Huonot keuhkot

Edelleen vain neljä lenkkiä tehtynä. Viime viikollakin oli aina lenkin jälkeen kovaa yskää ja hengenahdistusta, mutta viime päivinä se on ollut jatkuvaa. Lääkäri ei todennut keuhkoissa ääniä (toivottavasti kuitenkin hengitysääniä, en tajunnut kysyä) ja tulehdusarvot ovat normaalilla tasolla, joten "seuraillaan". Ärsyttää kun en pääse hölköttelemään. Jo saavuttamani pienimuotoinen kehitys nollaantuu.

Viikon päästä käyn uusimassa keväällä epäonnistuneen tentin. Olen tässä varovasti altistanut itseäni tenttimateriaalille. Kouluun paluu jotenkin vituttaa, anteeksi ruma sana. Katsotaan nyt onnistuisiko opiskeluun keskittyminen (ja ihmisten ja oppilaitoksen typeryyden ignorointi) paremmin kuin viime lukuvuonna. Tuskin, mutta ainahan voi toivoa. Muutenkin, ei kai siinä mitään poikkeuksellista ole, että loman loppuminen hieman harmittaa.

Kemisti

Aloitin lenkkeilyharrastuksen. Etsin netistä kunto-ohjelman, jossa aloitetaan lähinnä kävellen ja lisätään juoksun osuutta lenkistä vähitellen. Tavoitteena on pystyä lopulta juoksemaan koko lenkki.  Asensin puhelimeen ajastimen, johon ohjelmoin hälytykset niille kohdille kun pitää vaihtaa kävelystä hölkkään tai toisin päin. Tavoite saavutetaan ohjelman mukaan noin 20. lenkkikerralla. Minä olen nyt tehnyt neljä lenkkiä. Olen oppinut vähän tekniikkaa, siis käyttämään myös pakaroita ja reisiä juoksemisessa. Nilkat ja polvet ovat tohjona ja otan särkylääkkeen aina lenkin jälkeen, mutta muuten menee hyvin. Lenkillä käynti on mukavaa, kun siihen on aikaa. Huomenna lapsi palaa isältään ja parin viikon päästä jatkuvat opiskelut. Kyllä sen jo arvaa, miten tässä käy. Paras kai alkaa miettiä seuraavaa harrastusta.

Lopettelen mielialalääkkeen käyttöä. Teen sen vastoin kaikkia sääntöjä ja ohjeita, koska tiedän jo, miten helvetilliset sen lääkkeen vieroitusoireet ovat jos lopettaa 75 mg:n päiväannokseen. Siis joka aamu avaan lääkekapselin ja poistan sieltä 12,5 mg verran lääkerakeita. Ensi viikolla 25 mg ja sitä seuraavalla viikolla 37,5 mg ja sitten 50 mg ja sitten 62,5 mg. Sitten lopetan. Toistaiseksi voin hyvin eikä vieroitusoireita ole ollut, vaikka annos on pienentynyt alle puoleen alkuperäisestä. Mietin, mitä teen niille kapseleista poistetuille rakeille. Pelkään, että ne päätyvät johonkin vesistöön, jossa kalat ja äyriäiset alkavat sitten kärsiä pahoinvoinnista, valonarkuudesta, seksihalukkuuden vähenemisestä ja lisääntyneestä itsetuhoisuudesta.

Harjoittelija

Tällä hetkellä olen kuin sellaisen introvertin henkilön elämää kuvaavan nettisarjakuvan tai -kuvasarjan päähenkilö. Takana on kaksi päivää työharjoittelua, eli kaksi sellaista päivää, jolloin en ole ollut vessareissuja lukuunottamatta lainkaan yksin. Olen aivan rikki. Pään sisällä ääni huutaa, että haluan vain sohvannurkkaan katsomaan aivottomia Youtube-videoita pariksi tunniksi. Tällaistako ihmisten elämä siis on? Milloin he käyvät ruokakaupassa? Alan ymmärtää, miksi "ruuhkavuodet" ovat juttu. Vielä kolme ja puoli viikkoa jäljellä.

Olen lisäksi jo kahdessa päivässä saanut niskani ja hartiani työssä täysin jumiin. Työpaikalla ei ole sellaista tuolia, jonka saisi säädettyä minulle riittävän korkeaksi, siinä varmaan osasyy jumeihin, mutta toki jo pelkkä seitsemän tunnin ryhdikkäänä ja melko liikkumattomana pysyminen on oudokseltaan aika rankkaa. Pitää kai ottaa venyttely tavaksi iltaisin ja taukojumppa töissä, kun mahdollista.

Sain esitäytetyn veroilmoituksen. Esitäytettyisyys olisi mukava asia, jos se olisi tehty oikein. Yhdessä kohdassa on tehty ilmiselvä näppäilyvirhe ja joudun sitten tuollaisen takia ilmoittamaan korjauksia. Ärsyttää.

Kuka tulisi meille siivoamaan? Tämä sekasotku eskaloituu nopeasti.

