pioni

pioni

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Kaksi satunnaisesti valittua ärsytyksen aihetta

Tiedättekö jonkun semmoisen ihmisen, joka käyttää keskustelussa runsaasti lainauksia vaikka tv-sarjoista tai kirjallisuudesta? Olen tässä miettinyt asiaa ja ärsyyntynyt, kun erään tällaisen henkilön kanssa olen melko paljon aikaa viettänyt. Pohdin, että en oikeastaan tiedä siitä ihmisestä yhtään mitään. Siis mitä mieltä hän on mistäkin asiasta. Tyyppi on kuin teflonia. Joka asiaan löytyy "sopiva" ja "legendaarinen" lainaus Kummelista tai Pasilasta, jotka kuulijankin pitäisi epäilemättä osata ulkoa ymmärtääkseen, miten repliikki liittyy juuri käsillä olevaan aiheeseen. Minä olen tuollaiselle henkilölle mitä epäkiitollisin yleisö, sillä päähäni eivät tartu lausahduksista legendaarisimmatkaan (sitä paitsi olin lapsi, kun Kummeli tuli telkkarista). Kuuntelen mieluummin muutenkin ihmisten omia ajatuksia, enkä muilta lainattuja.

--

Olen pannut merkille suuren eron lapsettomien ja lapsellisten ihmisten välillä: lapsettomat valittavat aivan hirveästi sellaisista asioista, joille ei kerta kaikkiaan voi mitään. Esimerkiksi: 1) talvi tulee joka vuosi, talvella on kylmempää kuin kesällä ja usein myös sataa lunta, ja 2) maailmassa on lapsia ja ne itkevät tai ovat toisinaan muulla tavoin äänekkäitä julkisilla paikoilla eivätkä hallitse kaikkia käytöstapoja aikuisen lailla. Voi että kun jurppii kuunnella valitusta tämän tason aiheista ihmiseltä, joka on vaikkapa jo 40 vuotta elämää nähnyt. Se on jollain lailla aivan absurdia. Nykyään on kai jotenkin väärin sanoa, että lapsettomat ei tajuu, mutta voi hitto, ei ne tajuu. Sitä, millä on oikeasti yhtään mitään väliä. Enkä nyt väitä, että olisin itse ollut yhtään sen parempi.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Aavistuksia

Minusta tuntuu, että olen tehnyt huonon valinnan. Valitsin uudeksi vuokralaiseksi yhden tapaamisen perusteella asiallisen oloisen henkilön, joka on sittemmin tehnyt oloni epämukavaksi viestitellessämme asuntoon ja muuttoon liittyvistä käytännön asioista. Sopimus on tehty, joten minulla ei taida olla mitään pakoreittiä tilanteesta. Ahdistun.

Olen sellainen monia ärsyttävä henkilö, joka kulkee kaupungilla aina napit korvissa (kävellessä, en pyöräillessä). Nyt olen lakannut välittämästä siitä, kun puodissa myyjä tervehtii tai kysyy jotakin, enkä kuule. Ennen nolostuin ja riivin häpeillen kuulokkeet pois korvistani vastatakseni puhutteluun. Nykyään en ole huomaavinani, vaikka huomaisinkin. Kai minulla on oikeus olla kuu(nte)lematta? 

