pioni

pioni

perjantai 23. lokakuuta 2015

Oliko pakko?

Olen taas/edelleen ahdistunut raha-asioiden vuoksi. Laahaan jäljessä laskujenmaksussa enkä saa sitä kierrettä katkeamaan. Joulukuun alussa tulee toki veronpalautus, jota odotan kuin kuuta nousevaa, mutta siihen tuntuu olevan vielä ikuisuus. Pitikö minun välttämättä hoidattaa hampaani kuntoon juuri tänä vuonna? Oliko pakko vaihtaa leveämpään sänkyyn? Ostaa lapselle tarhavaatetta uutena käytetyn sijaan? Pitikö parkkeerata alle viiden metrin päähän suojatiestä? Noloa.

Nyt aion vielä tuhlata 39 euroa ja hankkia itselleni sen saman työttömille tarkoitetun liikuntarannekkeen kuin viime vuonnakin. Sillä ajattelin (tällä kertaa oikeasti) käydä uimassa. Toisinaan ehkä vain uimahallin saunassa, koska kukapa minun tekemisiini puuttuisi. Ranneketta pidän totta puhuen enemmän sijoituksena kuin tuhluuna; itsetuntoni on romahtanut taas lopetettuani punnerrushaasteen. Jollain tavalla olisi siis pysyttävä liikkeessä, että selviää talvesta ja elämästä yleensäkin. Sitäpaitsi minä rakastan saunomista.

Vanhempani tulevat sunnuntaina kylään. Tulisikohan siivottua? Äiti kertoi, että isoveli haluaisi joulua vietettävän joukolla heillä. Sanoin, että siitä kutsusta joudun kieltäytymään. Minä ja O vietämme jouluaattoa omassa kodissamme, todennäköisesti kahdestaan. Pyhiksi voimme sitten lähteä äidilleni. Kunpa nyt jaksaisin pitää kiinni tästä suunnitelmastani, vaikka äiti aloittaa varmasti jo ylihuomenna siitä syyllistämisen. Jos minulta kysytään, niin parisataa kilometriä on melko sopiva etäisyys lähisukulaisiin.

torstai 22. lokakuuta 2015

Blogi täyttää vuoden

Matkoilla, ei vastaanottoa.

En minä kyllä missään matkoilla ole. Mutta ei kai se ole niin justiinsa.

En ole jaksanut kirjoittaa. Suhe on suurinpiirtein samassa tilassa kuin viimeksi kirjoittaessani, sillä rintamalla ei siis mitään uutta. Asiat ovat ikävän hankalia. Annan niiden olla, koska tilanne ei kuitenkaan ole suoranaisesti huono tai ahdistava.

Minulla on työpätkä. Korealaisen elektroniikkafirman työ, jota toukokuusta asti itselleni petailin, paljastui valitettavan lyhyeksi projektiksi, vain noin kuukauden pituiseksi minun osaltani. Eikä mukaanpääsemiseni ole vielä edes varmaa: eilen, tänään ja huomenna teen "koe-erän" analyysia ja kunhan viisaammat käyvät läpi työni tuloksia, saan tietää pääsenkö tekemään samaa itse projektiin. Onneksi tästä koeosuudestakin maksetaan palkka. Työ on puuduttavahkoa mutta myös vähän mielenkiintoista. Ennen kaikkea se tulee olemaan paras rivi cv:ssäni.

Blogin kirjoittaminen on jäänyt vähälle senkin vuoksi, että minun pienen elämäni ulkopuolella tapahtuu juuri nyt niin paljon niin hirveää, että koen kai jotenkin velvollisuudekseni suunnata huomioni siihen. Pakolaiskriisi ja politiikka ovat mielessäni paljon. Tuntuu kuin tarpoisi kaulaa myöten paskassa. Olen tähän saakka ollut maltillinen kommenteissani sosiaalisessa mediassa, mutta pelkään etten osaa enää kauaa pitää turpaani kiinni. Lohtua ylilyöntipelon keskeen tuo tietysti se tieto, että juttujani lukee n. kolme ihmistä.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Hohto

Minun ja MH:n suhteessa ollaan yhtäkkiä (?) jännän äärellä. Hohto on nähdäkseni alkanut hiipua. Minä en jaksa tehdä kaikkia päätöksiä ja MH ei ilmeisesti uskalla tehdä niitä. Kierre: kun vastaus kaikkeen on "ihan sama", tuntuu että koko suhteen olemassaolo on myös ihan sama. Ärsyynnyn enemmän ja enemmän. Motivoidu siinä nyt sitten yrittämään.