Molemmista päistä

Torstai-iltapäivänä päiväkodilla kerrottiin, että liikkeellä on ärhäkkää vatsatautia, ei kuitenkaan vielä O:n ryhmässä. No heti kohta oli, sillä O aloitti oksentamisen yöllä viideltä (minun sänkyyni) ja jatkoi perjantai-iltapäivään saakka (lähinnä ämpäriin). Sitten rauhoittui ja lauantai oli aika tavallinen lauantai, lapsi käveli reippaasti kirjastoon ja popsi kauppahallissa hyvällä ruokahalulla nuudelisalaattia ja paistettua seitania. Seuraavana yönä sänkyyni tulivatkin (lapselta) sekä oksu että ripuli, joista jälkimmäinen jatkui vielä eilisen. Sanomattakin on selvää, että olin juuri palauttanut paikalleen petauspatjan, joka oli edellisen oksupesun jäljiltä viimeinkin kuivunut. Nyt taidan nukkua varmuuden vuoksi vielä pari yötä ilman. Huomenna voin toivottavasti viedä O:n jo hoitoon, sillä olen aivan naatti.

Osaamaton

Lapsi on ollut perjantaista saakka mummolassa (palaa huomenna). Minä en osaa tehdä vapaa-ajallani mitään. No, olen minä viettänyt aikaa MH:n kanssa, mutta heti yksin jäädessäni olen aivan neuvoton. Olen sitä paitsi edelleen kipeä. Keuhkoihin sattuu ja ärsyttävä yskä salpaa välillä hengityksen. En ole nyt päässyt uimaan kahteen kuukauteen enkä uskalla muutenkaan hengästyttää itseäni. Olen minä sentään ottanut tavaksi tulla kotiin portaita hissin sijaan. Portaita on 80, siinä minun liikuntani. Aurinko paistaa ulkona, mutta ilma on liian kylmää hengitettäväksi näillä keuhkoilla; mökkihöperöidyn.

TT on meillä enää yhden yön. Minulla on vähän haikea olo, mutta sekin pitää vain sietää, eiköhän tuo mene nopeahkosti ohi.

Eilen menin työhaastatteluun sellaisella asenteella, että turha haastattelu mutta käydään nyt katsomassa, vaikka eivät ne minua kumminkaan halua. Haastattelussa kävi sitten kuitenkin ilmi, että alan työkokemuksen puute, joka on muille työnantajille ollut kynnyskysymys, ei tätä esimiestä haittaisikaan. Haastattelun kuluessa ärsyynnyin enemmän ja enemmän itseeni ja siihen, etten ollut valmistautunut kunnolla, sillä paikka vaikutti aidosti kiinnostavalta. Kysymykset olivat vaikeita mutta tuttuja, vastaukseni menivät hirveäksi jaaritteluksi enkä osannut kehua itseäni yhtään. En vain osaa. Tämäkin unelmatyö mennee sivu suun, koska olen tämmöinen luuseri.

Ja rahaa en edelleenkään haluaisi ajatella ollenkaan.

Haastateltavana

Sain eilen kaksi kutsua työhaastatteluihin. Toinen on huomenna ja koskee lyhyttä, kolmen viikon työpätkää toukokuussa. Toinen oli jo tänä aamuna. Kyseessä on määräaikainen toimistotyöntekijän työ erään suuren järjestön paikallistoimistossa. Yllätin itseni pärjäämällä haastattelussa mielestäni hyvin (kävin jälkikäteen ostamassa itselleni palkinnoksi hillomunkin). Haastattelijat olivat mukavia ja vaikuttivat ihan tavallisilta ihmisiltä, mikä on aina hyvä. Työpaikka myös vaikuttaa oikeasti mielenkiintoiselta. Tietysti, jos joku paljon kokeneempi hakee sitä myös, ei minulla ole mitään mahdollisuuksia tulla valituksi, mutta katsotaan nyt. Onneksi vastaus tulee viimeistään alkuviikosta, sillä huomaan etten saa mitään aikaiseksi, kun jännitän miten tässä käy. Se huominen haastattelu mennee myös tämän vuoksi iloisesti päin honkia.

Aloitin mielialalääkkeen maanantaina. Kuten viimeksikin, se on jo nyt vienyt aamuyön unet sekä aiheuttanut lievää pahoinvointia ja sydämen tykyttelyä. Kai tämä menee ohi ennen pitkää. Mieleni ei ole aivan yhtä musta kuin viime viikolla, mutta on varmaan turhan aikaista arvioida, mistä moinen johtuu. Stressattavia asioita kyllä riittää entiseen malliin, mutta juuri nyt en tunne itseäni täysin voimattomaksi niiden edessä. Flunssakin on paranemaan päin.

 

Koputan puuta.

Nuijan kumautusta odotellessa

Oikeasti odottelen vain, että kodeiini veisi tajun. Olen kahdeksatta päivää järkyttävässä flunssassa ja nyt viikonlopun aikana minulle on tainnut kehittyä vielä boonuksena korvatulehdus. Panacodin avulla saan nukuttua, joten olen odottanut taas tänäänkin iltaa kuin kuuta nousevaa (hassua, koska kuuhan nousee illalla, HEH!).

