Tinder-turnoffeja yms.

Muutamat asiat ihmisten Tinder-profiileissa ovat ns. instant-turnoffeja (eli välittömästipoispäältäkääntäjiä):

-jo mainitsemani "kerron kaiken itsestäni pelkillä emojeilla", tiedoksi: kukaan ei ymmärrä mitä helvettiä yrität sanoa

-kuva, jossa poseeraat selvästi entisen tai nykyisen puolison tmv. kumppanin kanssa

-kuva, jossa poseeraat lomamatkalla hassun ja todennäköisesti riistetyn turistienviihdyttäjäeläimen kanssa

-kahdeksan kuvaa Fingerpori-ruuduista tai mietelauseista, ei yhtään itsestä

-neljä kasvokuvaa kasvojen eri puolista, kaikki otettu saman vaatekaappirivistön edessä samana päivänä (ei sitä keskitietä niin vaikea ole löytää)

-"ämpäri kaupan päälle", kiinnostaisi kyllä aidosti montako kertaa tuolla lainilla on päästy treffeille

-"olethan minua lyhyempi ja pitkähiuksisempi" ynnä kahdeksantoista muuta ulkonäkövaatimusta elämänkumppanille

ja onhan noita muitakin.

Asiasta laskiaispullaan, katselin kun lumilautailijoille jaettiin mitaleja ja lajin nimenä oli Ladies' slopestyle. Siis mitä on tapahtunut woman-sanalle? Tarvitseeko se sukupuoli nyt yhtäkkiä söpön lellittelynimen tuollaisessa yhteydessä, jossa on tietääkseni aina puhuttu yksinkertaisesti miehistä ja naisista? Olen kuin halolla päähän lyöty.

Aavistuksia

Minusta tuntuu, että olen tehnyt huonon valinnan. Valitsin uudeksi vuokralaiseksi yhden tapaamisen perusteella asiallisen oloisen henkilön, joka on sittemmin tehnyt oloni epämukavaksi viestitellessämme asuntoon ja muuttoon liittyvistä käytännön asioista. Sopimus on tehty, joten minulla ei taida olla mitään pakoreittiä tilanteesta. Ahdistun.

Olen sellainen monia ärsyttävä henkilö, joka kulkee kaupungilla aina napit korvissa (kävellessä, en pyöräillessä). Nyt olen lakannut välittämästä siitä, kun puodissa myyjä tervehtii tai kysyy jotakin, enkä kuule. Ennen nolostuin ja riivin häpeillen kuulokkeet pois korvistani vastatakseni puhutteluun. Nykyään en ole huomaavinani, vaikka huomaisinkin. Kai minulla on oikeus olla kuu(nte)lematta? 

Musiikin avulla voi olla omissa maailmoissaan myös ihmisten ilmoilla. Viimeiset puoli vuotta olen kuunnellut lähes yksinomaan suomiräppiä. Kappaleet kertovat syrjäytymisestä, aseista ja huumeista, itsemurhasta ja yhteiskunnan paskuudesta (sekä asiaankuuluvasti siitä, miten X on kovempi jätkä kuin Z ja kaikki muut). Tekstien kirjoittajat ovat fiksuja nuoria miehiä, sillä sanoitukset vilisevät viittauksia historiaan, kulttuuriin (niin korkea- kuin populaari-) ja kansanperinteeseen sellaisella tavalla, joka kertoo aidosta tiedonjanosta ja kiinnostuksesta muuhun kuin omaan napaan (no toki minuun saa tehtyä vaikutuksen jo muutaman latinankielisen fraasin avulla, mutta osaavat he muutakin). Minusta on hienoa kuunnella fiksujen ihmisten tekemää musiikkia, sillä tyhmyys ja tyhjäpäisyys jos mikä saa nykyään liikaa näkyvyyttä. Aavistelen kuitenkin, että monen mielestä musiikkimieltymykseni ovat perin sopimattomat. Millainen hulttiovanhempikin olen? Asiat voi sanoa monella tavalla kauniisti ja minua musiikki auttaa sanoittamaan omaa elämääni ja ajatuksiani. Tämä on tietysti jotain niin henkilökohtaista, ettei kukaan voikaan täysin ymmärtää. Mutta ymmärtäisivätpä edes sen henkilökohtaisuuden.