TT kysyi äsken kun olin lähdössä kotoa, onko kaikki hyvin. Olen kuulemma tänään ollut niin paljon hänen ja O:n kanssa, että hän ihan huolestui. Syytä huoleen ei tietenkään ole, ei minulla henkilökohtaisesti ole mitään hätää (sitäpaitsi MH:lla oli muutenkin paljon omia menoja tänään). Kiitin kysymyksestä ja sanoin, että ehkä alkuinnostus vain on hiipunut. Kävi miten vain, TT:lle haluan olla rehellinen. Sitäpaitsi meillä oli mielestäni mukava päivä.

Äh.

perjantai 9. lokakuuta 2015

Trauma lapsuuden malliin

Veljeni kävi pari viikkoa sitten meillä kylässä puolitoistavuotiaan lapsensa L:n kanssa. Koska asumme eri kaupungeissa, tapaamme vain muutaman kerran vuodessa. Vierailun pääasiallisena tarkoituksena oli toimittaa kassillinen O:lta pieneksi jäänyttä vaatetta serkulle. Ulkoilimme, leikimme, katselimme Pikku Kakkosta ja söimme yhdessä. Päivä oli painajaismainen.

O:lla on nyt syksyllä ollut kausi, jolloin hän on varsin omistushaluinen ja testaa rajojaan niin aikuisten kuin muiden lastenkin kanssa. Yhteispeli ei vain aina suju, vaikka miten oltaisiin etukäteen juteltu siitä, mitä on odotettavissa ja millainen rooli kullakin on ja millainen käytös tilanteeseen sopii (tässä tapauksessa, että L on vasta yksivuotias ja utelias ja leikkii leluilla eri tavalla ja se on ok ja lelut kestävät sen kyllä, ja että L ei osaa vielä puhumalla kertoa mitä haluaa, joten pitää antaa hänen kokeilla ja tutkia). O komentelee ja kieltää muita ja yrittää sanella sääntöjä sellaisissa asioissa, joista selvästikään ei neuvotella ("Minä en kyllä tykkää, että L istuu tuolla paikalla [ruokapöydässä]"). Minun nähdäkseni hän on kuitenkin aivan tavallinen kolmevuotias. Minulla on kyllä keinoni käytöksen ohjaamiseen oikeaan suuntaan. En käytä rangaistuksia kuten lapsen lähettämistä pois huoneesta (emmehän me olisi muuten joinain päivinä ollenkaan samassa huoneessa). Meillä mieluummin keskustellaan, ja osaan myös nähdä milloin "huonossa" käytöksessä on kyse vain huomion hakemisesta; silloin vältän huomion antamista, kunhan ketään ei satuteta eikä mitään rikota. Käsitän, että kasvatusperiaatteeni saattavat eri tavalla ajattelevan mielestä näyttää olemattomilta, vaikka ne eivät sitä ole. Ilmeisesti tämän vuoksi veljeni astui jo kesällä äidin luona jossain kasvatuasiassa varpailleni kommentoimalla lapselleni rumasti tämän käytöstä, vaikka minäkin olin tilanteessa paikalla. Olisi siis ehkä pitänyt arvata mitä tuleman piti.

Joka tapauksessa. Veljeni tulkitsi O:n käytöksen kiusaamiseksi. Hän muuttui päivän kuluessa kireämmäksi ja kireämmäksi ja kommentoi O:n käytöstä ilkeämmin ja ilkeämmin. Tilanne oli absurdi: oletettuun kiusaamiseen vastattiin kiusaamisella, vieläpä aikuisen lapseen kohdistamalla kiusaamisella. Päivän loppupuolella jokin O:n aikaansaama kova ääni pelästytti L:n ja sai tämän itkemään. Veljeni räjähti ja huusi itkua aidosti ihmettelevälle O:lle täyttä kurkkua "SINÄ sait hänet itkemään, se oli SINUN syytäsi" ja vastaavaa. Minä ja O kyyristelimme sohvannurkassa syleihimme tuijottaen minuuttikaupalla. Kuin olisi palannut lapsuuteen; minähän olen aina ollut veljelleni helppo kiusattava ja mitätöitävä, kun äiti on moiselle antanut siunauksensa. Näköjään toiminnan saa helposti laajennettua myös lapseeni.