TT on asunut meillä nyt reilun viikon. Molemmat viikonloput ollut tosin poissa tyttöystävänsä luona. Tästä olen ollut vähän äreänä, kipeyteni vuoksi, vaan minkä teet. On niitäkin, jotka eivät koskaan ikinä saa apua lapsensa hoidossa, joten mitäs minä taas valitan.

Joulu tuli ja meni, mukavan helposti. Ahmin sillikaviaaria ja rosollia; turposin. Eilen muistin, että kylmäkellarissa on vielä yksi lanttu- ja yksi perunalaatikko. En toki vielä saanut aikaiseksi hakea niitä sieltä. Eivät liene enää syömäkuntoisia. Lapsella alkoi jouluyönä oksennustauti, joka onneksi jatkui vain vuorokauden verran, niin että se kerta, kun hän oksensi äitini autoon matkalla juna-asemalta mummulaan, jäi viimeiseksi.

Välipäivinä kävin äitini kanssa alennusmyynneissä saamassa lapselle talvikengät ja pari muuta hyödyllistä asiaa. Söimme eräässä ostoskeskuksen kahviloista mauttomat grillatut leivät, joiden oheen kuului salaatti, josta maistoi, ettei salaatinlehtiä ollut pesty. Tuollainen tilanne on aina ongelmallinen: odotettuaan annosta (yli)pitkään maha kurnien sitä ei viitsi jättää syömättä, vaikka jo ensimmäisellä haukkauksella toteaa sen olevan aivan kamalan huono. Tietysti se pitäisi jättää, maun ja sen ylipitkän odotuksen vuoksi, sehän on ainut tapa jolla kahvilassa saataisiin rehellistä palautetta. Mutta kun ei, vaan nälkä ja väsy, kiire, "ruokaa ei saa heittää pois", ja suoraan sanoen kahvilan työntekijät eivät näytä sentyyppisiltä ihmisiltä, jotka oppisivat moisesta yhtään mitään. Siis syön sadatellen sen huonon leivän ja jätän vain salaatin. Kaikki häviävät (oletan, että kahvilakin, pitkällä tähtäimellä), mutta kai se joskus vain menee niin.

Tapanani ei ole tehdä uudenvuodenlupauksia, mutta mietin tuossa, että voisin yrittää aktivoitua

- blogin kirjoittamisessa

- uimisessa (parannuttuani)

- punnertamisessa (parannuttuani) ja

- tulojeni ja menojeni kirjaamisessa (päämääränä turhien menojen karsiminen)

Näistä lisää seuraavalla kerralla, sillä nyt se lääke alkaa toimia.

Katkolla

Minulla on ollut vähän vaikeaa. Olen pienentänyt hiljakseen mielialalääkkeen annostusta ja menneenä viikonloppuna otin viimeisen kapselin. Vieroitusoireet ovat sitä luokkaa, että yli puolet hereilläoloajasta pystyn miettimään vain niitä ja että haluan sittenkin jatkaa lääkkeen käyttöä. Eilen tein sen mitä ei pitäisi ja googlasin, ovatko näin voimakkaat vieroitusoireet normaaleja. Ilmeisesti ovat, ja ilmeisesti kyseisellä lääkkeellä ne ovat tunnetusti pahemmat ja pitkäkestoisemmat kuin muilla. Olisin melkein voinut kertoa tuon ilman Googleakin.

Pahinta on taukoamaton jalkasärky. En haluaisi koukuttua särkylääkkeisiin ja yleensä välttelen niiden pidempikestoista käyttöä, mutta nyt mistään ei tule mitään ilman niitä. Pääkin on kipeä. Vatsa sekaisin. Huimaa ja säpsähtelen kuin saisin sähköiskuja. Näen painajaisia. Saan itkukohtauksia ja huudan lapselle. Mutta hei, aurinko paistaa.

MH on ollut kärsivällinen. Olen saanut olla kainalossa ja itkeä olkapäätä vasten. MH muistuttaa minua itsestäni ennen terapiaa. Hän on pääosin tyytymätön elämäänsä ja itseensä. Minulle on kehittynyt tunne, että olen jotenkin velvollinen auttamaan. Tai ainakin saarnaamaan terapian parantavasta voimasta. Pelkään, että asia kasvaa väliimme, sillä en ole enkä halua olla itse terapeutti. Todennäköisempää kyllä on, että mietin vain asiaa liikaa ja kun pystyn lopettamaan, kaikki on hyvin. Päivittäisellä tasolla kaikki onkin, oikein hyvin.

Jännittää nähdä, millainen ihminen olen, kun lääkkeen vaikutukset ovat lopullisesti ohi.

Tänään olen jo silittänyt kaikki huushollin henkarivaatteet ja puhdistanut hopeakorut. Mitähän yhtä merkityksetöntä keksisin seuraavaksi? (En minä välitä, ovatko päälläni olevat vaatteet sileitä vai ryppyisiä. Koruista käytän tasan yhtä hopeista kaulaketjua ja siinä lasista riipusta. Mutta tunsin saavani jotakin aikaan.)