Mielenkiintoinen henkilö

Näytän ruvenneen suurinpiirtein kasvissyöjäksi. Ei tee mieli lihaa. Kalaa syön aina välillä ja senkin suhteen olen nirso. Kananmunista ja juustoista pidän niin paljon, että ne estävät ainakin toistaiseksi vegaaniutumisen - voihan olla, että ihastun vegaanisiin juustonkorvikkeisiin kunhan joskus niitä kokeilen. Edellinen kasvissyöntikauteni alkoi 11- tai 12-vuotiaana ja kesti 18-vuotiaaksi; silloin matkustin kuukaudeksi lomalle amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, jossa ei todennäköisesti ollut ikinä nähty kasvissyöjää. Koska tiesin palaavani samaan paikkaan myöhemminkin, helpoin ratkaisu oli antautua McDonald'sin ja muiden pikaruokaloiden halvoille purilaisille.

Perjantaina kävin Turun taidemuseossa katsomassa Jacques Henri Lartiguen valokuvanäyttelyn. Museoon pääsee perjantai-alkuiltaisin ilmaiseksi, joten ihmisiä oli liikaa, mutta näyttelyn jaksoi kyllä kiertää verkkaiseen tahtiinkin. Valokuvat olivat 1920- ja 30-luvuilta ja niissä aikakauden tyypillisiin asuihin sonnustautuneet henkilöt istuksivat art deco -hotellien auloissa palmunlehvien varjossa tai makasivat rannalla tai veneen kannella tai pelasivat tennistä tai ihan vain olivat ja näyttivät hyvältä. Pääsin tunnelmaan: odotin vähän, että Hercule Poirot marssisi ovesta sisään. Jostain syystä ei marssinut. Luulen, että käyn kiertämässä näyttelyn vielä toistamiseen.

Olen tavannut mielenkiintoisen henkilön. Yhden lyhyen illanvieton perusteella hän vaikuttaa sellaiselta, että haluaisin tutustua paremmin. Olen huomannut ajattelevani häntä paljon. Tapaamme todennäköisesti eräissä juhlissa elokuun lopussa, voihan olla että innostukseni hälvenee ennen sitä. Tai sitten tämä lapsellinen, ei-mihinkään-todelliseen perustuva iik!-osa tästä innostuksesta hälvenee, mikä olisi vain hyvä. Mielenkiintoinen henkilö on kaverini tuttava ja kerroin kaverilleni, että mielenkiintoinen henkilö vaikuttaa mielenkiintoiselta. En pyytänyt ryhtymään mihinkään toimiin asian suhteen. Olinpas fiksu ja aikuinen, ihan erilainen kuin viimeksi sinkkuna ollessani.

Kosto ja Rakkaus

Ei olisi pitänyt kehuskella punnerrusvoimillani: nyt olen venäyttänyt jonkun lihaksen niskassani ja se on ihan pirskulan kipeä. Tiedossa on siis taukoa haasteesta ainakin huomenna. Mutta ei tämä nyt ehkä maailmanloppu ole.

Palapelihommat on nyt hoidettu. En ole vielä keksinyt mitään järkevää tilalle. Pian on kyllä pakko siivota. Jospa saisin inspiraation vaikka imurointiin iltamyöhällä, niin saisin kostettua naapurille, joka sekä eilen että toissapäivänä remontoi äänekkäästi vielä puolenyön lähestyessä. Kostoni menisi tietysti hukkaan, jos imurin ääni hukkuisi poran meluun.

Satuin pari päivää sitten näkemään pätkän siitä tv-ohjelmasta, jossa suomalaiset artistit käyvät esittämässä jonkun kappaleensa, joka on ollut jollekin katsojalle jollain lailla merkityksellinen. Jarkko Martikainen esitti nuorenparin hääharjoituksissa kappaleensa Valssi tanssitaidottomille. Minä tietysti pillahdin itkuun (ei siellä hääseurueessakaan juuri kuivia silmiä näkynyt), kun se on niin kaunis laulu. Sitten päätin pitkästä aikaa kuunnella sen levyn, jolla tuo kappale on. Martikaisen musiikki on minulle itselleni ollut mieluista ja tärkeää teinivuosista saakka - sanoitukset ovat kaikki hyvin tallessa aivojeni sopukoissa ja sieltä löytyy sopiva aivan joka tilanteeseen. Mutta tuo levy on kyllä aivan mahdoton. Viimeistään Rakkaus-kappaleen pehmoilevan palkkamurhaajan kohdalla olen kuin Niagara, ja Myrskyn jälkeen kärsin jo vakavasta nestehukasta. Levy on saanut minut aina niin kokonaisvaltaiseen liikutustilaan, että ilmeisesti sen vuoksi en ollut ennen tätä viikkoa tajunnut sen viimeisen kappaleen kertovan kissasta. Olen minäkin pösilö, asiahan ei voisi juuri selvempi olla. Älkää kertoko pösilöydestäni tämän talouden kissoille.

