pioni

pioni

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Suhe

Olen mestari asioiden pilaamisessa. Kun en ole vielä päässyt siihen itse asioiden pilaamiseen, olen mestari asioiden pilaamisen pelkäämisessä, joka omalta osaltaan jouduttaa varsinaiseen pilaamisvaiheeseen etenemistä.

Toisin sanoen, uuden seurustelukumppanin kanssa oleminen on kaikessa mahtavuudessaan myös aivan kertakaikkisen pelottavan kamalaa. Pelko kaiken menettämisestä on niin suuri, että se peittoaa välillä sen mahtavuuden koko päiväksi ja silloin olen mörökölli, joka levittää mörökölliyttä myös ympäristöönsä. Kyseessä on tietysti sikäli täysin järjetön pelko, että aivan hyvinhän minä pärjäsin itsekseni vielä pari kuukautta sitten ja järjellä ajateltuna tiedän, ettei nykytilan muutos tarkoittaisi maailmanloppua. Olenko taas ajautunut siihen uraan, jossa en osaa suoda itselleni hyviä asioita? Olinko tyytyväinen yksinoloon sen vuoksi, että ajattelin sen olevan minulle oikein, siis etten ansaitse toista ihmistä elämääni? Miksi annan ylianalyyttisyyteni tulla sen tielle, että nauttisin MH:n kanssa olosta? (kyllä minä nautinkin, kovasti, mutta kuten todettua, minulla on mörököllihetkeni) Voisinko nyt vain helvetti soikoon rentoutua? Vieläkö on kesää jäljellä? Kumpi ehtii ensimmäisenä tuhoamaan ihmiskunnan, ydinsota vai suurtulva? Niin paljon kysymyksiä.

Siitä on yllättävän vähän aikaa, kun kirjoitin, että jotta vielä alkaisin seurustella, kumppanin tarvitsisi olla yltiökiltti ihminen. En totta puhuen uskonut moisia olevan olemassa. Kävi ilmi, että olin väärässä, sillä MH on mahdollisesti kiltein ihminen, jonka olen tavannut. Ajattelin nyt vain tunnustaa, että joskus minäkin erehdyn.

Edessä on pitkähkö viikonloppu. Huomenna vien O:n äidilleni hoitoon ja palaan itse Turkuun. Haen lapsen sitten sunnuntaina. Perjantai-iltana juhlitaan kaverini yhdistettyjä pyöreitä syntymäpäiviä ja läksiäisiä. Nämä ovat ne juhlat, joissa luulin näkeväni MH:n seuraavan kerran, kun tapasimme heinäkuun alussa. Asiat tietysti menivät sitten hieman eri lailla. Menemme pariskuntana ensimmäistä kertaa tuttujen ihmisten arvioivien katseiden alle (oikeasti ketään ei varmaan voisi vähempää kiinnostaa, minulla vain on toisinaan tapimusta pieneen itsekriittisyyteen). Aika mukavaa. Oikeasti.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Naapuri

Kirjoitan taas unirytmeistä, vaikkei asia ketään kiinnosta. Meidän taloudessa nyt vain aikataulut ovat tällä hetkellä aivan vinksallaan. Minä kukun joka ilta pikkutunneille MH:n kanssa, koska on niin mukavaa olla kainalossa. Päivisin lapsen ollessa hoidossa sorrun torkkuihin ja niiden jälkeen tuntuu siltä, etten ole saanut koko päivänä mitään aikaiseksi. O taas laitetaan itsepintaisesti edelleen hoitopaikassa päiväunille, vaikka totean hoitajille vähintäänkin viikoittain, että päiväunille ei ole enää tarvetta ja että ne sotkevat lapsen unirytmin. Eilen kolmevuotias valvoi viittä vaille yhteentoista; minä olin hermoraunio jo varttia yli kymmenen, kun mietin tulevan aamuherätyksen kauheutta. Pitkiksi venyvät nukahtamiset ovat niitä harvoja asioita, joissa pinnani ei vieläkään veny sillä tavalla kuin hyvän vanhemman pinnan pitäisi venyä. Haluaisikohan päiväkodin henkilökunta tulla hoitamaan perheemme iltatouhut?

