pioni

pioni

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Vaikka mitä

Otsikoin edellisen kirjoitukseni tarpeettoman ilkeästi. Ei kai huonoa ihmistä ole olemassakaan. Tai no nyt rupesin ajattelemaan kaiken maailman terroristeja ja muita päänirtileikkaajia, enkä enää tiedä mitä mieltä olen. Mutta otsikko joka tapauksessa oli huono - se kuvasi ennemminkin miestilanteisiin liittyvää tunnereaktiotani kuin tietoista ajatusmaailmaani, ja täten ymmärrän sen tulevan hyvinkin suurella todennäköisyydellä väärinymmärretyksi. Toisaalta en viitsi sitä enää jälkeenpäin muuttaa, ja tuskinpa blogiani muutenkaan lukee kukaan sellainen, joka voisi noista sanoistani henkilökohtaisella tasolla loukkaantua. Koska kirjoittaminen on minulle osittain myös terapiaa, on kai parasta, että kirjoitan rehellisesti. Joskus rehellisintä on joku laiska ja kamalan huono sanavalinta, koska olen laiska. /selittely

En olekaan kirjoittanut hetkeen (kahteen vai kolmeen päivään?) tavaroista, joten here goes.

Nythän kävi tosiaan niin, että heinäkuussa minulla on vähän "ylimääräistä" rahaa. Lainausmerkeissä, koska ei se tietenkään oikeasti ole ylimääräistä. Jos olisin fiksu, laittaisin sen säästöön, tai antaisin äidille, vaikka hän sanoikin että häneltä keväällä saatuja rahoja ei tarvitse palauttaa. Koska en ole, tilasin tuolta jotain kivaa olohuoneen seinälle (olisin saanut helposti menemään useita satasia, mutta selvisin hankinnoista kuudellakympillä ja ehdin vielä tilata ilmainen toimitus -kampanjan viime hetkillä) ja pohdin vakavissani sohvan, maton ja uuden patjan ostoa lähiviikkoina. Koti olisi noiden hankintojen jälkeen valmiihko, vaikkei se koskaan oikeasti olekaan. Luulen silti, että saisin jonkinlaisen mielenrauhan asian suhteen. Pitää kuitenkin tehdä vielä laskelmia, tuo se raha kieltämättä pankkitililläkin mielenrauhaa.

O ja TT tulevat vasta viikonloppuna. Olen kypsä yksinoloon. En saa mitään aikaiseksi. Olen ihan paska lomailija. Lisäksi Kissa 2 on ehkä kipeä. Yleensä hän rakastaa läheisyyttä ja rapsuttelua, mutta nyt ei saisi edes silittää. Jos otan harjan esiin, hän poistuu paikalta viivana. Syliin hän tulee nukkumaan mielellään vieläkin, mutta silloinkin on rapsuttelu kielletty. Karvaa lähtee myös paljon. Google tiesi viisaudessaan kertoa, että kosketusarkuus tarkoittaa, että kissaan sattuu. No shit, sherlock. Mutta jos kipu on ihossa, kysymyksessä voi olla esimerkiksi ruoka-aineallergia. Ärsyttävää, ettei sen toteamiseksi ole olemassa mitään testejä, vaan täytyy vain jättää eri ruoka-aineita pois listalta ja katsoa mitä tapahtuu.

On mahdollisesti yksi toinenkin oire, jonka olen saattanut vain kuvitella omassa päässäni, mutta jos kävisi ilmi, etten ole (varmistuminen vaatii jonkin verran seurantaa), on kyseessä todennäköisesti vakavampi juttu kuin allergia. Sellainen, että kun kerroin epäilyksestäni puhelimessa TT:lle, hän totesi heti että sitten vaan piikille. Rupesi ärsyttämään, se oli niin hänelle tyypillinen reaktio. No, hänhän ei ole enää Kissa 2:n omistaja. Mutta ehkä kaikki onkin hyvin. Itseäni piristääkseni laitan kuvitukseksi Kissa 1:n parvekkeella haistelemassa basilikaa.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Huonoista miehistä

On viimein lämmintä, mutten saa lähdettyä ulos. Eilen luin kyllä hetken kirjaa puistonpenkillä. Katselin aina välillä nurmikolla lojuvia auringonottajia ja tunsin jonkun kuilun välillämme. Tai minun päässäni se kuilu on. Sellainen, jonka yli en voi antaa itseni hypätä. Sitten kävelin kotiin ja mietin, että mikä helvetti minua muka estää pukemasta bikinejä vaatteiden alle ja menemästä puistoon makaamaan pyyhkeen päällä. Ei mikään muu kuin minä itse. Mutta niin se vain on. En pysty suomaan jotain niin hyvää itselleni.

Annoin kuitenkin itseni hankkia tissien yläreunaan epäesteettiset rusketusrajat parvekkeella. Älyn riemuvoitto.

Olen miettinyt paljon miehiä. Tai sanotaan nyt että jonkin verran. Ja tuntenut heihin liittyviä tunteita. Kerroin joskus terapeutilleni miettiväni eroa TT:stä ja että minusta tuntuu etten halua olla enää ikinä parisuhteessa, tai en ainakaan miehen kanssa. Itse ajattelin asian vain jotenkin niin, että kuka tahansa nainen ymmärtäisi minua paremmin kuin TT, mutta terapeutin kommentti oli jotain sensuuntaista kuin "ai, tunnet niin suurta inhoa miehiä kohtaan?". Niinhän minä tunsin, mutta en myöntänyt sitä vielä silloin itsellenikään (mutta ei se tarkoita, etten todella voisi olla naisen kanssa suhteessa - totuus vain on, ettei voi päättää etukäteen minkä sukupuolen edustajaan rakastuu). Ärsyynnyin myös kun tulkitsin terapeutin tarkoittavan että naisista pitävät naiset ylipäänsä ovat vain miehiin pettyneitä. Hän tuskin tarkoitti näin. Kuitenkin aattelin, että se että pettyy kokonaiseen sukupuoleen olisi jotenkin alhaista, siis minussa oleva vika, eikä niissä ko. sukupuolen edustajissa jotka moisen tunteen ovat minussa herättäneet.