Olen rahapulassa, koska myin sohvasängyn, jossa olen nukkunut muutosta saakka ja toin tilalle vintiltä parisängyn ja jouduin ostamaan siihen patjan. Vuokranmaksu on myöhässä. Myyn epätoivoisesti tavaraa nettikirpputoreilla, mutta purot ovat liian pieniä, jotta niistä kertyisi vuokran kokoinen virta. Tätäkin ehdin jo tänä aamuna itkeä uutisia katsoessani, eikä niistä uutisista jäänyt lopulta mitään mieleen. Sitten aiheutin vielä silmilleni pysyvän vaurion näkemällä vahingossa Aamu-tv:ssä twerkkausta. Ohjelmatiedoissa luki jutun kertovan trendiharrastuksesta, "werkkauksesta". Niin sopivaa. Koen velvollisuudekseni pahoitella tapahtunutta kaikille yli viisikymppisille katsojille. 

Päänsärky

Mitähän minä nyt taas olen kirjoittanut, kun Irlannista on viimeisen viikon aikana käyty lukemassa blogiani yhtä paljon kuin Suomesta? Huomaan olevani ikävä ihminen, sillä tämä ei minusta tunnu samalla tapaa pelottavalta kuin se kerta kun lukijaryntäys tuli Venäjältä.

Minulla on jo toista päivää rasittava paikallinen päänsärky. Siis erittäin paikallinen. Tarkalleen ottaen noin yhden neliösentin alue keskellä vasenta kulmakarvaani on se kohta, jonka takana särky on. Se ei tuntuisi liittyvän silmään, sillä silmän auki tai kiinni pitämisellä ei ole särkyyn vaikutusta. Sen kohdan painaminen sormenpäällä auttaa hieman, mutta en minä jaksa koko ajan sormeani siinä pitää, kun joudun ujuttamaan sen silmälasien reunan alle ja kääntämään koko käsivarren korkealle ilmaan. Ei puhettakaan sellaisesta rennon mietiskeleväisestä noja-asennosta.

Tunnen päänsäryn lisäksi aivan valtavaa kuumotusta mennä kirpputorille. Käteni oikein syyhyävät, kun ajattelen kaikkia niitä aarteita, joita voisin löytää. En oikein tiedä mistä on kyse. Joka tapauksessa minun on nyt vain odotettava, että saan muutakin rahaa kuin asumistuen, eikä minulla sittenkään tule olemaan varaa mihinkään todellisiin aarteisiin. Mutta ei ostaminen ehkä lopulta olekaan tärkeintä kirppistelyssä, vaan ihanien tavaroiden hypistely ja kammoittavien tavaroiden kauhistelu ja yleinen tunnelmointi. Löydöt ovat sitten bonusta siihen päälle. Työttömänä on mukavaa, kun ehtii kirpputorille arkena päiväsaikaan eikä siellä ole kovin ruuhkaisaa (paitsi tietysti lastentavarakirpputorilla, mutta sen verran zen-henkeä löytyy jopa minusta, että selviän sieltäkin elävänä ulos - karaistuin kai äitiysloman aikana). No, onneksi nyt sataa, niin ei tee mieli poistua kotoa ylipäätään.

Oli muitakin, monimutkaisempia ajatuksia (lähinnä kaipaus- ja kiukkuperustaisia), mutta ne eivät taida olla kirjoituskelpoisia vielä tänään. Aion sen sijaan ottaa nyt tavallistakin isomman iltapäiväkahvin ja kaksi suklaakeksiä.

Timber!!

Jee, se ei ollut minun näkösuojapuuni! Eli talomme pihalta kaadettiin puu ripeällä aikataululla heti eilen, mutta se ei ollut se minulle tärkeä.

No, se siitä. Hittoako sen on edes väliä. Otsikko sopii yhtä hyvin myös tähän aiheeseen. Minullakin alkaa nimittäin olla nyt se kuuluisa pois Suomesta -olo näiden hallitusuutisten myötä. En jaksa yleensä kirjoittaa tällaisista jutuista, mutta nyt on mahdollisesti pakko. ...Paitsi etten sittenkään taida - ei minulla ole mitään uutta sanottavaa tästäkään. Mutta epätoivoa tunnen, se tiedettäköön.

TT:n äiti soitti eilen. Kovin oli utelias sen suhteen, mitä minulle kuuluu ja mitä puuhailen. Lapsi oli jossain puhelinkeskustelussa kutsunut isovanhempansa meille (hänellä on sellainen tapa, että kutsuu ihmisiä kylään ja kertoo asiasta minulle jälkeenpäin - aika somaa minusta, sopivan hämmentävää niille joita hän kutsuu). Se oli ex-anopin mielestä merkki siitä, että minä olen kutsunut jonkun kylään ja lapsi vain matki minua, niin että kenetkäs minä nyt oikein olen pyytänyt meille? Jonkun ihan erityisenkö vieraan? Vastaukseni: "mit---..............??". Samaan tapaan vastasin myös kysymykseen, milloin tulen heille lapsen kanssa, sillä tottahan minä nyt heille haluan tulla edelleen, vaikka esim. TT on ääneen ihmetellyt, miksi ihmeessä haluaisin (ja on oikeassa). Siinä on kyllä ihminen, joka ei kestä kieltävää vastausta. Lisäksi minun olisi kai pitänyt olla murheen murtama siitä, että nyt eron jälkeen "joudun" välillä olemaan ihan yksin, kun lapsi on isänsä kanssa. Sanoin että se on ollut kyllä varsin mukavaa. "Niin, ennenhän sinulla ei tuollaista ollutkaan, joten ero taisi olla sinulle tosi hyvä juttu". "Joo". Pölön realismipalvelusta, päivää.