TT tulee viikonlopuksi meille. Tästä aiheutui toimenpide: kerroin TT:lle, että olen tapaillut uutta ihmistä, sillä en halunnut hänen kuulevan asiasta lapselta (halusin myös ilmoittaa, että minulla on viikonloppuna omia menoja). Kerroin uutisen puhelimessa yhtä kylmästi kuin olen hoitanut eromme ja kaikki muutkin asiat sen jälkeen. Ehkä kylmyydessä on kyse itseni suojelemisesta. Etteivät tunteet pääsisi pinnalle. Asian kuuleminen järkytti TT:tä ja sain pian sähköpostin, jossa hän ilmaisi huolensa lapsesta ja pettymyksensä siihen, että olen löytänyt jonkun näin pian eron jälkeen. Vastasin viestiin siltä osin, kuin ajattelin voivani helpottaa hänen oloaan - kaikkeahan en ole velvollinen tilittämään ja tällaisissa tilanteissa tieto myös usein lisää tuskaa. TT:n viesti sisälsi myös kommentteja erosta ja siihen johtaneista asioista. Niistä totesin vain, että ne ovat minun osaltani loppuunkäsiteltyjä ja että en kanna hänelle kaunaa mistään. Tunsin - ja tunnen - kuitenkin valtavaa syyllisyyttä, sellainen tuska viestistä huokui. Kirjoitan tähän, jotta muistaisin, sen mitä terpauttini olisi asiasta sanonut: että minun on tärkeää pitää syyllisyydentunteesta huolimatta kiinni omista toiveistani ja haluistani; että kaikkia ei voi miellyttää; että minun ei pidä kyseenalaistaa omaa pitkään harkittua päätöstäni, vaan päättää hyväksyä sen seuraukset, hyvät ja huonot. Aina välillä minulla on ikävä terapiaa ja terapeuttiani. Esimerkiksi tänään.

Viime viikolla TT:llä oli myös uutisia: hän muuttaa takaisin Turkuun vuodenvaihteessa. Asuinpaikaksi hän on valinnut tämän saman kadun varrelle pian valmistuvan kerrostalon. Se tarkoittanee lapselle jonkinlaista vuoroasumista kummankin luona ja minulle ehkä viimeinkin säännöllisempiä vapaapäiviä. Toivon kovasti, että välimme säilyvät hyvinä ja saamme kaiken käytännössäkin toimimaan; teoriassa pidän tulevaa tilannetta lapsen kannalta mainiona.

Olemme vitsailleet MH:n kanssa, että hänet voi esitellä tutuille naapurina. Eilen kävi ilmi, että naapuri ei tunnu meidän kummankaan mielestä enää oikein riittävältä nimitykseltä. Emme keksineet vielä uutta tilalle. Arastelen, mutta vain koska ajattelen, että sitten kun asioille antaa vakavampia nimiä, niiden menettämisestäkin tulee vakavampi juttu.

tiistai 11. elokuuta 2015

Rytmejä

Käynnistin pitkästä aikaa tietokoneen. Tai ensin yritin käynnistää noin viisitoista kertaa tuloksetta. Pidin rauhoittumistauon ja yritin uudelleen, sitten onnistui. Stressaavia nämä romut.

Olemme palanneet arkeen: O meni eilen takaisin päiväkotiin ja minä avasin työkkärin nettisivut todetakseni, että mitään sellaista paikkaa ei ole avoimena, jota tarvitsisi hakea. En oleta niitä elokuun aikana juuri ilmestyvänkään, kun maailmalla vielä lomaillaan. Voin siis ottaa itsekin loman kannalta. 
 