Joka tapauksessa tässä lomani aikana olen tullut siihen päätelmään, että miehet pelottavat minua. Pidän itse hyvännäköisten ihmisten katselemisesta, mutta auta armias jos huomaan, että joku mies katsoo minua pidempään kuin 0,2 sekuntia. Tunnetta voi kuvailla vain peloksi, paniikiksi. En todellakaan anna kenellekään mahdollisuutta päästä lähelleni (tai tarkennetaan nyt, että paria tuttua kaverimiestä kyllä siedän) - enkä tarkoita, että ne 0,3 sekuntia " tuijottaneet" olisivat mitään yrittäneet, vaan kyseessä on luonnollisesti minun mielikuvitukseni ylireagointi.

Tänään pääsin nähdäkseni tämän miettimisessä sellaiseen pieneen toivon pilkahdukseen. Assosiointi kävi jotenkin niin, että

Ei ole olemassa miestä, joka olisi tarpeeksi kiltti ja huomioonottava (mutta joka uskaltaisi silti sanoa omat mielipiteensä (jotka olisivat usein samankaltaisia kuin omani))
-> Tunnen kieltämättä monta ihmistä, jotka elävät onnellisen oloisina parisuhteessa miehen kanssa
-> En halua uskoa, että nämä onnellisen oloiset ihmiset ovat vatipäitä, joiden mielestä sellainen mies, joka minusta on ihan paska, on ihana hanipuppeli
-> Toisaalta olen feministi ja sen myötä odotukseni miehiä kohtaan saattavat toden totta olla epärealistisia
-> Mitä sitten? Ne ovat joka tapauksessa minun odotuksiani. Enää en loivenna näkemyksiäni miellyttääkseni ihmisiä. Sitäpaitsi en ole maailman ainoa feministi
-> Saattaa olla olemassa mies tai yhtä hyvin nainen, joka on tarpeeksi kiltti ja huomioonottava ja lisäksi feministi. En voi tietää!

Se, pystynkö ikinä tutustumaan tähän mahdollisesti olemassaolevaan ihmiseen näine sosiaalisine rajoitteineni, on tietysti jo eri juttu.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Lisäys eiliseen listaan

- istua 45 minuuttia kylpyhuoneen lattialla katselemassa, kun pyykki pyörii pesukoneessa

Tältä päivältä ei muuta raportoitavaa.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Vessarauha kumppaneineen

Kun kolmevuotias on poissa kotoa, aikuinen voi:

- maata sängyssä heräämisen jälkeen ja palailla juuri näkemänsä miellyttävän unen tunnelmaan
- juoda aamupalalla Jaffaa
- syödä munakoisoa joka päivä
- syödä karkkia pitkin päivää
- katsoa telkkaria syödessä
- tiskata vain joka toinen päivä
- laskea kauppakassin siihen kohtaan eteiseen, missä yleensä kulkee vilkkaasti liikennöity mopoiluväylä
- käydä vessassa juttelematta sinä aikana kenenkään kanssa
- jättää pöydänkulmille siivousainepulloja, joiden nokka on valmiiksi käännetty auki-asentoon
- tehdä mitä tahansa lattialla istuen tai maaten muuttumatta kiipeilytelineeksi
- ottaa esille kiiltäviä tai värikkäitä pikkuesineitä, joilla ei saa leikkiä
- katsoa takapuoltaan peilistä ja sanoa "yäk"
- inventoida lelulaatikoiden sisältö järkevästi mutta tarpeetonta tuskaa aiheuttamatta

Eli aika paljon kaikkea. Ehkä on enemmänkin; nämä olen havainnut tällä viikolla.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Pölynpuhuri

Huomenna saan rahaa JEEEEEEEE. Anteeksi. Mutta JEE! Saan maksettua myöhässä olevat laskut. Saan ostettua kissanruokaa ja vessapaperia - viimeksimainitun suhteen meni aika hilkulle.

Luulen selvittäneeni tänään pölyongelmamme syyn. Imurissa ollut pölypussi oli revennyt ja pöly päässyt pitkin imurin sisustaa. Vaihdoin pölypussin ja suodattimet. Nyt rakkine pitää kolme kertaa kovempaa ääntä kuin ennen puhdistusta, mutta onneksi myös imuteho on selvästi parempi. Ja ehkä pöly nyt pysyy siellä sisällä tallessa eikä sinkoudu heti takaisin huoneilmaan. Olisin toki voinut aiemminkin tulla ajatelleeksi, että imuri on ongelman alkulähde. Joka tapauksessa helpottavaa, ettei kyse ollut ainakaan yksinomaan minun surkeista kodinhoitotaidoistani.