Tänään aion joka tapauksessa siivota ja ottaa aurinkoa. Eilen ehdin hankkia vain lievän punoituksen dekolteeheni, kun piti kesken päivän käydä hammaslääkärissä porattavana. Hammaslääkärin työvälineet ja puudutusaineet ovat tainneet kehittyä aika huimasti viime aikoina. Olen nimittäin sen verran huonohampainen, että minulla on elämäni ajalta kokemusta ehkä noin viidentoista reiän paikkauksesta ja aina ennen se on ollut erittäin kivuliasta vähintään osan toimenpideajasta, jopa puudutettuna. Nyt en sen sijaan tuntenut mitään. Jos suun auki pitäminen ei olisi vaatinut niin paljon keskittymistä, olisin suorastaan rentoutunut siinä tuolissa. Enpä tiedä pääsenkö ikinä tämän lähemmäksi missään ns. hemmotteluhoidossa käymistä. No niin, nyt imuri esiin ja kissankarvoille kyytiä.

Toinen pääsiäinen

Minun pitäisi varmaan lisätä tähän blogiin tavarat -tagi. En oikeastaan ymmärrä, miksei sellaista ole. Siitä tulisi oitis eniten käyttämäni tagi. Enhän minä juuri muusta kirjoitakaan kuin tavaroista; tavarat ja niiden liikuttelu ovat selvästi minulle pakkomielteitä. Ehkä kuitenkin harkitsen vielä päivän, ei saa tehdä hätäisiä ratkaisuja.

Selvisin kuin selvisinkin kotimatkasta sunnuntai-iltana. Mielialalääkkeen vieroitusoireet olivat silloin ehkä pahimmillaan. Pelkäsin olevani riski liikenteessä, sillä jokainen katseen uudelleenkohdistus ja jokainen tuulilasinpyyhkimen pyyhkäisy aiheutti humahduksen korviin ja silmien sumenemisen puoleksi sekunniksi. Samoin jokainen ääni (muu kuin auton tasainen melu). Annoin lapsen nukkua melkein koko matkan, koska hänen äänensä olisi pahentanut tilannetta radikaalisti. Päätin, että tämä jää laitimmaiseksi kerraksi kun unohdan lääkkeet matkasta. Päätin myös, että en vielä pitkään aikaan edes harkitse lääkityksestä luopumista. Kun pääsimme Turkuun, haimme iltapalaksi grilliltä makkaraperunat. Sitten olimme molemmat kärttyisiä, riitelimme loppuillan ja menimme liian myöhään nukkumaan. Huonoa elämää kerta kaikkiaan.

Toisaalta olen jo tänään ehtinyt miettiä, että kaipaan vähän sitä lääkitsemätöntä itseäni. Sitä, jolla on tunteet. Jossain vaiheessa tajusin sunnuntain itkukohtausten tuntuvan niin oudoilta siksi, etten ole itkenyt moneen kuukauteen. Ei mitään järkeä: pitkä parisuhde päättyy, ihminen jää yksinhuoltajaksi ja on työtön ja rahaton, muttei tirauta kyyneltäkään. Välillä on vaikeaa sietää tietoisuutta siitä, että en ole oma itseni, mutta vaikeampaa (muistaakseni) on sietää sitä, millainen oma itseni on. Voi kun löytyisi joku välimaasto, johon pääsisi samalla tai vähemmällä rahalla kuin tähän lääkkeillä luotuun, lopulta aika kolkkoon, turvapaikkaan.

Kissa 1 satutti viikonloppuna tassunsa. Hän oli tullut sunnuntaina aamuyöllä ulkoa ontuen ja surkeana. Koko sunnuntain hän nukkui ja kun nostin hänet koppaan kotimatkaa varten, alustassa oli veriläikkiä. Eilen tarkemmassa (rapsutteluksi naamioidussa) tutkimuksessa kävi ilmi, että hänellä on paljon pieniä haavoja etujaloissaan ja kyljissään. Ei yhtään niin isoa, että niistä tarvitsisi huolestua. Mutta vasemman etutassun asento on vähän hassu. Huomenna pitää ehkä mennä lääkäriin, ellei ihmeparantumista tapahdu. Missähän kiipelissä naukuja on yöllä ollut? Tarvitsisimme kyllä molemmat jonkinlaista kriisiterapiaa. Aina lapsista on päänvaivaa.

On a happier note: Minulle jäi pääsiäisestä kalvava olo, että en saanut tarpeeksi mämmiä. Äiti on ilmeisesti ajatustenlukija, sillä hän oli ostanut yli oman tarpeen ja jääkaapista löytyi vielä pari tuokkosta, kotiintuomisiksi asti. Nam, kermaa ja sokeria.