Musiikin avulla voi olla omissa maailmoissaan myös ihmisten ilmoilla. Viimeiset puoli vuotta olen kuunnellut lähes yksinomaan suomiräppiä. Kappaleet kertovat syrjäytymisestä, aseista ja huumeista, itsemurhasta ja yhteiskunnan paskuudesta (sekä asiaankuuluvasti siitä, miten X on kovempi jätkä kuin Z ja kaikki muut). Tekstien kirjoittajat ovat fiksuja nuoria miehiä, sillä sanoitukset vilisevät viittauksia historiaan, kulttuuriin (niin korkea- kuin populaari-) ja kansanperinteeseen sellaisella tavalla, joka kertoo aidosta tiedonjanosta ja kiinnostuksesta muuhun kuin omaan napaan (no toki minuun saa tehtyä vaikutuksen jo muutaman latinankielisen fraasin avulla, mutta osaavat he muutakin). Minusta on hienoa kuunnella fiksujen ihmisten tekemää musiikkia, sillä tyhmyys ja tyhjäpäisyys jos mikä saa nykyään liikaa näkyvyyttä. Aavistelen kuitenkin, että monen mielestä musiikkimieltymykseni ovat perin sopimattomat. Millainen hulttiovanhempikin olen? Asiat voi sanoa monella tavalla kauniisti ja minua musiikki auttaa sanoittamaan omaa elämääni ja ajatuksiani. Tämä on tietysti jotain niin henkilökohtaista, ettei kukaan voikaan täysin ymmärtää. Mutta ymmärtäisivätpä edes sen henkilökohtaisuuden.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Sekalaista ja tylsää, ei kannata lukea

Eilen tein Kelan sähköisessä asiointipalvelussa kaksi hakemuksen kaltaista asiaa: oikeuteni asumistukeen halutaan vuositarkistaa ja peruspäivärahan loppuessa on siirryttävä työmarkkinatuelle. Tunsin itseni hölmöksi, kun latasin molempiin hakemuksen kaltaisiin asioihin täsmälleen samat liitteet (toki liitteiden toimittaminen on nykyään varsin helppoa, mutta kuitenkin) ja kirjoitin vielä samat saatesanat niihin liitteisiin liittyen. Luulisi, että olisi helpompikin tapa. No, sain minä tuosta urakoinnista semmoisen pienen energiasysäyksen, että pakersin samoilla vauhdeilla vielä pari työhakemusta. Että sikäli.

Jottei elämäni olisi liian helppoa, siinä asunnossa jonka hankin nuoruuden huumassa ja josta en nyt pääse eroon ja joka on parinsadan kilometrin päässä, vaihtuu vuokralainen ja minä joudun lähtemään huomenna sinne pitämään näyttöä. Toivottavaa olisi, että joku kiinnostuksensa ilmaisseista saapuisi paikalle. Pelottaa vähän nähdä asunnon kunto taas parin vuoden tauon jälkeen, lähinnä siksi että jonkinlainen remontti (johon ei siis ole varaa) alkanee väistämättä olla edessä, toivon vain että pystyn vielä vähän sitä lykkäämään. Kun sanon vähän, tarkoitan tietysti vähän enemmän.

Olen ruvennut miettimään, olisiko paluu terapiaan aiheellinen. Tai edes jonkunlainen kontakti johonkin, joko vanhaan terapeuttiini tai sitten ihan uuteen (jälkimmäinen vaihtoehto on tietysti huomattavan työläs, kun henkilöhistoria pitäisi käydä läpi alusta (juu, ei toki välttämättä tarvitsisi, mutta tiedän, etten voi kokea tulevani ymmärretyksi, ellei kuuntelija tunne historiaani kunnolla)). Juuri nyt ei ole oikein ketään, jolle puhua yhtään mistään. Erityisesti äitiin ja isoveljeen liittyvistä asioista tuntuisi olevan sanottavaa. Toki TT:stä ja erostamme myös. MH:n olen tuntenut niin vähän aikaa, että tuntuu jotenkin typerältä vuodattaa hänelle näitä vuosikymmenten kerrostumia. Inhoan muutenkin sellaista asetelmaa parisuhteessa, että toinen joutuu jotenkin toisen terapeutiksi pysyvästi. Herännee kysymys, miksen vain kirjoita asioitani tähän blogiin. Jaa-a, joku lukko pitäisi kai saada auki.