Rupesin imuroimaan oikeastaan siksi, kun rymsteerasin makuuhuoneessa. Huonekaluja on yksi liikaa - aina kun olin kehitellyt mielessäni hyvän uuden järjestyksen, huomasin unohtaneeni jonkun huonekalun siitä kokonaan. Mistään ei kuitenkaan oikein voi luopua.  Jossain pitää nukkua, joku paikka tarvitaan tietokoneelle ja jossain pitää säilyttää vaatteet ja lapsen lelut ja kirjat. Ideaalitilanteessa (unen laatuun yms. panostamista ajatellen) makuuhuoneeseen ei tarvitsisi sijoittaa mitään muita toimintoja kuin nukkuminen, etenkään sellaisia kuin tietokone pölyisine johtosotkuineen, mutta koska olen valinnut tiiviin elintavan, jossa pyrkimyksenä on viedä mahdollisimman vähän tilaa maailmassa, tuollaista ideaalitilannetta ei tule koskaan olemaan. Minkähänkokoisen asumuksen minä sallin itselleni sitten, kun lapsi on lentänyt pesästä? Siihen on onneksi vielä aikaa.

Juttelin puhelimessa O:n kanssa. On melko kova ikävä. Aina sanotaan, että lapset käyvät aikuisen sylissä tankkaamassa läheisyyttä touhuilun lomassa. Ei se kyllä niin yksipuolista ole. Nyt minulle ainakin tankkaus kelpaisi. Ihanaa oli silti senkin kuuleminen, että mummolassa on mukavaa.

On minullakin ihan mukavaa, tuota ikäväntunnetta lukuunottamatta. Mukavinta on ollut se, ettei ole tarvinnut juuri katsoa kelloa - arkipäivien vapaanihan täyttyvät kellon vilkuilusta ja sen odottamisesta, että yksinolo katkeaa hakiessani lapsen hoidosta. Olen myös päässyt vähän yli siitä ajatuksesta, että minun pitäisi saada aikaan kamalan paljon ja mieluiten sellaista, josta jää jotain konkreettista näytettävää, niin, kenelle edes? Ehkä on melko ok lukea kirjaa, ottaa päiväunia, katsoa telkkaria myöhään ja jäädä aamukahvin jälkeen vielä tunniksi istumaan nojatuoliin, koska kissa tuli syliin nukkumaan. Nuo kuulostavatkin sellaisilta asioilta, joita lomalla tehdään.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Kosto ja Rakkaus

Ei olisi pitänyt kehuskella punnerrusvoimillani: nyt olen venäyttänyt jonkun lihaksen niskassani ja se on ihan pirskulan kipeä. Tiedossa on siis taukoa haasteesta ainakin huomenna. Mutta ei tämä nyt ehkä maailmanloppu ole.

Palapelihommat on nyt hoidettu. En ole vielä keksinyt mitään järkevää tilalle. Pian on kyllä pakko siivota. Jospa saisin inspiraation vaikka imurointiin iltamyöhällä, niin saisin kostettua naapurille, joka sekä eilen että toissapäivänä remontoi äänekkäästi vielä puolenyön lähestyessä. Kostoni menisi tietysti hukkaan, jos imurin ääni hukkuisi poran meluun.

Satuin pari päivää sitten näkemään pätkän siitä tv-ohjelmasta, jossa suomalaiset artistit käyvät esittämässä jonkun kappaleensa, joka on ollut jollekin katsojalle jollain lailla merkityksellinen. Jarkko Martikainen esitti nuorenparin hääharjoituksissa kappaleensa Valssi tanssitaidottomille. Minä tietysti pillahdin itkuun (ei siellä hääseurueessakaan juuri kuivia silmiä näkynyt), kun se on niin kaunis laulu. Sitten päätin pitkästä aikaa kuunnella sen levyn, jolla tuo kappale on. Martikaisen musiikki on minulle itselleni ollut mieluista ja tärkeää teinivuosista saakka - sanoitukset ovat kaikki hyvin tallessa aivojeni sopukoissa ja sieltä löytyy sopiva aivan joka tilanteeseen. Mutta tuo levy on kyllä aivan mahdoton. Viimeistään Rakkaus-kappaleen pehmoilevan palkkamurhaajan kohdalla olen kuin Niagara, ja Myrskyn jälkeen kärsin jo vakavasta nestehukasta. Levy on saanut minut aina niin kokonaisvaltaiseen liikutustilaan, että ilmeisesti sen vuoksi en ollut ennen tätä viikkoa tajunnut sen viimeisen kappaleen kertovan kissasta. Olen minäkin pösilö, asiahan ei voisi juuri selvempi olla. Älkää kertoko pösilöydestäni tämän talouden kissoille.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Pelien paloja

Hej, uusi lukija, tervetuloa!

Hallelujaa, työvoimaviranomainen on saanut päätöksensä tehtyä ja nyt pitää odottaa enää Kelan rattaiden pyörähdystä, sitten tililleni pitäisi ilmestyä jonkinmoista työttömyysetuutta ensimmäisen kerran sitten huhtikuun alun. Tekisi melkein mieli ottaa pari tanssiaskelta. Ehken tohdi kuitenkaan, en ennen kuin rahat ovat tilillä. Joka tapauksessa nyt tiedän työkkärin suhtautuvan myötämielisesti kevytyrittäjyyteen (joskin tuo sana aiheuttaa edelleen inhon väristyksiä) ja uskallan ottaa tällä systeemillä töitä vastaan jatkossakin.

Olen tehnyt itsekseni punnerrushaastetta jo viimeisten parin viikon ajan. Säännöt (vähäiset) keksin itse, koska oletin, että kaltaiselleni nollakuntoiselle sopivaa haastetta ei löydy inttervepistä. Toisin sanoen en jaksanut etsiä. Niin tai näin (näin), alkutilanne oli se, että jaksoin tehdä kaksi ja puoli punnerrusta (ns. naisten), eli kriittisesti pyöristettynä kaksi. Aloin siis tehdä kahdesti päivässä kaksi kahden punnerruksen sarjaa (juu, tiedän että sarja-sana oli siinä vaiheessa mahdollisesti liioittelua), eli mahtavat kahdeksan punnerrusta päivässä. Sitten olenkin lisännyt kahden tai kolmen päivän välein sarjaan yhden punnerruksen lisää ja Ta-daa! tänään teen jo kymmenen punnerruksen sarjoja. Päivässä neljäkymmentä, se on minusta jo paljon. Hauskahkoa huomata tulleensa vähän vahvemmaksi. Lienee kyllä pakko aloittaa jonkun muunkin liikkeen tekeminen, tuskin tästä tällaisenaan mitään hyötyä on.