Kun kissa on poissa, hiiri jättää silmälasinsa yöksi vallattomasti pöydänkulmalle

Työt näyttävät nyt täyttävän mieleni niin, etten saa oikein mitään muuta tehdyksi (näyttävät täyttävän, hih). Tietokone hohkaa kuumana, pitäisi kai antaa sillekin tauko ennen kuin se räjähtää.

Voisin yrittää viettää aikaa kulttuurin parissa, eli kuunnella musiikkia, lukea kirjaa tai katsoa televisiota. Musiikki on siitä hyvää kulttuuria, että sitä harrastaessa voi tehdä muutakin samaan aikaan. Vaikka siivota. Sitten rupeaa imuroimaan eikä enää kuule musiikkia, levy loppuu imuroinnin aikana ja sitten ei enää muistakaan laittaa uutta levyä soittimeen, ihmettelee vain kun siivousinto yhtäkkiä lopahtaa. Ai, olenko siis ainoa jolle käy näin? No olen kyllä hajamielisehkö.

Kirjoissa taas on se huono puoli, että ne ovat kaikki John Irvingin kirjoittamia. Siis ne, jotka minulla on kirjahyllyssäni, mutta joita en ole vielä lukenut. Kyllä minä pidän monista Irvingin kirjoista (Kaikki isäni hotellit on jopa yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani), mutta olen todennut, että nyt kun olen pitänyt pitkän tauon lukemisesta, ne ovat hidun verran liian raskaita. Niissä on vain kaikkea liikaa, aivojeni koko kapasiteetti menee tapahtumien ja henkilöiden muistamiseen (ja sen muistamiseen, mistä lauseen alussa olikaan puhe, ennen kuin se polveili neljään eri sivujuonteeseen), enkä jaksa enää sen lisäksi huvittua huvittavista jutuista kirjassa.

Valintani täksi illaksi voisi olla TV. Tarjolla olisi Harry Potteria, johon en ole tutustunut enkä aio aloittaa nyt, loistava The Royal Tenenbaums, jonka kuitenkin olen nähnyt aivan hiljattain, Bond-leffa, ja sitten romanttista komediaa. Ja tietysti monenlaista realitya. Enpä tiedä, ei vaikuta illalta johon haluaisin tuhlata hankkimani nachot ja salsan. Valitsen sittenkin musiikin ja siivouksen, mutta jätän imuroinnin väliin.

Voi luoja, pahoittelut epäkiinnostavasta ajatuksenvirrasta. Olen jotenkin ihan tyhjä. Taidan olla vähän sekoamassa, kun edes kissat eivät ole kotona enkä siis kehtaa jutella itsekseni. Kasvojeni lihakset varmaan pääsevät heidän lomansa aikana veltostumaan, keskustelumme on normaalisti sen verran vilkasta. Muutenkin minä ja koti joudumme hunningolle, kun en joudu ruokkimaan ketään säännöllisesti enkä keräilemään pikkutavaroita pois tasoilta ja lattialta ennen nukkumaanmenoa. Olisipas outoa asua ihan yksin.

Sarjanarkkarin väsynyt aamupäivä

Olenko muistanut mainita, että True Detective on loistosarja? Ai olen, no hyvä. Tämän viikon annoksesta nautin ensimmäisen puolikkaan viime yönä, kun en saanut nukuttua yhden ja viiden välillä. Toista puolta säästelin sentään aamuun asti. Viikon päästä ovatkin vuorossa jo tuotantokauden viimeiset kaksi osaa, sitten pitää harjoitella irti päästämistä.