Piti tulla yleispostaus, mutta tulikin jossain määrin äiteihin ja äitienpäivään liittyvä postaus

Olin loppuviikosta ahkera ja myin joitakin turhia tavaroita ja sain vuokran maksettua. Sitten äitikin soitti ja sanoi laittaneensa tililleni parikymppiä, jotta voisin ostaa itselleni äitienpäivälahjan. Ostin julisteen, josta olin haaveillut pitkään. Se sopii meille kotiin hienosti, vaikka ei minulla vielä ole varaa kehykseen.

Vietämme viikonloppua äitini luona. Sää on ollut parempi kuin ennustettiin. Lapsi läträä rannassa. Koska vesi on jääkylmää, ei ole pelkoa että hän innostuisi kahlaamaan ja hukkuisi; mukavaa kun ei tarvitse itse olla koko ajan alle kolmen metrin päässä.

Unohdin lääkkeeni kotiin. Kaiken lisäksi olin unohtanut ottaa lääkkeen perjantaiaamunakin. Unohtumisen huomaa yleensä seuraavana aamuna, kun huimaa. Se on niin epämiellyttävää, että ei tule unohdettua taas vähään aikaan. Nyt piti kuitenkin vain todeta, että huimaus saa jatkua. Kolme lääkkeetöntä päivää on näemmä helvettiä joka sisältää paljon muutakin kuin huimausta: aivoja raastavan kaikkien aistien äärimmäisen yliherkistymisen, jatkuvaa pahoinvointia ja tänään myös jatkuvaa spontaania itkeskelyä. Ehkä muistan jatkossa pakata pillerit.

Äidin ulkovarastossa on aika paljon minun tavaroitani. Tai en tiedä paljosta, mutta liikaa joka tapauksessa. Päätin käydä niitä läpi kriittisellä otteella. Löytyi jonkin verran myytävää ja paljon roskiin heitettävää. Urakkaa pitäisi jatkaa vielä tänään, mutta en oikein pysty olemaan ulkona auringonpaisteessa. Varasto on myös jokseenkin piinallinen muistutus siitä, että jonkun pitää kaikki nekin romut käydä läpi, kun äitiä ei enää ole. Ja että näin on miljoonissa kodeissa. Se tavaramäärä... Yritän päästää oman jälkeläiseni vähemmällä. Hyvää äitienpäivää minulle ja muille.

Miinus viisi

Aamuyöllä heräsin migreeniin, enkä siis mennyt tänään työnhakuvalmennukseen. Ei se mitään. Eilen olin työhaastattelussa, joka meni mielestäni hyvin, mutta siltähän minusta on aina ennenkin tuntunut, joten katsotaan nyt. Sitten sain opiskelukaverilta vielä viestin toisesta työmahdollisuudesta. Se olisi kotoa käsin vapaavalintaisina aikoina tehtävää työtä, joka kestäisi kuukauden; hain sitäkin. Nyt siis odottelen. Migreenin suhteen elämä alkaa juuri voittaa.

Siellä valmennuksessa olen oikein innostunut työnhausta - esimerkiksi uudistettu cv:ni näyttää nykyään niin hyvältä, että haluaisin jakaa sitä kaikille ohikulkijoille keskellä Kauppatoria. Aivan uusi tunne, tämmöinen. Yhdistettynä auringonpaisteeseen se saa olon toiveikkaahkoksi.

Viikonloppuna äidin luona kävin vaa'alla. Painoa on lähtenyt viitisen kiloa reilussa kuukaudessa ja se pääsi vähän yllättämään, sillä vaatteet eivät ole tuntuneet yhtään entistä löysemmiltä. Tokihan viisi kiloa on minun kokoiselleni kolossille vielä aika vähän. Kuitenkin: ne olivat juurikin ne viisi "ylimääräistä" kiloa, jotka jotenkin vain jäivät raskauden jälkeen. Minä olen kyllä aina ollut hoikimmillani sinkkuaikoina, joten tällaista kehitysaskelta olisi kai pitänyt osata odottaa.

Perheeni saa minut sekoamaan. Olen vähän rauhoittunut äidin suhteen, no, häneen liittyvät asiat puitiinkin aikanaan niin puhki terapiassa, ettei ihme. Mutta isoveljeäni en kerta kaikkiaan jaksaisi. Kuten joulunkin jälkeen taisin kommentoida, hän näyttää jotenkin taantuneen lapsuus- tai teinivuosiin, ainakin suhtautumisessaan minuun. Vaikutti hän kyllä muutenkin melko kireältä, johtuneeko sitten vauvan tulosta perheeseen. Sain kuulla viikonlopun aikana useamman kommentin omista lapsenkasvatustaidoistani, siis sellaista jyrkkää paheksuntaa, jota me kaikki pyörittelemme mielessämme, kun näemme kiukuttelevan tai tottelemattoman (omasta mielestämme huonosti käyttäytyvän) lapsen ruuhkabussissa tai supermarketissa, mutta jota ei kuitenkaan yleensä ole järkevää tuoda julki, koska emme tiedä lapsen tai hänen vanhempansa käytöksen taustoja. Itsekin tietysti sitten taannuin siihen lapsuudesta tuttuun "kihisen raivosta, mutta en saa näyttää sitä ulospäin" -moodiin. Ei kovin hedelmällistä. Miksi pitää sietää elämässään ihmisiä, jotka saavat aikaan tällaisia tunteita? Siksikö, kun on tapana olla koko loppuelämänsä ajan tekemisissä sen perheen kanssa, johon on sattunut syntymään?