Olen käyttänyt huomattavan tuntimäärän lomastani palapelien kokoamiseen. Eilen tein yhden ja tänään yhden. Toissapäiväisestä jo raportoinkin. Omistan neljä palapeliä, joten lähipäivinä pääsen oletettavasti siirtymään muiden puuhien pariin. Palapeleily on varsin koukuttavaa ja ajoittain tyhjentää pään muista ajatuksista miellyttävällä tavalla. Toisinaan huomaan sen kuitenkin päinvastoin antavan tilaa ajatuksille, nimenomaan sellaisille, joiden ajattelua tulee muuten välteltyä niiden epämiellyttävyyden vuoksi. Ehkä silläkin on funktionsa, ainakin jos kokoamisurakka on riittävän pitkä, jotta siinä ehtii käsitellä ne ajatuksensa loppuun saakka. En kyllä millään viitsisi ostaa viidettä palapeliä sitä varten.

Tänään piti sataa koko päivän aamupäivästä eteenpäin. Siksi minä aloitinkin sen palapelin kokoamisen ulosmenon sijaan. No ei ole satanut vieläkään. Alkaa tosin olla sen verran harmaata, että jos nyt lähden ulos, sade alkaa saman tien ja näytän ääliöltä (joka tietysti olenkin). Ei perhana, taitaa olla parasta aloittaa nyt se viimeinen palapeli. 

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Lomapuuhia

Eilen tein:
nukuin pitkään eli yhdeksään
söin, join kahvia
kävin kävelyllä
söin
leikitin kissoja
nukuin kahden tunnin päiväunet
söin, join kahvia
katsoin telkkaria ja söin

Tänään tein:
heräsin puoli kahdeksalta miellyttävästä unesta, jossa olin treffeillä Eero Ritalan kanssa
söin, join kahvia
aloitin 1000 palan palapelin
puhuin puhelimessa lapsen kanssa
puhuin uudelleen puhelimessa lapsen kanssa
kävin ruokakaupassa ja sain nuutuneen basilikan puoleen hintaan
löysin roskiksen vierestä kasan vanhoja Arabian astioita ja toin ne kotiin
tein ruokaa, söin parvekkeella
tein kahvia
jatkoin palapeliä
lämmitin kahvin mikrossa ja join sen
katsoin telkkaria
tein palapelin valmiiksi

Kyllä minä myös esim. peseydyin ja ruokin kissat molempina päivinä, mutta ajattelin ettei sitä tarvitsisi erikseen mainita. No nyt mainitsin. Pitää kuitenkin vetää johonkin se raja, että mitä kertoo.

Aiottuja, mutta toistaiseksi tekemättömiä asioita: leivän leipominen, pyörälenkki, pyykinpesu, siivoaminen, makuuhuoneen uudelleenjärjestely (taas), siiderin juominen parvekkeella, toimeentulotukihakemus (ehkä), useampien Eero Ritala -aiheisten unien näkeminen. Vielähän tässä on lomaa jäljellä.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Juhannussimaa (ei)

Tänään sarjassamme Eikö ihminen saa olla kotonaan rauhassa: puhelinmyyjät. Ne, jotka aloittavat puhelun kertomalla, että sinulle on kertynyt aiemmista ostoistasi jotain ihmeen bonuspisteitä niin ja niin monen kympin edestä ja tämä oikeuttaa nyt saamaan puolen vuoden lehtitilauksen viidellätoista eurolla ja vielä juustoveitsen kaupan päälle, niin että pannaanko pakettiin? No ei panna. Sitkeästi soittelevat, tänä aamuna oli jo toinen kerta tällä viikolla, vaikka aina kerron ettei minulla ole edes sitä viittätoista euroa. Käyttäisivät edes vähän mielikuvitusta ja yrittäisivät myydä jotakin muuta lehteä kuin sitä, jonka tilauksen lopetin aikanaan juuri siksi, kun siinä ei enää ollut mielestäni mitään luettavaa (siitäkin on jo pari vuotta - säilyvätköhän ne mystiset bonuspisteeni heidän rekisterissään hamaan loppuun saakka?). Mutta enkös olekin ystävällinen: annan myyjän kuitenkin aina lukea sen litaniansa loppuun, ennen kuin kerron etten tilaa, sanon kiitos hei ja lopetan puhelun. Ehkä heille maksetaan joku parin sentin kertakorvaus siitä, että saavat lukea koko myyntipuheen.

Tänään kuuluu kai sanoa jotakin juhannuksen säästä. No, minulle se kelpaa. Sää siis. Minunhan ei tarvitse olla ulkona, hytistä mökin terassilla tai telttailla. Ruokahuolto ei ole grillin varassa (päinvastoin). Tosin jos nyt ihan järjellä asiaa ajatellaan, niin ei kellään muullakaan varsinaista pakkoa noiden asioiden tekemiseen ole. Sylvi ehti jo kirjoittaa sen, mitä minäkin ajattelen kesäkuun säästä ja siitä valittajista: älkää viitsikö, tällaistahan se on. Ette kai te oikeasti luule, että jokin dramaattinen muutos säässä tapahtuu vain siksi, että te olette merkinneet kalenteriinne vähän normiviikonloppua alkoholipitoisemman mökkireissun? Suunnittelisitte lämmintä säätä vaativat kesärientonne mieluummin heinä- tai elokuulle, jolloin, no, on lämmintä.