Itken nytkin kun mietin tapahtunutta. Onneksi silloin samana iltana sain jo itkeä MH:n olkaa vasten. Oikeastaan haluaisin puhua asiasta terapeutille, koska hän on ainoa joka voisi todella ymmärtää, mutta ei se taida olla mahdollista. Joskus ehkä pitää vain todeta, ettei sukulaisiaan voi valita, mutta sen voi, pitääkö heihin yhteyttä. Minä luulen, että minun ja veljeni ei kannata hetkeen tavata. Ehkä kahteen vuoteen; silloin L on samanikäinen kuin O nyt. Vaikka on kai turhaa toivoa mitään parannusta asioihin, eiväthän ihmiset muutu. Olenko vain liian herkkä?

torstai 8. lokakuuta 2015

Veden ääri

Lapsi leikki toisessa huoneessa niin keskittyneesti, että laitoin musiikin soimaan ja jumppasin. CMX:n Rautakantele toimi yllättävän hyvin punnerrusmusiikkinakin, ehkä koska lyriikat ovat niin tutut ettei niihin "tarvinnut" keskittyä. Paitsi, että loppuvenyttely osui sopivasti Veden ääri -biisin kohdalle. Ei siinä olisi tullut jumpasta enää mitään. Tuosta kappaleesta olen viime kädessä ottanut tämän blogin nimen. Ei sanoitus ole tajunnanräjäyttävä sinänsä, mutta laulun tunnelma on vain usein sopinut yhteen minun elämäni tunnelmien kanssa.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Perunan ylistys

Rakastan perunaa. Keitettyjä perunoita teen harvoin, sillä ne ovat tylsiä vaivannäköön nähden (ehkä enemmän sitten, kun lapsi oppii kuorimaan omansa tai tyytyy kuorellisiin). Mutta kaikki muu (epäterveellisempi) on ihanaa. Voisin syödä paistettuja perunaherkkuja vaikka joka päivä.

Kun perunat leikkaa viipaleiksi, niitä tarvitsee keittää vain kolme minuuttia. Kuiviksi höyrynneet viipaleet voi kipata pannulle kuumaan öljyyn. Mukaan tarvitsee heittää vain suolaa ja pippuria sekä pikkuisen timjamia tai rosmariinia tai savustettua paprikajauhetta. Lyhyen paiston jälkeen perunat voi syödä pastan kanssa tai siihen pannulle voi tekaista munakkaan. (Suustani valuu kuolaa, kun kirjoitan tätä.)

Käy minulle muusikin. Ranskalaiset milloin tahansa. Vain uuniperunaan en ole oikein koskaan päässyt sisälle. Perunaelämässäni ei ole vielä tullut sellaista hetkeä, jolloin olisin tehnyt mieluummin uuniperunaa kuin jotakin muuta.

Perunan lisäksi tämän syksyn lempikasvikseni on fenkoli. Sitäkin vain kääntelen paloina pannulla öljyssä, maustan ja sekoitan makaroniin ja kaadan lautaselle. Kekoon piilotan pari lohkaretta valkohomejuustoa. (Paitani etumus on kuolan kyllästämä.)

Olen yksinkertaisen ruuan ystävä. Niin hyvä ystävä, että syömäni annoskoot johtavat minut vielä turmioon ja ennenaikaiseen hautaan (mutta onnellisena).