Vastaus kysymykseen "Mistä sitä rahaa saa?" on: äidiltä, ainakin lainaan. Eilen tulin siihen tulokseen, että lainaa on pakko pyytää ja rohkaistuin soittamaan, vaikka oikeastaan en olisi halunnut kertoa äidille erosta vielä, kun pelkäsin vähättelevää vastausta tai mitäs minä sanoin -asennetta. Keskustelu ei kuitenkaan ollut niin paha kuin olin odottanut, äiti kyseli lähinnä käytännön asioita ja oli jotenkin helpottavaa kun sain puhua niistä jollekin. Ja laina takuuvuokraa varten siis järjestyi. Puoliso oli myös kertonut erosta omalle äidilleen eilen. Anoppi oli sanonut, ettei hänkään sentään sokea ole, oli siis jo tiennyt ettei meillä kovin hyvin mene. Joka tapauksessa nyt on ne vaikeimmat kertomiset hoidettu, kai. Tänään sattuikin Hesarissa olemaan juttu eroon liittyen. Ei kovin kummoinen juttu itsessään, mutta antoi jonkinlaista vahvistusta kuitenkin siihen oloon, että olen tekemässä oikein.

Seuraavaksi pitäisi mennä vintille inventoimaan myytäviä ja säilytettäviä tavaroita ja edellisestä muutosta säästettyjä pahvilaatikoita ja kuplamuoveja. Tämän talon vintti on sokkeloinen, hämärä ja vähän pelottava, lisäksi siellä on kylmä. Se ei varsinaisesti kutsu hengailemaan. Pelkään aina että jonkun kulman takana roikkuu hirttäytynyt ihminen tai jotain muuta yhtä romanttista. Nyt kun kirjoitin tuon, en taidakaan kiirehtiä sinne vielä tänään.

Voisin sen sijaan yrittää ottaa päiväunet.

Myydäänkö apteekissa kissain korvatulppia?

Viime yönä heräsin kolmelta enkä nukahtanut uudelleen yli kolmeen tuntiin. Sitten onnistuin kuitenkin vielä näkemään jotain unta siinä puolessa tunnissa, jonka torkuin ennen herätystä. Uni oli kirkkaana mielessä jonkin aikaa, muttei enää. Yö on hiljaista aikaa sosiaalisessa mediassa ja netin osto- ja myyntipalstoilla, joten sain valvomisen aikana täytettyä monta sudokua. Ne eivät enää nykyään tule uniin, vaikka ovat usein illallakin viimeinen asia jonka näen ennen nukahtamista.

Kissat vaikuttavat stressaantuneilta. Viereiselle tontille rakennetaan uusia kerrostaloja ja nyt siellä tehdään jo toista päivää jotain, mikä tuntuu tärisyttävän koko tätäkin taloa. Vanhempi kissa yrittää levätä, mutta aina kun tärinä alkaa, korvat rupeavat viuhumaan ja tutkaamaan ääntä eikä nukkumisesta tule mitään. Sitten pitääkin kääntää kylkeä ja koska kääntyessä menee aina pari karvaa vinoon, seuraa peseytymishetki, sitten vielä asennon hienosäätö ja uusi nukahtamisyritys. Sitten tärinä alkaa jälleen, jne. Tyytymättömän kissan ilme on kyllä tyytymättömyyden visuaalinen multihuipentuma. Nuorempi ja pöhkömpi kissa etsii turvaa sylistäni, mutta on kuitenkin levoton ja tekee noin kahden minuutin välein tassuttelukierroksen tässä näppäimistöllä. Pöhkö.

Tunnin päästä on taas yhden vuokra-asunnon näyttö. Näen (ainakin näin uskon) sen asunnon ikkunat ja parvekkeen, kun katson tästä paikaltani ulos. Muuttoon ei tarvittaisi autoa. Todennäköisesti tässäkin näytössä tosin riittää ihmisiä ruuhkaksi asti, joten ei kannattane liikaa innostua.

Aloitin viikonlopun huumaantumalla taas kahdesta jaksosta True Detectiveä. Tuli oikein sydämentykytyksiä. Se saattoi jopa olla koko viikonlopun paras osa, katsotaan nyt.