Huomaan, että yksinolo tuntuu nyt erilaiselta kuin ennen lapsen kesälomaa. Ero on luullakseni se, että nyt arvostan omaa aikaa enemmän. Pelkään, että tuo hyvä tunne haihtuu muutaman viikon kuluessa ja tänä aamuna huomasinkin miettiväni, olisiko toisin, jos pitäisin lasta kanssani kotona vaikkapa kaksi arkipäivää viikosta. Ehkä voisin harkita jotakin sen suuntaista. Asiasta pitäisi toki neuvotella hoitopaikan kanssa, kun työtilanteeni voi välillä taas muuttua nopeallakin varoitusajalla sellaiseksi, että hoitoa tarvitaankin joka päivä. Kyllä se varmasti onnistuisi, minun vain on vaikeaa esittää moisia vaatimuksia. Tästä vaikeudesta huolimatta pidän tuota osa-aikaisen hoidon mahdollisuuden ajattelua yhtenä aika selvänä merkkinä siitä, että pääni on hieman paremmassa kunnossa kuin vielä keväällä. Silloin tuntui, että tarvitsen kaiken saatavilla olevan ajan yksinoloon ihan vain jotta olisin jokseenkin ihmismäinen, ja äitimäinen.

Jumppatuokioista tuli loman aikana mieluisa rutiini. Tai en minä mitään säännöllisyyttä saanut harjoittelun aikatauluun, kun lapsi oli kotosalla, mutta huomasin, että se osa mielestäni automatisoitui niin, että järjestin itselleni jumppahetken joka päivä heti kun siihen ilmaantui mahdollisuus. Punnerrushaaste on edennyt mielestäni hyvin. Nyt treeniini kuuluu neljä 17 punnerruksen sarjaa. Erilaisten taulukoiden mukaan olen tuloksen perusteella edelleen huonokuntoinen, mutta olen onnistunut välttämään moisten taulukoiden tuijottelua ja keskittymään "oman suorituksen tekemiseen", kuten hienosti sanotaan; aloitinhan 4 x 3-4 punnerruksesta. MH sanoo, että käsivarteni ja selkäni ovat lihaksikkaat ja että olen sporttisen näköinen. En osaa suhtautua tuollaisiin kommentteihin luontevasti. Jos minulta kysytään, olen edelleen maailman epäsporttisin ihminen. Mutta en voi väittää, ettei kehu hieman imartelisi.

Vietin käytännössä koko viime viikonlopun MH:n kanssa kahdestaan, kun O oli isänsä kanssa. Oloni oli jopa jokseenkin epätodellinen, niin epäsäännöllisessä päivärytmissä vietimme nuo kaksi vuorokautta; enhän minä ole sellaista kokenut yli kolmeen ja puoleen vuoteen. Kaikki mitä teimme, oli mukavaa, samoin kaikki mitä puhuimme (en tarkoita, että keskustelu pysyi vain miellyttävän turvallisissa aiheissa, vaan että ei käynyt ilmi mitään sellaista, mikä olisi (ainakaan omasta puolestani) aiheuttanut tarvetta perääntyä toisen läheisyydestä). Nyt arjen saavuttua emme tietysti juurikaan pysty tapaamaan kahdestaan (joillain ihmisillä on nimittäin ihan oikea päivätyö), mutta koska asumme aivan lähekkäin, tapaamme hiekkalaatikon reunalla tai MH tulee iltaisin lapsen nukkuessa katsomaan kanssani elokuvia ja juttelemaan. Syksyn ja pimeyden saapuessa tämä tulee toki sotkemaan unirytmini täysin, koska alan nuokkua jo yhdeksältä, mutta se olkoon sen ajan murhe. Kaikesta kivuudesta huolimatta ihan vielä en uskalla käyttää MH:sta kirjoittaessani parisuhde-tagia.