O:n päiväkodissa vietetään joka tapauksessa tänään juhannusjuhlaa, itse asiassa parhaillaan. Grillaavat nakkeja. Ainakin siellä on katettu terassi. Lapset saivat halutessaan laittaa päähän kesäisen tai juhlavan päähineen, joten kävimme eilen keräämässä vähän* niittykukkia (niitty, heh, siis sellaisia kukkia mitä nyt ruutukaavan sisältä voi kohtuullisella vaivalla ja laillisesti löytää) ja teimme niistä O:n lippalakkiin kiinnitettävän "seppeleen". Tuli aika hieno, vaikka itse sanonkin.

Eilen tuli myös mieleeni, että minunhan piti tehdä juhannukseksi simaa. Unohdin. En viitsinyt enää tämän aamuna kauppareissulta ostaa aineksia, ei se kuitenkaan juhannukseksi valmistuisi. Kun meni markettiin heti kahdeksan jälkeen, oli kohtuullisen helppoa tehdä ostoksia, sillä asiakkaita oli vain sellainen määrä kuin yleensä esimerkiksi arkena neljän maissa. Määrä oletettavasti räjähti käsiin yhdeksältä, kun kaljaakin sai alkaa myydä. Minä olin silloin jo kotona.


*paljon

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Jee jee

Olin ostaa 50-luvulta peräisin olevan sohvan. Onneksi se myytiin jollekulle muulle sillä välin, kun minä yritin järjestellä sille kuljetusta.

Tämä talo kärsii eräänlaisesta tuholaisongelmasta. Ihmiset saavat minun puolestani uskoa mihin uskovat, kunhan siitä ei ole haittaa toisille. Mutta täällä olen joutunut sen verran usein hätistelemään jehovan todistajia oveltani, että minua se alkaa jo haitata. Kotonaan pitäisi saada olla rauhassa. En tiedä, kuka nämä ihmiset päästää sisään kerta toisensa jälkeen, ehkä he ovat hankkineet tietoonsa ovikoodin. Eilen olin kaikessa rauhassa teippailemassa nettijohtoa makuuhuoneen jalkalistaan, kun ovikello taas soi. En mennyt avaamaan, vaan jäin istumaan hiljaa ja odottamaan ovikellonsoittajien poistumista. Mutta! Ennen siirtymistään seuraavalle ovelle he sujauttivatkin postia sisään postiluukustani. Se laskeutui suoraan lapsen leikkikuorma-auton lavalle. Eikä se ollut mikä tahansa lehtinen, vaan jonkun kokouksen esite sekä käsin kirjoitettu viesti, kirjekuoressa jonka päällä luki käsin kirjoitettuna sukunimeni. Minulle tuli kovin ahdistava olo. Teki mieleni avata ovi ja sanoa jotain (en tietenkään tehnyt niin, koska olen nössö). Luulen, että lisään postiluukkuuni mainoskiellon ohelle uskonnollisen materiaalin kieltävän lapun. En minäkään käy heidän kotonaan toimittamassa kutsuja evoluutiollistieteellisiin konferensseihin, alleviivaten heidän henkilökohtaista vääräuskoisuuttaan. Perkele, anteeksi kielenkäyttöni, mutta tällainen ärsyttää niin vietävästi.

Huomenna on lapsen viimeinen hoitopäivä ennen lomaa. Perjantaina hän lähtee isänsä kanssa mummolaan ja minä jään yksin ties miten moneksi päiväksi. Jippii! Aion nukkua, juoda siideriä ja syödä sipsejä ja herkkuleipomuksia, pyöräillä ja käydä kirpputorilla ja taidemuseossa ja mitäs vielä, no, pitää keksiä asioita joiden tekeminen ei maksa mitään. Parin päivän ajan saan nauttia melkein tyhjästä kaupungista - kävely tai pyöräily jokirannassa kuulunee siis ohjelmaan, ja ajatelkaas, voin vaikka poiketa jokilaivaan tuopilliselle, jos huvittaa.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Kesästä

Kysyin sosiaalisessa meediassa, millaisissa paikoissa kaverini tutustuvat tai ovat tutustuneet uusiin ihmisiin (minä aina välillä harrastan galluppeja, jotta pysyn kärryillä siitä, millaista normaalien ihmisten elämä on). Töissä, koulussa, harrastuksissa, järjestöissä, kulttuuririennoissa, lasten kautta. Vastaukset eivät luonnollisestikaan ole mieleeni; olisin mieluummin kuullut, että parhaat ystävät vain tupsahtavat maagisesti ihmisen elämään silloin, kun hän on yksinäisimmillään ja kaipaa eniten ymmärtäjää. Asia on ollut mielessäni paljon, ja mitä enemmän sitä ajattelen, sitä vakuuttuneempi olen omasta huonoudestani, mitä tulee ihmissuhteiden luomiseen ja ylläpitämiseen. Osittain olen toki tajunnut tämän jo kauan sitten: olen ujo, introvertti, en jaksa hymyillä enkä oikein osaa keksiä puheenaiheita. Nämä asiat hyväksyn faktoina ja olen ajatellut, että niistä huolimatta voin kyllä löytää ystäviä. Mutta nyt omatunto soimaa, sillä olen alkanut ymmärtää, että asian eteen olisi pitänyt myös nähdä vaivaa. Minun taktiikkani on ollut, että valitsen ihmisen, johon haluan tutustua, mutta sitten jätän sen varsinaisen tutustumisen heidän vaivakseen. En kerta kaikkiaan uskalla ottaa sellaisia askelia, jotka tekisivät ihmissuhteesta astetta syvemmän tai merkityksellisemmän. Ympärilläni on ollut mielenkiintoisia ihmisiä, joiden olen antanut vain luisua etäämmälle ja sitten ulottumattomiin, koska en ole jaksanut tehdä aloitteita yhteydenpidossa. Eihän tällainen voi toimia. Tämän tajuaminen saatta olla askel parempaan suuntaan, mutta juuri nyt tunnen itseni niin äärimmäisen huonoksi ihmiseksi, että se ei todennäköisesti edesauta uusien suhteiden luomistakaan. Joka tapauksessa, ihmisiin tutustuminen on varmaan ollut mielessäni myös siksi, että:

Tuossa oli nuo pari lämpimämpää päivää. Kesäinen sää näyttää saavan hormonini ns. hyrräämään. Mietin kertakaikkisen epäsopivia ajatuksia joka toisesta vastaantulijasta. Aivan kamalaa, ei muuten mutta siksi kun se on niin säälittävää. Säälittävintä on tietysti se, että todennäköisyys sille, että kukaan vastaantulija ajattelisi epäsopivia ajatuksia minusta on pyöreä nolla. Ja vaikka ajattelisikin, mitä sitten? Ajattelemisesta on pitkä matka, no, kaikkeen muuhun, siihen, että tilanne muuttuu millään tasolla sosiaaliseksi. Sitäpaitsi, mitä minä niiltä ihmisiltä oikeastaan haluaisin? Ei minua juurikaan kiinnosta esimerkiksi seksi tuntemattomien kanssa, ainakaan lauantai-aamupäivänä leikkipuistosta palatessa, vaikka se vastaantulija olisi miten puoleensavetävä. Olen jotenkin aivan sekaisin tunteideni kanssa. Jos jollain on joku pätevä analyysi tarjolla, otan sen ilolla vastaan.

Se siitä sekavuudesta. Ostin viikonloppuna lapselle sandaalit (hänen isänsä ne tietysti maksaa). Kävimme ensin muutamassa kenkäkaupassa kiroilemassa hintoja (minä kiroilin, lapsi ei tiettävästi): 55-80 euroa lasten sandaaleista, joiden käyttöikä on näillä leveysasteilla maksimissaan kolme kuukautta. Siinä saa jo tehdä tosissaan töitä, että pääsee alle euron hintaan käyttöpäivää kohti - ensi kesänähän ne ovat jo liian pienet emmekä me talvenkaan aikana matkaile minnekään lämpimään. Onneksi tein lopulta löydön marketista: viime vuoden mallia olevat semilaatumerkin sandaalit sai alle neljälläkympillä. Tiedän niiden olevan viime vuoden mallia vain, koska O:lla oli samanlaiset viime vuonna. Hinta on mielestäni silti aika mojova, mutta ainakin tiedän noiden kestävän käyttöä. Lasten "pakollisten" varusteiden hinnoissa on usein hieman kusetuksen makua (paljon voi ostaa käytettynä, mutta sandaalit eivät minulla kuulu siihen kategoriaan).

Koskahan minä saan jostain jotain rahaa? Olen laskeskellut, että sohva jää edelleen ostamatta, sillä "tulossa" olevilla pennosilla saan maksettua vain pakolliset jutut. Mutta istutaan sitten lattialla.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Kaappi

Päätin siirtää lenkkipyöräni parvekkeelta alakerran pyörävarastoon, jotta lenkille lähteminen olisi helpompaa. Nyt en nääs kerta kaikkiaan tunnu saavan aikaiseksi, vaikka miten tiedän että 6-8 lenkin jälkeen olisin koukussa ja rakastaisin taas ajamista. Jos joku sieltä varastosta pyöräni varastaa, niin sille ei kai sitten voi mitään. Toki köytän sen paikoilleen järeimmällä lukollani. Samalla saan parvekkeelle enemmän tilaa, jippii.

Koska olen riippuvuuteen taipuvainen luonne, olen viime aikoina paikannut kirpputorillakäymättömyyttäni - yllätys yllätys - facebook-kirpputoreilla, tori.fi:llä ja huuto.netillä. Koko kirpputorillakäymättömyys on toisin sanoen pelkkää narkkarin valhetta. Olen vieläpä tehnyt inttervepistä suurikokoisia löytöjä, viimeksi toissapäivänä valtavan kaapin, jota ei vain voinut jättää ostamatta, kun se oli niin halpa. Tämä kaappi oli oikeastaan vain kirsikka jäätelöannoksen (rommirusinaa kinuskikastikkeella ja kermavaahdolla) päälle: kotimme on nyt sellainen 50-lukupläjäys, että pelkään menneeni jo liiankin pitkälle. Vaikka jos en omasta mielestäni ole mennyt, niin mitäs minä muiden näkemyksistä välittäisin. Joka tapauksessa, kaapista johtuen edessä on nyt makuuhuoneen rymsteeraus. Tila on rajallinen, joten jostakin on luovuttava. Something's gotta give, kuten Ameriikassa sanovat. Kyllä minä vielä joskus saan tämän asunnon sellaiseen kuntoon, että voin laittaa jonkun kuvan blogiinkin. Vaihdoinpas sujuvasti puheenaihetta pois narkkariudestani.

No, nyt taisin keksiä miten tämän huoneen järjestän. Totta kai minä olen sisällä ja siirtelen huonekaluja kesän toistaiseksi lämpimimpänä päivänä (ei, ei minun ole pakko, kunhan tässä marttyroin).

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Pöly

Hei, uusi lukija! Kivaa että löysit tänne, tervetuloa! Koeta kestää.