Mutta! Aurinko! Kevät! Hullut Päivät! Työtilaisuudet! Ihmiset!

Trauma

Puoliso oli viikonlopun kotona ja kerroimme lapselle lähestyvästä muutosta ja erosta. Asia on niin pienelle selvästi erittäin vaikea ymmärtää ja epäselvyyksiä jäi varmasti. Nyt aion kuulostella tarkasti lapsen ajatuksia aiheesta, ne varmaan putkahtelevat esiin leikin lomassa ja muutenkin siellä täällä. Toivottavasti osaan luoda hänelle sellaisen olon että asiasta saa puhua ja kysellä aina. Kirjastossa on oma hylly vanhempien eroa käsitteleville lastenkirjoille. Meillä on tänään kirjastopäivä, joten suuntaan kai sille hyllylle.

Koskahan lakkaan kutsumasta puolisoa puolisoksi? Miksihän minä häntä sitten kutsun? Eksä on mielestäni kauhean ruma sana.

Hampaani ovat huonossa kunnossa. Tarkastuksessa löytyi hammaskiven lisäksi pari reikää. Ensimmäisen paikkausajan sai toukokuulle. Suuhygienistillä sentään oli tilaa jo kuukauden päässä. Pidän ajatuksesta, että hoidatan hampaani kuntoon nyt, kun elämässä alkaa uusi vaihe (fiksu ihminen ei tietysti olisi päästänyt suutansa tähän kuntoon alun alkaenkaan, mutta se lienee nyt turhaa jälkiviisautta). Se hammaslääkäri, jolla kävin, oli mukava ja suhtautui minuun ja hampaistooni miellyttävän neutraalisti. Mieleeni palautui eräs kokemus lapsuudesta. Joskus eka- tai tokaluokkalaisena olin koulun hammashoitolan odotushuoneessa ja ihmettelin, kun varattu aikani oli mennyt jo vartti sitten, eikä minua ollut pyydetty hoitohuoneeseen. Sitten lopulta huoneen ovi aukesi, vihainen hammashoitaja kutsui minua nimellä (huutaen) ja kysyi, enkö ollut nähnyt, että oven vieressä palaa vihreä valo ja se tarkoittaa, että pitää mennä sisään. Vielä hoidon aikanakin hoitaja ja lääkäri päivittelivät toisilleen ymmärtämättömyyttäni ja minua itketti. Tilanne on nyt ajateltuna aivan absurdi - miten voi olettaa ujon 7-vuotiaan uskaltavan mennä itse lääkärin huoneeseen, kun ovi on kiinni, paloi vieressä mikä valo hyvänsä? Miten moni 7-vuotias on elämässään ollut tekemisissä oviliikennevalojen kanssa? Miten 7-vuotias voi tietää, kumpaan hoitohuoneeseen häntä tullaan kutsumaan - se valohan olisi voinut olla jollekulle muulle tarkoitettu? Miten kaksi aikuista kehtaa syyllistää 7-vuotiasta omasta ajattelemattomuudestaan? Ennen kaikkea: jos hoitaja ja lääkäri ovat istuneet huoneessa odottamassa sitä 7-vuotiasta, eikö jompikumpi heistä olisi voinut nousta tuoliltaan, kävellä ovelle ja kutsua sitä 7-vuotiasta jo ennen kuin 15 minuuttia oli kulunut? Ja kaikesta tästä huolimatta aivan näihin aikoihin asti olen ajatellut, että tuossa tilanteessa minä olin se, joka teki väärin. Syvälle on iskostunut ajatus omasta vääränlaisuudesta.

Räkä

Selkä vaivasi koko joulunpyhien ajan; pari yötä muualla kuin omassa sängyssä teki ilmeisesti taas tehtävänsä. Ja kun se helpotti, alkoikin vuosisadan flunssa joka ei vielä osoita paranemisen merkkejä. Muuten joulu anoppilassa sujui aika leppoisissa tunnelmissa. Sain sitä omaa aikaakin, kun vain otin. Sää oli talvinen, lämpötila jopa siinä määrin että lapsi pyysi itse lyhyehkön ulkoilun päätteeksi päästä sisälle, kun yleensä ulkoleikkien loppuunsaattaminen on työn ja tuskan takana. Äitini luona oli samalla tavalla raskasta kuin aina ennenkin, ehkä en enää jaksa sitä tässä sen tarkemmin puida. Nyt merkillepantavaa oli myös isoveljeni poikkeuksellisen huono tuuli ja sen johdosta erityisesti minuun kohdistuva sanallinen (passiivis-)aggressiivisuus, mikä on tietysti lapsuudesta saakka luonnehtinut suhdettamme, mutta näin aikuisiällä jaksan yllättyä siitä aina uudelleen ja ihmetellä, olenko tosiaan ainoa joka huomaa miten yksi aikuinen perheenjäsen toistuvasti taantuu lapsen tai teini-ikäisen tasolle kommentoimalla toisen arkoja kohtia. No, en välitä, varsinkaan kun on tämä lääkitys.