Lapsi tulee hyvin toimeen MH:n kanssa, mutta selvästi ihmettelee hieman, mistä tämä ihminen on yhtäkkiä elämäämme putkahtanut. Siksipä ajattelin ottaa asian puheeksi ohimennen. Eilen totesin hänelle vain, että minusta ja MH:sta on tullut niin hyvät kaverit, että haluamme nähdä toisiamme melkein joka päivä. Hänestä se oli hauskaa, mutta herätti jatkokysymyksen siitä, enkö enää halunnut olla isin kaveri ja miksi en. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun O kysyi näin suoraan erosta, enkä ollut valmistautunut ja vastasin vain lyhyesti. Jäin toki miettimään asiaa ja yritän jatkaa keskustelua, ettei lapselle tulisi sellaista oloa, ettei erosta voi puhua. Huomaan, että on todella vaikeaa löytää tasapaino sen suhteen, miten paljon lapselle voi kertoa kuormittamatta häntä kuitenkaan tarpeettomasti aikuisten asioilla.

torstai 6. elokuuta 2015

Univaje

Yöt ovat päivien jatkeita, mutta päivät eivät ole öiden. Mielenkiintoinen henkilö lähtee toistuvasti meiltä vasta pikkutunneilla, vaikka meidän kummankin on herättävä aikaisin. Univajetta ei saa kurottua kiinni ainakaan ennen viikonloppua, mutta me emme näyttäisi välittävän. Joka päivä toteamme toisillemme, että kuolema kuittaa univelat. Sanonnassa on viisautta, vaikka se onkin kulunut. Ihmisen aivot vaikuttaisivat olevan silläkin lailla fiksut, että ne osaavat paikata yhden resurssin vähyyttä muilla. Unen puute on täysin toissijaista, kun mielihyvähormonit saavat mielen hyrräämään normaalia kovemmilla kierroksilla.

Mielenkiintoinen henkilö on kovin pitkä nimi. Olkoon tästä lähin MH. En arvannut, että lyhenteelle tulisi tarvetta, mutta hyvä näin.

tiistai 4. elokuuta 2015

Käänteitä

Joku on saattanut huomata, että blogi lomailee. Näin ei kylläkään ollut varsinaisesti tarkoitus käydä, mutta koska on kesä, olen antanut mennä kesäkiireiden piikkiin.

Oikeasti olen aivan sekaisin Mielenkiintoisesta henkilöstä ja olemme viettäneet parin viime viikon aikana jonkin verran aikaa yhdessä. Lähinnä hiekkalaatikon reunalla, mutta saamani lapsenvahtiavun ansiosta pariin otteeseen myös kahdestaan. (Se ihminen on muuten maailman luontaisin lapsen kanssa touhuaja. Olen niin onnellinen siitä, ettei lapsi ole tässä asetelmassa minkäänlainen luuranko kaapissani.) Silloin kun emme ole yhdessä, viestittelemme tai sitten mietin häntä muuten vain eikä päähäni mahdu muuta. Asiat etenevät kaikesta huolimatta ihanan hitaasti, joten olen varovaisesti uskaltautunut ajattelemaan, ettei kyseessä ole pelkkä kesähupi. Voi tietysti olla, että petyn karvaasti. Jotenkin en kuitenkaan jaksa nyt erityisesti jarrutella tai harrastaa yltiöpäistä riskien välttelyä. Asian osapuolten lomat päättyvät näinä hetkinä, joten arki paljastanee pian, olenko elänyt viime viikot täysin haavemaailmassa.

Viimeiset kolme päivää olen ollut lapsen kanssa äitini luona. Koska ilmat eivät ole olleet läpeensä huonot, olemisemme on ollut rentoa, sellaista luontaisesti ulkotiloihin laajenevaa, mikä on pitänyt minut jokseenkin järjissäni. Metsästä on löytynyt sieniä ja mustikoita ja pihan reunalta vadelmia. Se, ettei meillä ole nyt pakastinta, poistaa paineet poimia kaikkea ämpärikaupalla.

Onnistuin tälläkin kertaa unohtamaan mielialalääkkeeni kotiin, joten fyysisesti olen voinut huonohkosti parin viime päivän ajan. En kuitenkaan yhtä huonosti kuin silloin viimeksi toukokuussa - luulen, että asiaan vaikuttavat parempi yleiskunto ja aivokemian positiivisempi yleisvire tämän aika odottamattoman uuteen ihmiseen tutustumisen myötä. En siis erityisesti stressaa tämänpäiväistä kotiin ajamista. Iltapäivällä lähdemme ja illalla näen Mielenkiintoisen henkilön.