Olen järjestellyt minulle ja O:lle loman ajaksi leikkitreffejä päiväkotikavereiden kanssa. Kiitos ryhmän vanhempien sähköpostilistan, en joutunut olemaan niin rohkea, että olisin ottanut asian puheeksi jonkun kanssa henkilökohtaisesti päiväkodin eteisessä. Ainakin kahta lähellä asuvaa kamua tulemme näkemään myös lomalla, mikä on minusta kerrassaan mahtavaa. Lapsella alkaa juuri olla vähän enemmän kiinnostusta yhteisiin touhuihin muiden kanssa ja olisi sääli, jos sosiaalisuuden harjoittelu jäisi totaalitauolle kuudeksi viikoksi. Puhun tietysti nyt myös itsestäni, huomasin kyllä.

Meillä on pölyongelma. Olenkohan minä kirjoittanut tästä jo aiemmin? Ei sen väliä. Meillä on joka tapauksessa kotona niin valtavasti pölyä, että en enää tiedä, mitä tekisin sen kanssa. Imuroin vähän joka päivä, ja kerran viikossa perusteellisesti. Kerran viikossa myös erikseen pyyhin pölyt ja teippiharjaan verhot niistä kohdista, missä kissat hengailevat. Nyt olen lisäksi tunnollisesti käynyt ravistelemassa lakanat tuuletusparvekkeella sekä ennen pesua että ennen kaappiin viikkaamista (ne pölyyntyvät uudelleen kuivaustelineellä, jolle on yleensä tilaa vain olohuoneessa). Silti jokaisella tummalla tasolla näkyy jatkuvasti tasainen pölypeite ja kaikista tekstiileistä tuprahtaa ilmaan pilvi, kun niitä vähän hipaisee. Raivostuttavaa. En tiedä voinko enää syyttää tästä vain kissoja. Kuuntelen mieluusti neuvoja, jos jollakulla sellaisia on tarjota.

Minulla on menneisyydessäni muutama sellainen ihminen, joista olen silloin aikanaan ajatellut, että tuon kanssa minulla voisi olla suhde (joko vakava tai ei-niin-vakava), jos olisimme tavanneet erilaisissa olosuhteissa tai eri ajankohtana. Onkohan epänormaalia, että ne ihmiset pulpahtelevat nyt erityisen aktiivisesti mieleen? Ehkä ei. On tietysti varsin todennäköistä, etteivät he ole kuunaan ajatelleet vastaavanlaisia ajatuksia minusta. Taidan olla vähän yksinäinen.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Carrie-ajatuksia

Minulla oli tänään parikin sellaista oivalluksen hetkeä, jolloin tajusin jonkin omasta mielestäni kovinkin relevantin seikan tahi syy-seuraussuhteen omasta historiastani ja ajattelin, että tämän haluan kirjoittaa blogiin. Arvatkaa muistanko niitä asioita enää.

Köyhyys vaivaa edelleen: rahaa ei ole vieläkään tullut sen enempää palkan kuin työttömyyskorvauksenkaan muodossa. Pelkään, että alan olla velkaa sinne sun tänne. Olen myynyt jo pari aika rakasta vaatekappaletta, koska niillä sattui olemaan myös hieman rahallista jälleenmyyntiarvoa. Kaappini on kohta tyhjä. No ei ole. Mutta ei siellä kyllä mitään ns. päällepantavaa ole.

Viikonloppu oli jotenkin raskas. TT oli meillä, emmekä keskustelleet oikein mistään. Minä mietin jatkuvasti, miten hänen idänreissunsa oli mennyt, mutta en toisaalta halunnut tietää, joten en kysynyt asiasta mitään. Enkä osannut sitten muutakaan puhua. Toisaalta oli taas ihan mukavaa ulkoilla yhdessä leikkipuistossa ja käydä kahvilassa. En tiedä. On vaikeaa pysyä kovana ja päästää irti, mutta ulospäin näytän varmasti nimenomaan kovalta, kylmältä ja tunteettomalta.

Olen kyllä selvästi jo jossain määrin tottunut siihen, että saan päättää itse tekemisistäni ja kaikesta. En niin millään haluaisi joustaa yhtään mistään. Lauantaina keitin iltapuuroa lapselle ja piti keittää myös aikuisille, mutta koska ainekset olivat vähissä, puuroa riitti meistä vain toiselle. Minä olisin halunnut sen, tietysti, mutta teeskentelin, etten välitä ja annoin TT:n syödä sen. Mielessäni vihoittelin kovasti TT:lle, mutta eihän hän tehnyt mitään väärää. Jotain sellaista hänessä vain on, mikä saa minut työntämään omat toiveeni jonnekin piiloon. Sen huomaaminen nyt viikonloppuna muutamaankin otteeseen teki tavallaan hyvääkin, vahvistaahan se ajatusta siitä että ero oli oikea ratkaisu. Still, I couldn't help but wonder, kuten Carrie Bradshaw kirjoittaisi, tekisinköhän minä samoin kenen kanssa tahansa? Ja miten hitossa minä voisin oppia siitä pois, ellen ole vielä oppinut?