Telkkari, unitelkkari

Sain perjantaina tehtyä sen työhakemuksen loppuun. Sitä kirjoitellessani innostuin paikasta oikein kovastikin ja aloin tavalliseen tapaani ajatella, että minulla voisi olla mahdollisuuksia tulla valituksi. Sitten lähetettyäni hakemuksen huomasin, että se työpaikkailmoitus olikin jo kadonnut sieltä vuokratyöfirman sivuilta. Kuten todettua, kertakaikkisen surkea systeemi: ei kai minun pitäisi voida enää edes hakea paikkaa, jos ilmoitus on kerran poistunut. No, siitä työstä on kai turha haaveilla.

Niin moni ihminen oli virtuaalimaailmassa kehunut True Detective -televisiosarjaa, että päätin itsekin katsoa ensimmäiset jaksot nähdäkseni, mistä on kyse. Minähän en ole aikoihin (siis lapsen syntymän jälkeen) seurannut mitään sarjoja. Ensinnäkään en ole uskaltanut sitoutua mihinkään yhdeksältä alkavaan sarjaan iltaunisuuteni vuoksi, ja toiseksi olen tuntenut vastenmielisyyttä tv-draamaa kohtaan ylipäätään: jostakin niin keinotekoisesta nauttiminen on tuntunut väärältä, kun todellisuudessa on niin paljon pielessä. Taas tämä yleinen maailmantuskani, siis. Olen ollut myös aivan erityisen herkistynyt väkivallalle tv-ohjelmissa (kai sekin johtuu oman lapsen saamisesta) ja nähdyistä kuvista seuraavan ahdistuksen ja unettomuuden pelko on ollut yksi iso tekijä tv-ohjelmien välttelyssäni. Nyt olen selvästi astunut jonkin isohkon kynnyksen yli tämän asian suhteen, kun olen päästänyt itseni palaamaan sekä kirjojen että tv:n pariin. Mitä tulee True Detective -sarjaan, se on kyllä kahden ensimmäisen jakson perusteella aivan loistava enkä malttaisi odottaa jatkoa. Onneksi sain sivuutettua Matthew McConaughey -ennakkoluuloni, sillä jo kahden tunnin jälkeen olen aivan ihastunut hänen näyttelijäntyönsä nykytasoon. Sarjan hahmot ovat ihanan epätäydellisiä, tempo rauhallinen ja musiikki viimeistelee tunnelman ja maisemat yhtenäiseksi paketiksi (musiikin sarjaan on valinnut T Bone Burnett, eikä tehtävään varmaan olisi voinut parempaa miestä tai naista löytääkään). Pidän sellaisesta realistisesta vähäeleisyydestä, joka kuljettaa juonta eteenpäin nousematta itsetarkoitukseksi (mikä on vaivannut minua esim. Kaurismäen elokuvissa, jotka nyt tietysti ensimmäisinä tulevat mieleen kun vähäeleisyydestä puhutaan). Mutta mikään kriitikko en ole, joten jätän tarkemman analyysin taitavammille; suosittelen sarjaa joka tapauksessa lämpimästi.

Viime yönä näin unen, jossa olin menossa juhliin, mutta ennen sitä minun piti käydä eräässä helsinkiläisessä sisustusliikkeessä, jonka omistaja oli opettajanani viime vuonna. Hän on oikein mukava noin viisikymppinen nainen ja on tehnyt pitkän uran luovassa ammatissa. Kiertelin liikkeessä ja omistaja esitteli minulle valikoimaa. Yritin vaikuttaa hänen edessään asiantuntevalta ja kommentoin myyntiartikkeleita aivan älyvapailla tavoilla, ja aina puheenvuoroni jälkeen vallitsi hetken vaivaantunut hiljaisuus. Sitten menimme vielä takahuoneeseen kahville ja siellä selvisi, että hän on raskaana ja jäämässä äitiyslomalle. Minun piti vaihtaa takahuoneessa juhlavaatteet päälleni, ja viime hetkellä päätin pukea ohuiden sukkahousujen alle vielä villahousut. Vaatteiden vaihdon jälkeen lähdin, mutta huomasin unohtaneeni reppuni liikkeeseen, joka oli jo lukossa. Joku muu työntekijä raotti ikkunaa ja heitti repun minulle silmiän pyöritellen. Sitten juoksin metroon. Jäätyäni pois kyydistä ja suunnistaessani metroasemalla kohti maanpinnalle vieviä suuria portaita, huomasin kaikkien muiden ihmisten kääntyvän käytävältä pois joillekin pienemmille portaille. Ihmettelin kovasti, mutta kun koko muu joukko oli väistynyt edestäni, näin niiden suurien portaiden olevan aivan veristen jalanjälkien tahrimat ja johtavan huoneeseen, josta kuului ihmisten voihketta ja kirkunaa. Ei houkutellut, joten käännyin itsekin viime hetkellä sivuportaille. Portaat veivät suoraan toiseen, maan pinnalla kulkevaan junaan, joka lähti liikkeelle heti päästyäni kyytiin. Junassa vieressäni seisoi kaksi pukumiestä, jotka näyttivät laskevan vaunussa olevia matkustajia ja juttelevan siitä, miten kukaan muu kuin he eivät tiedä, minne juna menee. Pian maisemat ulkona muuttuivat aika karuiksi ja sitten näin yhtäkkiä ruumiita makaamassa radan sivussa. Tajusin, että olisi ollut aivan sama mennä suoraan sinne veriseen huoneeseen. Sitten taisin herätä.