Ai niin ja opiskelemaan ajattelin myös hakea, yliopistooon. Minähän en voi enää saada opintotukea ja työttömyyskorvausta ei taideta täyspäiväiselle opiskelijalle maksaa, joten ainoa tapa rahoittaa opiskelut olisi löytää oheen työpaikka. No, tämä on tietysti pelkkää spekulointia. Koska pääsykoekirja vaikuttaa mielenkiintoiselta, haen joka tapauksessa ja jos kävisi niin että tulisin valituksi, niin eihän sitä paikkaa silti ole pakko ottaa vastaan.

Oloni on vähän parempi, ehkä juuri ja juuri sen verran, että tänään on tämän vuoden ensimmäinen punnerruspäivä. Minulla on vihko, johon aion kirjata uintini ja punnerrukseni (laitan otsikoksi "liikunnat 2016, siltä varalta että tulee muidenkin lajien suorituksia). Minulle tuollainen on motivoivaa, koska en osaa nauttia liikunnasta liikunnan vuoksi vaan aina pitää suorittaa, mieluiten yli-.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Nuijan kumautusta odotellessa

Oikeasti odottelen vain, että kodeiini veisi tajun. Olen kahdeksatta päivää järkyttävässä flunssassa ja nyt viikonlopun aikana minulle on tainnut kehittyä vielä boonuksena korvatulehdus. Panacodin avulla saan nukuttua, joten olen odottanut taas tänäänkin iltaa kuin kuuta nousevaa (hassua, koska kuuhan nousee illalla, HEH!).

TT on asunut meillä nyt reilun viikon. Molemmat viikonloput ollut tosin poissa tyttöystävänsä luona. Tästä olen ollut vähän äreänä, kipeyteni vuoksi, vaan minkä teet. On niitäkin, jotka eivät koskaan ikinä saa apua lapsensa hoidossa, joten mitäs minä taas valitan.

Joulu tuli ja meni, mukavan helposti. Ahmin sillikaviaaria ja rosollia; turposin. Eilen muistin, että kylmäkellarissa on vielä yksi lanttu- ja yksi perunalaatikko. En toki vielä saanut aikaiseksi hakea niitä sieltä. Eivät liene enää syömäkuntoisia. Lapsella alkoi jouluyönä oksennustauti, joka onneksi jatkui vain vuorokauden verran, niin että se kerta, kun hän oksensi äitini autoon matkalla juna-asemalta mummulaan, jäi viimeiseksi.

Välipäivinä kävin äitini kanssa alennusmyynneissä saamassa lapselle talvikengät ja pari muuta hyödyllistä asiaa. Söimme eräässä ostoskeskuksen kahviloista mauttomat grillatut leivät, joiden oheen kuului salaatti, josta maistoi, ettei salaatinlehtiä ollut pesty. Tuollainen tilanne on aina ongelmallinen: odotettuaan annosta (yli)pitkään maha kurnien sitä ei viitsi jättää syömättä, vaikka jo ensimmäisellä haukkauksella toteaa sen olevan aivan kamalan huono. Tietysti se pitäisi jättää, maun ja sen ylipitkän odotuksen vuoksi, sehän on ainut tapa jolla kahvilassa saataisiin rehellistä palautetta. Mutta kun ei, vaan nälkä ja väsy, kiire, "ruokaa ei saa heittää pois", ja suoraan sanoen kahvilan työntekijät eivät näytä sentyyppisiltä ihmisiltä, jotka oppisivat moisesta yhtään mitään. Siis syön sadatellen sen huonon leivän ja jätän vain salaatin. Kaikki häviävät (oletan, että kahvilakin, pitkällä tähtäimellä), mutta kai se joskus vain menee niin.

Tapanani ei ole tehdä uudenvuodenlupauksia, mutta mietin tuossa, että voisin yrittää aktivoitua
- blogin kirjoittamisessa
- uimisessa (parannuttuani)
- punnertamisessa (parannuttuani) ja
- tulojeni ja menojeni kirjaamisessa (päämääränä turhien menojen karsiminen)

Näistä lisää seuraavalla kerralla, sillä nyt se lääke alkaa toimia.