiin, sehän olisi aivan liian helppoa. Erityisen suuri kasa tulee sellaista paperiroskaa, jonka ainoa oikea osoite on joko silppuri tai uuni (joidenkin näistä joutuminen roskisdyykkarin käsiin voisi johtaa oikeusjuttuun, joidenkin taas lievempiin seuraamuksiin kuten identiteettivarkauteen tai vastaavaan, heh). Puolison vanhemmat ottavat onneksi auliisti näitä vastaan, kun lämmittävät taloansa neljän tulisijan voimin.

Vaikka valitan kaiken vaivalloisuutta, niin kyllä minä silti pidän muuttamisesta. Se on hyvin organisoituna kaikkinensa mekaanista, suorittavaa työtä, ja vaikuttaisin olevan hyvähkö sekä siinä organisoinnissa että itse suorittamisessa. Voisin perustaa täyden palvelun muuttofirman, mutta en halua nähdä muiden ihmisten koteja niin läheltä.

Kun nyt taas eilen pääsin lapsuuden muisteloinnissa vauhtiin, niin putkahti mieleeni semmoinenkin pohdinta, että onkohan kukaan muu kuin minä syönyt lapsena makaronivelliä? Semmoista maitoista lientä, jossa kellui muutama makaroni. Se oli varmaan aika pahaa, koska muistan, että laitoin sekaan lusikkakaupalla sokeria. Mikä ihmeen ruokalaji sekin oikein on? Oliko meillä vain niin köyhää?

maanantai 2. helmikuuta 2015

Trauma

Puoliso oli viikonlopun kotona ja kerroimme lapselle lähestyvästä muutosta ja erosta. Asia on niin pienelle selvästi erittäin vaikea ymmärtää ja epäselvyyksiä jäi varmasti. Nyt aion kuulostella tarkasti lapsen ajatuksia aiheesta, ne varmaan putkahtelevat esiin leikin lomassa ja muutenkin siellä täällä. Toivottavasti osaan luoda hänelle sellaisen olon että asiasta saa puhua ja kysellä aina. Kirjastossa on oma hylly vanhempien eroa käsitteleville lastenkirjoille. Meillä on tänään kirjastopäivä, joten suuntaan kai sille hyllylle.

Koskahan lakkaan kutsumasta puolisoa puolisoksi? Miksihän minä häntä sitten kutsun? Eksä on mielestäni kauhean ruma sana.

Hampaani ovat huonossa kunnossa. Tarkastuksessa löytyi hammaskiven lisäksi pari reikää. Ensimmäisen paikkausajan sai toukokuulle. Suuhygienistillä sentään oli tilaa jo kuukauden päässä. Pidän ajatuksesta, että hoidatan hampaani kuntoon nyt, kun elämässä alkaa uusi vaihe (fiksu ihminen ei tietysti olisi päästänyt suutansa tähän kuntoon alun alkaenkaan, mutta se lienee nyt turhaa jälkiviisautta). Se hammaslääkäri, jolla kävin, oli mukava ja suhtautui minuun ja hampaistooni miellyttävän neutraalisti. Mieleeni palautui eräs kokemus lapsuudesta. Joskus eka- tai tokaluokkalaisena olin koulun hammashoitolan odotushuoneessa ja ihmettelin, kun varattu aikani oli mennyt jo vartti sitten, eikä minua ollut pyydetty hoitohuoneeseen. Sitten lopulta huoneen ovi aukesi, vihainen hammashoitaja kutsui minua nimellä (huutaen) ja kysyi, enkö ollut nähnyt, että oven vieressä palaa vihreä valo ja se tarkoittaa, että pitää mennä sisään. Vielä hoidon aikanakin hoitaja ja lääkäri päivittelivät toisilleen ymmärtämättömyyttäni ja minua itketti. Tilanne on nyt ajateltuna aivan absurdi - miten voi olettaa ujon 7-vuotiaan uskaltavan mennä itse lääkärin huoneeseen, kun ovi on kiinni, paloi vieressä mikä valo hyvänsä? Miten moni 7-vuotias on elämässään ollut tekemisissä oviliikennevalojen kanssa? Miten 7-vuotias voi tietää, kumpaan hoitohuoneeseen häntä tullaan kutsumaan - se valohan olisi voinut olla jollekulle muulle tarkoitettu? Miten kaksi aikuista kehtaa syyllistää 7-vuotiasta omasta ajattelemattomuudestaan? Ennen kaikkea: jos hoitaja ja lääkäri ovat istuneet huoneessa odottamassa sitä 7-vuotiasta, eikö jompikumpi heistä olisi voinut nousta tuoliltaan, kävellä ovelle ja kutsua sitä 7-vuotiasta jo ennen kuin 15 minuuttia oli kulunut? Ja kaikesta tästä huolimatta aivan näihin aikoihin asti olen ajatellut, että tuossa tilanteessa minä olin se, joka teki väärin. Syvälle on iskostunut ajatus omasta vääränlaisuudesta.