pioni

pioni

lauantai 30. joulukuuta 2017

Joulun ihme

Huomasin äitini kirjahyllyssä kotimaisen kirjailijan uuden teoksen, jonka haluaisin lukea, joten pyysin luvan sen lainaamiseen, sitten kun lähtisin kotiin. Lähtöpäivänä pakatessa muistin kirjan ja menin kirjahyllylle sitä hakemaan, mutta kirja ei ollut siellä. Sillä paikalla oli Aku Ankan taskukirja. Neljä ihmistä etsi kotimaisen kirjailijan uutta teosta viiden minuutin ajan turhaan, sitten oli pakko lähteä. En kai sitten lue sitä.

maanantai 25. joulukuuta 2017

Jouluangst

Viime yönä näin unta, että osallistuin musiikkiesitykseen jossakin koululla, ehkä lukiolla. Toinen esiintyjä soitti nokkahuilua ja minä melodicaa. Kappale oli Somewhere over the rainbow. Paitsi että juuri ennen esityksen alkua tajusin unohtaneeni tyystin harjoittelun ja sain paniikkikohtauksen enkä sitten mennytkään lavalle. Uneen kuului vahvasti se tunne, joka oikeastikin on läsnä kun jätän jotain tekemättä jännittämisen tai ahdistuksen vuoksi; että tiedän jo valmiiksi katuvani jälkeenpäin sitä, etten uskaltanut. Että olen vain kertakaikkisen paska.

Paniikkiasia tuli varmaan siksi nyt mieleen, kun alkaa tämä äitini nurkissa olo taas hieman ns. kuumotella. Eilen saatiin lahjaksi kasa turhaa romua (pattereilla toimivia äänekkäitä leluja ja miljoonas sekä miljoonasensimmäinen Lego-maasturi) ja toinen kasa suklaata, jota minä en edes voi syödä. Lapsi tietysti sekosi ja menetti keskittymiskykynsä viimeisetkin rippeet. Minuun iski tavara-ahdistus saman tien. Tänään sitten vielä ihmisahdistus siihen päälle, kun isoveli perheineen saapui. Uutisissa kerrottiin juuri, että jouluahdistus on melko yleistä. Ihanko totta?

Joulun hyviä puolia:
- täällä on lunta ja pikkupakkasta
- on päässyt saunaan
- kaikki tekemäni vegaaniset jouluruuat onnistuivat loistavasti, eli olen syönyt hyvin
- en keksi muuta vaikka mietin pitkään

perjantai 15. joulukuuta 2017

Läikkyy

Nukuin viime yönä ehkä kolme tuntia hyvin ja sitten neljä tuntia jotenkuten tai en ollenkaan. Eilen tuli Tinderissä ns. mätsi (yök) erittäin mielenkiintoisen oloisen henkilön kanssa. Semmoisen, että oikein semmoinen läikähdys tapahtui sisällä, mikä on kyllä erittäin harvinaista. (Läikähdys on kyllä oikeastaan todella outo sanavalinta, mutta ei tule nyt parempaakaan mieleen.) Illalla ennen petiin nmenoa laitoin sille viestin, joten luonnollisesti mieli keskittyi jännittämään mahdollisen vastauksen saapumista (jota ei vielä ole tullut, yhyy) ja nukahtaminen oli vaikeaa. Kun uni viimein oli saapunut, niin saapui myös lapsi viereen nukkumaan ja kolistelemaan kyynärpäitään minun kylkiluihini ja leukaani. Sitten alkoi aivan jumalaton kissaralli. Pitkästä aikaa on tarvinnut tällä viikolla käyttää suihkupulloa yön pahimpien metelöintien rauhoittamiseen. Nyt meno jatkui aamukuuteen, jolloin mietin, että kohtahan tästä jo pitää nousta joten voisi nousta saman tien, mutta sitten kuitenkin jotenkin nukahdin ja olin aivan naatti herätyksen soidessa.