Raudan ja laudan välissä

Eilen osallistuin semiaktiivisesti tunteita herättäneeseen keskusteluun Facebook-kirpputoriryhmässä, joka on tarkoitettu erään tunnetun kotimaisen tuotemerkin valmistamien tuotteiden myymiseen ja ostamiseen. Keskustelun avaus oli kysymys, eivätkö ihmiset enää nykyään silitä vaatteita, kun myyntikuvissa on niin ryppyisiä ja epäsiistejä tekstiilejä. Kysymyksen esittäjä oli sitä mieltä, että vaatteiden silittämättömyys kertoo uusavuttomuudesta, laiskuudesta ja nykynuorison kaikkinaisesta rappioitumisesta. Keskustelussa esitettiin muun muassa tällaisia mielipiteitä:

- On itsekästä jättää vaatteet silittämättä ennen niiden myyntiin laittamista; pitäisi ajatella muitakin kuin itseään
- Ihmiset eivät nykyään silitä vaatteita, koska eivät osaa; kotitaloustunteja tulisi lisätä (tätä ei suoraan mainittu, mutta ilmeisesti lisätunnit olisivat erityisesti tarkoitetut naisille)
- Sosiaalisessa mediassa "roikkumiseen" kuluvasta ajasta voisi jokainen aivan hyvin siirtää osan silittämiselle
- Koska perheenäidit 50-, 60-, 70- ja 80-luvuilla ehtivät silittää perheensä vaatteet pikkuhousuja myöten, tulee perheenäitien myös 2010-luvulla tehdä samoin; eivät kai he halua vaikuttaa laiskoilta; myöhäistä, vaikuttavat jo
- Kuvassa kauniilta näyttävästä vaatteesta saa paremman myyntihinnan, mihin tulee poikkeuksetta pyrkiä
- Kun ollaan tiettyyn brändiin keskittyvällä kirpputorilla, pitää pyrkiä myyntikuvissa sellaiseen esillepanoon, joka kunnioittaa brändin omaa visuaalista ilmettä

Nyt kun näitä listasin, meinaa oikein verenpaine nousta. Eilen pysyin ihailtavan rauhallisena; vastapuoli ei, mutta minäpä olenkin terapiassa oppinut ymmärtämään vähän myös vanhempieni sukupolven traumoja.

Vasta-argumenttini:
- Ei tarvitse, ellei halua. Jokainen on erilainen. Joku käyttää aikansa mieluummin muuhun ja sen myötä hyväksyy, ettei saa kirpputorilla myymästään tuotteesta parasta mahdollista hintaa. Hänen maailmansa ei siihen kaadu
- Se, että vaatii muita miellyttämään omaa esteettistä silmäänsä, on Äärimmäisen Itsekästä
- Eri asiat ovat tärkeitä 2010-luvulla kuin 1970-luvulla. Silittäminen kuuluu niihin asioihin, joiden suhteen on varaa valita (itse asiassa henkilökohtaisesti soisin, että ihmiset käyttäisivät aikaansa mieluummin muunlaisen sivistyksen hankkimiseen, mutta en koe, että on minulta pois, jos äitini sukupolvi haluaa edelleen tehdä sitä, missä on hyvä, eli silittää)
- Silittämättömyydessä ei siis ole kyse osaamattomuudesta eikä tietämättömyydestä, vaan valinnanvapaudesta. Muiden ihmisten valinnanvapauteen puuttuminen on Äärimmäisen Itsekästä

Konkluusio 1: Miten helvetin suuren melun silittämisestä saa aikaan?
Konkluusio 2: Onneksi oma sukupolveni näkee yksilönvapauden tärkeämpänä kuin ulkokultaisen muiden miellyttämisen.

No, tiedän kyllä etteivät nuo oikeita konkluusioita olleet. Keskustelu oli joka tapauksessa absurdiudessaan mainitsemisen arvoinen. Meitä on todellakin moneen junaan, meneväthän jotkut Allegrolla Pietariinkin. Idän Pikajunaa on kai turha edes mainita.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Katkolla

Minulla on ollut vähän vaikeaa. Olen pienentänyt hiljakseen mielialalääkkeen annostusta ja menneenä viikonloppuna otin viimeisen kapselin. Vieroitusoireet ovat sitä luokkaa, että yli puolet hereilläoloajasta pystyn miettimään vain niitä ja että haluan sittenkin jatkaa lääkkeen käyttöä. Eilen tein sen mitä ei pitäisi ja googlasin, ovatko näin voimakkaat vieroitusoireet normaaleja. Ilmeisesti ovat, ja ilmeisesti kyseisellä lääkkeellä ne ovat tunnetusti pahemmat ja pitkäkestoisemmat kuin muilla. Olisin melkein voinut kertoa tuon ilman Googleakin.