Hyvää viikonlopussa olivat mm. opiskelukaverini (ensimmäisestä pääaineestani) E:n valmistujaiset, joissa kävin yksin. Juhlat olisivat jatkuneet boolin merkeissä illalla, mutta minä tein rohkeasti vierailuni jo iltapäivällä, kun kaikki muut vieraat olivat juhlakalun sukulaisia. Olen aika ylpeä siitä, että uskalsin. Söin tietysti hermostuksissani liikaa kakkua, mutta kun se oli niin hyvää. Töksähtelevää keskustelua vältellessäni rapsuttelin myös yhdessä vaiheessa kissaa ja vaatteeni olivat lopulta aivan karvojen peitossa. Niin se ihmisen todellinen olemus tulee esiin, vaikka sen olisi kotoa lähtiessä koettanut miten kammata (teippiharjata) piiloon. Minä olen kissankarvainen turpea herkkuperse eikä siitä näköjään mihinkään pääse.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Siunattu tahmeus

Kuten pohdinkin, eiliset ajatukset olivat vielä keskeneräisiä. Tulivat nimittäin uniin viime yönä. Unessa vaadin mustasukkaisuudensekaisella raivolla TT:tä tilille siitä, mitä hänen ja erään naisen välillä on tapahtunut. Todellisuus on, että jotain varmaan on tapahtunut (se työkeikka Itä-Suomeen, jolta hän on juuri palannut (aiemmat siinä paikassa käymiset olivat ehdottomasti yksi syy eroomme (ei siellä silloinkaan "mitään" (rajanveto on suhteellista, mutta kenties joku ymmärtää, mitä tarkoitan) "tapahtunut", mutta ystävyys sen naisen kanssa eteni epäilyttävään suuntaan (viimeiset puolitoista vuotta paikka oli häneltä "kielletty", joten tokihan hän sinne ryntäsi heti eron jälkeen)))), mutta fakta on myös, että minulla ei ole enää mitään oikeutta häntä siitä kovistella. Sekös kismittää. Siinä unessa tunsin voimakkaampia tunteita kuin aikoihin hereillä ollessani. Käyttäydyin riitatilanteessa juuri niin ärsyttävästi kuin oikeastikin käyttäydyn. Herättyäni olin taas kiitollinen tästä lääkityksen aikaansaamasta tahmeasta tasapaksuudesta.

Samanaikaisesti kismiinnyksen kanssa olen kuitenkin kaivannut viime päivinä monia asioita suhteestamme. Ehkä kyseessä on vain yksinolon pelko, sen tajuaminen että ei ole kovin todennäköistä että enää tapaisin ketään. Viihdyn erinomaisesti yksin noin pääosin, mutta kyllä ihmisen kosketusta kumminkin kaipaa. Sen suhteen olen ns. huonossa jamassa. Vai miksi minä muuten nauttisin hammaslääkärissä käymisestä?

Hain yhtä työtä Lontoosta. Siellä näyttää olevan melkein jatkuvasti tarvetta minun alani ihmisille. Ymmärrän, että isojen firmojen kannattaa keskittää toimintojaan, mutta tuntuisi silti hieman absurdilta lähteä Lontooseen tekemään lähes minimipalkalla suomen kieleen liittyvää työtä, jonka pystyisi tekemään myös kotoa käsin. Tarjottu palkka on kyllä noin kaksinkertainen viime projektiin verrattuna, mutta se taitaa jo sisältää asuinpaikan vaihdosta aiheutuviin kustannuksiin varatun summan. Kysyin etätyömahdollisuudesta. Jäänen vaatimuksineni huomioimatta haussa.

Parveke ja lounas auringossa kutsuvat. Olenpas ylpeä tuosta luovasta, yltiöpäisestä sulkeiden käytöstäni.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Päänsärky

Mitähän minä nyt taas olen kirjoittanut, kun Irlannista on viimeisen viikon aikana käyty lukemassa blogiani yhtä paljon kuin Suomesta? Huomaan olevani ikävä ihminen, sillä tämä ei minusta tunnu samalla tapaa pelottavalta kuin se kerta kun lukijaryntäys tuli Venäjältä.

Minulla on jo toista päivää rasittava paikallinen päänsärky. Siis erittäin paikallinen. Tarkalleen ottaen noin yhden neliösentin alue keskellä vasenta kulmakarvaani on se kohta, jonka takana särky on. Se ei tuntuisi liittyvän silmään, sillä silmän auki tai kiinni pitämisellä ei ole särkyyn vaikutusta. Sen kohdan painaminen sormenpäällä auttaa hieman, mutta en minä jaksa koko ajan sormeani siinä pitää, kun joudun ujuttamaan sen silmälasien reunan alle ja kääntämään koko käsivarren korkealle ilmaan. Ei puhettakaan sellaisesta rennon mietiskeleväisestä noja-asennosta.

Tunnen päänsäryn lisäksi aivan valtavaa kuumotusta mennä kirpputorille. Käteni oikein syyhyävät, kun ajattelen kaikkia niitä aarteita, joita voisin löytää. En oikein tiedä mistä on kyse. Joka tapauksessa minun on nyt vain odotettava, että saan muutakin rahaa kuin asumistuen, eikä minulla sittenkään tule olemaan varaa mihinkään todellisiin aarteisiin. Mutta ei ostaminen ehkä lopulta olekaan tärkeintä kirppistelyssä, vaan ihanien tavaroiden hypistely ja kammoittavien tavaroiden kauhistelu ja yleinen tunnelmointi. Löydöt ovat sitten bonusta siihen päälle. Työttömänä on mukavaa, kun ehtii kirpputorille arkena päiväsaikaan eikä siellä ole kovin ruuhkaisaa (paitsi tietysti lastentavarakirpputorilla, mutta sen verran zen-henkeä löytyy jopa minusta, että selviän sieltäkin elävänä ulos - karaistuin kai äitiysloman aikana). No, onneksi nyt sataa, niin ei tee mieli poistua kotoa ylipäätään.

Oli muitakin, monimutkaisempia ajatuksia (lähinnä kaipaus- ja kiukkuperustaisia), mutta ne eivät taida olla kirjoituskelpoisia vielä tänään. Aion sen sijaan ottaa nyt tavallistakin isomman iltapäiväkahvin ja kaksi suklaakeksiä.