Siispä vietyäni lapsen hoitoon toimin kuten huono vanhempi toimii ja menin takaisin nukkumaan. Oli ehkä kolmas kerta ikinä, joten ehkä minä en ole vielä aivan maailman huonoin.

Sitten kävin viemässä tavaraa SPR:n myymälään, ja uimassa, ja ruokakaupassa noin miljoonan muun ihmisen kanssa. Hyvin ehti kaiken, ja vielä juoda kahvit päälle.

torstai 14. joulukuuta 2017

Laiskuri

Löysäilen tällä viikolla kaiket päivät kotona, mutta lapsi on päivähoidossa. Olen huono vanhempi. No on minulla yksi kirjallinen koulutehtävä vielä kesken, ja maanantaina oli vietettävä iltapäivän verran aikaa koululla. Enpä tiedä mistä nyt on kyse, mutta olin taas saada siellä ahdistuskohtauksen. En kerta kaikkiaan tunne kuuluvani sinne. Luulen ja toivon, että työelämässä helpottaa hieman.

Vaikka työharjoittelun aikana heräsin vaivatta ennen kuutta joka aamu, olen nyt oitis muuttunut takaisin laiskaksi itsekseni. Herätys soi klo 7.02 ja silmien avaaminen tuntuu aina yhtä mahdottomalta. Onneksi olen saanut näiden päivien aikana tehtyäkin sentään jotain. Siis siivottua ja koottua muutaman kassillisen pois lahjoitettavaa tavaraa. Jostain syystä myös pestyä kylpyhuoneen lattian pesukoneen kohdalta. En kyllä suostu kutsumaan tätä miksikään joulusiivoksi.

Ärsyttää Tinder. (No ei sillä tavalla aktiivisesti ärsytä, että miettisin sitä paljon, mutta jos satun avaamaan sen, niin ottaa päähän.) Moni ihminen kirjoittaa profiiliinsa itsestään jonkinlaisen kuvauksen, toiset eivät ollenkaan ja heidät minä jätän suosiolla rauhaan. Mutta sitten on niitä, jotka suorittavat tuon itsensä kuvailemisen emojirivin avulla. Minä en jumalauta ymmärrä. Jos siinä kuvauksessa on vaikka yksi pojaksi oletettava ukkeli ja yksi tytöksi oletettava akkeli, niin tarkoittaako se, että tällä henkilöllä on yksi poikalapsi ja yksi tyttölapsi? Vai että hän nyt vain yleisemmin ottaen pitää lapsista ja haluaa perustaa perheen? Vai että hän on heterosuhteessa? Vai että hän etsii heterosuhdetta? Olenko yksinkertainen, kun en ymmärrä? Ehkä pikemmin moninkertainen. Ei ole tuo emojihomma tällaisia kaiken ylianalysoivia ajattelijoita varten. Mitä liikkuu mielessä ihmisellä, joka ajattelee, että saa kattavasti ja selkeästi kuvailtua itsensä, elämäntilanteensa ja toiveensa semmoisten pienten kuvien avulla? Pelkään, ettei paljoakaan koska se ei toimi.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Tarkemmin ajatellen

Ei sen eilisen kahvikumppanin kanssa tule kyllä mitään suhdetta kehkeytymään. Tunne on varmaan molemminpuolinen.

En kyllä tajua, miten voisin ikinä löytää ketään semmoista, jonka kelpuuttaisin. Ei sillä, pärjään minä yksinkin.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kahvit

Kävin treffeillä. Tai sanotaan nyt että kahveilla, koska treffit kuulostaa jotenkin siltä, että olisi pitänyt olla jotain romanttista ilmassa, ja sellaisesta taitaa olla turha minun kohdallani haaveilla, olen lähtökohtaisesti sen verran kyyninen ihminen. Kahvikumppani vaikutti kyllä aika mukavalta. Löytyi yhteisiä puheenaiheita pariksi tunniksi siitä huolimatta, että kiinnostuksenkohteemme tuntuvat olevan aika erilaisia. Eipä tuosta nyt oikein muuta osaa sanoa tässä vaiheessa. Ei siis ollut mitään maagista kipinöintiä, mutta voisin minä uudestaankin lähteä jos kutsu kävisi.