Pahinta on taukoamaton jalkasärky. En haluaisi koukuttua särkylääkkeisiin ja yleensä välttelen niiden pidempikestoista käyttöä, mutta nyt mistään ei tule mitään ilman niitä. Pääkin on kipeä. Vatsa sekaisin. Huimaa ja säpsähtelen kuin saisin sähköiskuja. Näen painajaisia. Saan itkukohtauksia ja huudan lapselle. Mutta hei, aurinko paistaa.

MH on ollut kärsivällinen. Olen saanut olla kainalossa ja itkeä olkapäätä vasten. MH muistuttaa minua itsestäni ennen terapiaa. Hän on pääosin tyytymätön elämäänsä ja itseensä. Minulle on kehittynyt tunne, että olen jotenkin velvollinen auttamaan. Tai ainakin saarnaamaan terapian parantavasta voimasta. Pelkään, että asia kasvaa väliimme, sillä en ole enkä halua olla itse terapeutti. Todennäköisempää kyllä on, että mietin vain asiaa liikaa ja kun pystyn lopettamaan, kaikki on hyvin. Päivittäisellä tasolla kaikki onkin, oikein hyvin.

Jännittää nähdä, millainen ihminen olen, kun lääkkeen vaikutukset ovat lopullisesti ohi.

Tänään olen jo silittänyt kaikki huushollin henkarivaatteet ja puhdistanut hopeakorut. Mitähän yhtä merkityksetöntä keksisin seuraavaksi? (En minä välitä, ovatko päälläni olevat vaatteet sileitä vai ryppyisiä. Koruista käytän tasan yhtä hopeista kaulaketjua ja siinä lasista riipusta. Mutta tunsin saavani jotakin aikaan.)

Olen rahapulassa, koska myin sohvasängyn, jossa olen nukkunut muutosta saakka ja toin tilalle vintiltä parisängyn ja jouduin ostamaan siihen patjan. Vuokranmaksu on myöhässä. Myyn epätoivoisesti tavaraa nettikirpputoreilla, mutta purot ovat liian pieniä, jotta niistä kertyisi vuokran kokoinen virta. Tätäkin ehdin jo tänä aamuna itkeä uutisia katsoessani, eikä niistä uutisista jäänyt lopulta mitään mieleen. Sitten aiheutin vielä silmilleni pysyvän vaurion näkemällä vahingossa Aamu-tv:ssä twerkkausta. Ohjelmatiedoissa luki jutun kertovan trendiharrastuksesta, "werkkauksesta". Niin sopivaa. Koen velvollisuudekseni pahoitella tapahtunutta kaikille yli viisikymppisille katsojille. 

Kohtaus: kissana olemisen vaikeudesta

Asuntoon lentää suurehko kärpänen avoimesta parvekkeenovesta. Päiväunilla oleva Kissa 1 osoittaa havainneensa kärpäsen kääntämällä korvansa hetkeksi pörinän suuntaan ja jatkaa nukkumista. Kissa 2 kiinnostuu kärpäsestä ja seuraa sitä huoneesta toiseen, pyrkimättä kuitenkaan aktiivisesti sitä pyydystämään, sillä hyönteinen pörrää enimmäkseen noin 1,8 metrin korkeudessa (arvio perustuu Kissain 1 ja 2 palvelijan havaintoon, että kärpänen on mieltynyt mainitun palvelijan hiusten tuoksuun tahi hajuun). Kissa 2 odottaa tilaisuuttaan epätyypillisen kärsivällisesti ja odotus palkitaan eteisessä, missä epäonninen kärpänen eksyy matalampaan lentokorkeuteen ja joutuu oitis Kissan 2 kynsiin. Kissa 2 haluaa leikkiä saaliillaan ja tekee kärpäsestä hetkessä lentokyvyttömän, kuitenkaan ottamatta sitä hengiltä. Hän maistaa eteisen lattialle pudonnutta siipeä ja sylkee sen pois; kyseessä ei selvästikään ole syömäkelpoinen otus. Kissan 1 tarkat korvat ovat seuranneet tilannetta ja Kissa 1 saapuu eteiseen, ensin metrin päähän lattialla surisevasta ötökästä ja sitten aivan Kissan 2 viereen. Kissa 2 nappaa kärpäsen suuhunsa ja nielaisee sen. Kissat 1 ja 2 näyttävät hämmentyneiltä ja hajaantuvat.