Uni muistui mieleeni aamukahdeksalta ruokakaupan hyllyjen välissä. Naureskelin hetken itsekseni ja vaikutin epäilemättä täysin kajahtaneelta. Onhan se nyt aika naurettavaa, että yhteen uneen olivat todellakin mahtuneet kaikki suurimmat pelkoni.

• Huonommuudentunne luovien, itsevarmojen ihmisten seurassa - check.
• Lapsen kaipuu ja muiden raskauksien kadehtiminen - check.
• Epävarmuus ja epätoivo omasta ulkonäöstä ja piiloutumisen tarve - check.
• Haasteiden kohtaamisen vaikeus ja sen kautta suurempiin haasteisiin ajautuminen - check.
• Ihmiskunnan tuho - check.

Talvipäivänseisaus

Hyvää talvipäivänseisausta! Tästä päivästä on tullut minulle viime vuosina melko tärkeä jollain abstraktilla tasolla. Päivään liittyy oleellisesti CMX:n kappale Talvipäivänseisaus, joka on ollut yksi lempibiiseistäni niin kauan kuin olen sen olemassaolosta ollut tietoinen, mutta pitkään en ymmärtänyt (tai yrittänyt ymmärtää, sen puoleen), miksi se minua kosketti. Miten ylipäänsä voi pitää kappaleesta, jossa lauletaan "sikiöt jäätyvät kohtuihin ja rakkaus elämään kuolee"? No kyse ei kai olekaan pitämisestä, vaan yksinkertaisesti siitä, että yhteyksiä oman elämään tai tunne-elämään on kappaleessa riittävästi. Laulu valitsee ihmisen eikä toisinpäin. Tuollainen synkkyys vetosi minuun kovasti parikymppisenä ja jälkeenpäin ajateltuna kuvaa hyvin koko silloisen ajatusmaailmani toivottomuutta. Oli kai lohdullista, että joku oli osannut sanoittaa ahdistusta niin kauniisti (tämä pätee kohdallani suureen osaan A. W. Yrjänän tekstejä). Tarvittiin kuitenkin monta vuotta, aikuiseksi kasvaminen ja kai myös terapia, ennen kuin osasin liittää Talvipäivänseisauksen tunnelman johonkin tiettyyn tapahtumaan tai asiaan. Siinähän lauletaan palaamisesta sinne mistä lähti. Minulla se on tämä iänikuinen palaaminen äidin luokse talvipäivänseisauksen aikaan, siis joulun viettoon. Usein sinne lähtö osuu vielä juuri talvipäivänseisaukseen. Lapsuuskotini se ei ole, joten konkreettisesti en palaa samaan paikkaan. Mutta laulu kiteyttää silti aivan oleellisella tavalla ahdistuksen, jota tähän aikaan (toki myös yleisemmin minun ja vanhempieni suhteeseen) itselläni liittyy. Kuuntelen sen varmaan pari kertaa tänäänkin, jos rauhallinen hetki löytyy. Kuunnelkaa tekin. Jännittävää nähdä, muuttuuko suhteeni lauluun sitten, kun en enää matkaa joulunaikaan äidin luo.