Työharjoittelu päättyi. Sain pelkkää kiittävää palautetta, mistä tuli hyvä mieli. Nihkeän alun jälkeen kaikki menikin siis aika hyvin ja jakso oli sillä tavalla antoisa, että tunnen oikeasti kehittyneeni niissä asioissa, missä pitikin kehittyä.

Sitten kävin uimassa ensimmäistä kertaa neljään viikkoon ja totesin olevani rapakunnossa, kuten odottaa saattoi. Pakotin itseni räpiköimään kilometrin ja sitten istuin puoli tuntia saunassa (siinä jossa on lempeämmät löylyt).

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Erikoisen näköinen

Kyllä ei saisi olla tämmöisiä yksittäisiä vapaapäiviä keskellä viikkoa. Koko päivän ajattelee, että on lauantai ja sitten pettyy, kun alkuillasta muistaakin, että ei olekaan huomenna sunnuntai vaan ihan tavallinen arki ja aikainen herätys.

Tässä yhtenä päivänä kuuntelin, kun nelikymppinen naisoletettu kertoi järkyttyneensä rypyistään ja parista finnistä hiusrajassa. Minä hämmennyn tuollaisista puheista vallan. Itse olen kai aina ollut (osittain biologian ansiosta ja osittain omasta halustani) sillä tavalla marginaalissa oman ulkonäköni kanssa, että siihen liittyvät traumat on tullut käsiteltyä jo moneen kertaan eikä mikään oikein enää järkytä vaan päin vastoin oma keho tulee vanhemmiten viimeinkin vähän kotoisan oloiseksi. En ole koskaan ollut yleisen käsityksen mukaisesti kaunis, vaan joko ruma tai sitten "erikoisen näköinen", mikä taitaa kyllä olla vain häveliäämpi tapa sanoa että ruma. Ehkä keski-ikäistyminen on sitten vaikeampaa sellaiselle, joka on ollut aina erityisen hehkeä ja pitänyt ulkonäköään jopa jollain tavalla vahvuutenaan. Minun kävi vähän puhujaa sääliksi, ei siksi että hän on rupsahtamassa vaan siksi, että hän yllättyy siitä niin kovin.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Sukupuolesta

Sukupuolijutut ovat olleet mielessä tällä viikolla aika paljon. Ehkä tässä on ajattelun aktivaattorina toiminut ainakin osittain työharjoittelupaikan kahvihuonekeskustelu, johon en toki itse tohtinut osallistua, mutta kuuntelin vierestä. Keskustelu koski tietysti sitä, miten vaikeaa on, kun nykyään "ei saa" sanoa tyttöjä tytöiksi ja poikia pojiksi. Kuulemma on täysi mahdottomuus kutsua lapsia henkilöiksi (Todella ärsyttävää saivartelua... miten olisi, jos kutsuisi heitä vaikka lapsiksi? Ja lisäksi heidän omilla nimillään? Itse olen ihan menestyksekkäästi tehnyt näin jo useamman vuoden ajan oman lapsen kohdalla ja ei tuo nyt kovin hämillään omasta identiteetistään vaikuta olevan). Ja tietysti käsiteltiin se, miten nykyään annetaan poikienkin pukeutua mekkoihin ja kyllä joku raja pitäisi olla, sillä johan biologia määrää jne. jne. jne. jne. jne. jne. jne.

Joku kerta tuollaisen keskustelun kuullessani minä vielä möläytän jotain tosi rumaa. Minähän olen itse elävä esimerkki siitä, miten "perinteiset" sukupuolistereotyypit ja -oletukset voivat saada ihmisen ns. sekaisin.