Kaiken kaikkiaan tätä joulua näytti tosiaan omalla kohdallani leimaavan se tosiasia, että mikään ei tunnu oikein miltään. Tai oikeastaan lähes kaikki tuntuu joko neutraalilta tai miedosti positiiviselta. Mutta minulla on selvästi vähän vaikeuksia käsitellä sitä, että positiivisia tunteita on enemmän kuin negatiivisia, sillä olen koko ajan jotenkin tuskallisen tietoinen siitä, että tämä ei ole luontaista tunne-elämääni vaan lääkkeellä aikaan saatua ja odotan vain, koska mätkähdän maan pinnalle.

Nyt olen allekirjoittanut työsopimuksen ja aloitan uudessa työssä ylihuomenna. Mieliala on ehdottomasti positiivinen, enempää on kai turha analysoida etukäteen, ettei pilaa ihan kaikkea.

Yksi opiskelutoverini kävi tänään kahvilla. Hän on ainoa  omasta oppiaineestani yliopistolta, johon pidän yhteyttä (harvoin häneenkin, mutta muutaman kerran olemme tämän vuoden aikana kahvitelleet). Jaoimme työhuoneen sen pienen hetken ajan, kun minäkin yritin tehdä väitöskirjaa, ja muutenkin olemme tulleet hyvin juttuun niin kauan kuin olemme toisemme tunteneet. Tavallaan on hauskaa, että on jokin yhteys vielä yliopistomaailmaan, vaikken itse sinne takaisin tällä hetkellä kaipaakaan. Mutta parasta on kyllä ihan vain tuntea hänet - olemme jollain tapaa hyvin läheisiä ja välillämme vallitsee sellainen mystinen molemminpuolinen ihailu, ymmärrys ja kunnioitus, jota en ole kenenkään muun kanssa kokenut. Tämänpäiväinen vierailu oli siis aika lailla juuri sitä mitä kaipasin.

Parempaa odotellessa

Eilen kävin lääkärillä, kurkussa tuntuu jotain outoa, flunssa ehkä. Verenpaine huiteli aika korkealla. Lääkäri kysyi, onko ollut viime aikoina stressiä ja sanoin että ei erityisesti, naurahdinkin. Miksihän sanoin niin? Minähän olen ihan lopussa työttömyys- ja parisuhdeasioiden vuoksi. Tänä aamuna katsoin kun Aamu-tv:ssä lääkäri puhui masennuksesta - aloin miettiä, että tutulta kuulostaa, enkä saanut omenapiirakkaa syötyä loppuun. Ehkä pitäisi vain myöntää, että asiat ovat taas päässeet sellaiseen pisteeseen jossa itsehoito ei riitä. Lääkitystä minulla ei ole ollut kolmeen vuoteen. Pitkä kallis terapia päättyi vuosi sitten ja tuntuu nyt täysin hukkaan heitetyltä. Voisin ehkä kokeilla taas lääkkeitä. Ehkä voisin puhua asiasta lääkärille, kun hän soittaa verikokeiden tuloksista. Sanoisin, että en tiedä miksi huijasin vastaanotolla. Vaikka en minä kuitenkaan uskalla sanoa mitään.

Minun ja lapsen oli tarkoitus ajella huomenna anoppilaan pitkäksi viikonlopuksi (no, minä sentään menen sieltä käsin pariksi päiväksi sille kurssilleni). Anoppi soitti ja pyysi meitä tulemaan jo tänään, koska huomenna sataa räntää ja meillä on autossa vielä kesärenkaat (talvirenkaat ovat heillä säilytyksessä). Huomasin panikoituvani. Sinne meno tuntuu nykyään siltä, kuin kävelisi nälkäisen susilauman keskelle. Jotenkin vain haluaisin tässä nykytilanteessa olla rauhassa sellaisilta kommenteilta kuin "Minä jo viimeksi tarkkailin, että otatko sinä saunakaljaa, että jos et ota niin varmaan olet raskaana, voi kyllä se olisi ihanaa!". Muutenkin inhoan suunnitelmiin viime hetkellä tulevia muutoksia.

Mietin vielä, ajammeko tänään vai huomenna. Odotan soittoa siitä työstä, voihan olla että se vaatii jonkinlaisia toimenpiteitä jo tällä viikolla. Hain eilen myös yhtä varastotyötä, joka vaikutti melko samanlaiselta, mitä olen tehnyt aiemmin ja jonka saamiseen voisi siksi olla mahdollisuuksia.

Mutta ei voi mitään, on tämä vain jotenkin melko synkkä viikko tähän mennessä.