Työharjoittelussa olen nyt huomannut, miten vaikeaa minun on ottaa vastaan palautetta toiminnastani. Erityisesti negatiivista palautetta, tietysti. Ensitulkintani on aina, että olen aivan kelvoton koko alalle, vaikka kritiikki koskisi vain yhden pienen työtehtävän suorittamista. Tänään olen miettinyt, voiko tuo kritiikin kestämisen vaikeuskin johtua siitä, kun on "aina" tuntenut olevansa vääränlainen joka paikkaan ihan pohjimmiltaan, kun ei tunne kuuluvansa ryhmään nimeltä Naiset eikä ryhmään nimeltä Miehet (järjellä ajatellenhan minä voin olla ihan pätevä työntekijä riippumatta persoonastani, mutta kyllä tuollaiset sosiaaliset rakenteet vain vaikuttavat olevan ihmisille äärimmäisen tärkeitä mm. työelämässä. Monet ovat ihan hukassa sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ongelmitta sujahda tuttuihin ja turvallisiin lokeroihin). Jotenkin tuo pienikin arvostelu kasaantuu kaiken sen kuran päälle, mitä on elämässään jo saanut niskaan. Yleinen ja henkilökohtainen myös jollakin tapaa sekoittuvat omassa mielessä, kun niin usein on joutunut kuuntelemaan tuollaisia kertomani kaltaisia keskusteluita, joissa ihmiset puhuvat vähemmistöistä aina niinkuin ne vähemmistön edustajat olisivat olemassa jossain toisessa ulottuvuudessa, eivätkä suinkaan esimerkiksi siellä heidän keskuudessaan työpaikalla. Arvostellaan siis minua aivan kuin en olisi paikalla. Ei tunnu mukavalta.

Kuten olen aiemmin kirjoittanutkin, en ole kokenut että minun tarvitsisi tuoda muunsukupuolisuuttani esiin oikeastaan missään niin kauan kuin minkäänlaista virallista kolmannen sukupuolen edustajan statusta ei ole saatavilla. Olen saattanut vähän muuttaa mielipidettäni tässä asiassa viime aikoina, juuri sen vuoksi, että jatkuvat minuun kohdistuvat väärät olettamukset käyvät kieltämättä henkisesti aika raskaiksi. Kadulla vastaantulijat saavat edelleen ajatella ja lokeroida niin kuin haluavat, mutta nyt ymmärrän, että nuo tutummaksi tulevien ihmisten satuttavat virheoletukset voivat korjaantua vain, jos itse kerron heille tilanteeni. Pitäisi vain vielä osata arvioida, milloin on syytä tuoda esiin asiain oikea laita. Ehkä sen jotenkin vain tuntee? En tiedä. Asiaa tosiaan vaikeuttavat jonkin verran ihmisten erittäin voimakkaat ennakkoluulot. Toivottavasti saan kokea jonkun sellaisenkin tilanteen, jossa asian voi tuoda turvallisesti esiin ilman, että minun luullaan haluavan tehdä numeron itsestäni.

On tämä tietysti mielessä niiden tulevien treffienkin vuoksi. Tinderissähän on pakko merkitä sukupuolekseen joko mies tai nainen. Ajattelen ehkä lähinnä niin, että jos oikeanlainen treffikumppani löytyy, niin asialla ei ole hänelle merkitystä. Minähän olen biologisesti nainen enkä koe tarvetta minkään kehoni osan muuttamiseen. Tuntuisi oudolta, että jollekulle olisi tärkeää, että myös nimenomaan tuntisin olevani nainen. Ymmärrän kyllä, että jotkut haluavat nimenomaan ns. "naisellisen naisen", mutta minun Tinder-profiilikuvastani käynee jo aika hyvin ilmi se, että minä en sukupuoltani siihen tyyliin ilmaise. Sinänsä olen aika luottavaisin mielin asian suhteen. (Tämä ei tarkoita, etten jännittäisi treffeille menoa, mutta siitä ehkä lisää toisella kertaa.)