Hölmö

Mukavaa nähdä jonkun käyvän satunnaisesti vilkaisemassa blogia kirjoittajan laiskistumisesta huolimatta. Kirjoittajan puolustukseksi sanottakoon, että postauksien vähyys johtuu osittain myös teknillisluontoisesta ongelmatiikasta. Toisin sanoen pöytäkone käynnistyy silloin kun sitä huvittaa ja lisäksi hiiri hajosi kissan pudotettua sen (jälleen kerran) pöydältä (yöllä, luonnollisesti), tabletti on lapsen käsittelyn jäljiltä lukossa ja haluaa PUK-koodin, jota en ole vielä näiden parin viikon aikana saanut aikaiseksi pyytää operaattorilta, ja puhelin on niin pieni ettei sillä juuri jaksa näpytellä mitään jäsenneltyä (en missään nimessä väitä, että jäsennellyys olisi muutenkaan tekstieni suurimpia vahvuuksia). Tänään sain pöytäkoneen päälle noin kolmannellakymmenennellä yrityksellä ja MH:lta sain lainaan hiiren. Täällä ollaan.

Oikeastaan kone oli pakkokin saada päälle tänään, sillä eilen sain yhteydenoton siihen työhön liittyen, jota minulle alustavasti lupailtiin jo alkukesästä. Näissä etätyökuvioissa ehkä hankalinta on kaikenlaisten työsuhteeseen liittyvien dokumenttien liikuttelu. Nytkin minun pitää tulostaa ja allekirjoittaa sähköpostiin saamani luottamuksellisuussopimus, ottaa siitä kuva ja lähettää kuva työnantajalle (monilla on toki jo käytössä sähköiset allekirjoitukset, jotka helpottavat elämää suuresti). Sitten vasta saan tietoa tarjotusta työstä. Ei tämäkään olisi niin kovin hankalaa, jos omistaisin tulostimen.

Lisäksi viime viikkoina olen kokenut kotoa poistumisen äärimmäisen vaikeaksi. Useimpina päivinä en tee muuta kuin vien lapsen hoitoon ja haen hänet sieltä. Muuten pysyttelen neljän seinän sisällä ja tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, sillä ulkona on enimmäkseen ollut mitä miellyttävin syyssää (paitsi että juuri nyt olen flunssassa, mikä on tietysti hyvä tekosyy löhöilylle). No, tänään poistun siellä kopiofirmassa käymään.

 

En oikein tiedä, mitä ajattelisin tästä vaisuudestani. Onkohan tämä normaalia kesän loppumiseen liittyvää ahdistusta vai jotakin muuta? Masennustaustaisella ihmisellä on aina tällainen pelko perseessä sen suhteen, että kohta saatetaan mennä alamäkeen ja lujaa. Tai sitten ei mennä, mutta ei sitä jännittäessä kuitenkaan oikein osaa elämästä nauttia. Ärsyttävää. Nyt olisi lisäksi tehtävä päätös, lopetanko mielialalääkkeen lähiviikkoina vai pyydänkö vielä reseptin uusinnan.

Hyvä asia: MH on nähnyt minut jo parina aika huonona päivänä, eikä ole silti karannut vuorille. Ehkä, koska niille on liian pitkä matka?

Olen ollut käytännössä rahaton viimeiset pari viikkoa, mihin onneksi tulee helpotusta huomenna. Kun lapsen lenkkari hajosi, koko talous meni vinksalleen. En edelleenkään osaa suunnitella rahankäyttöäni. Tekisipä joku tarvittavat excelit puolestani ja pitäisi ne ajan tasalla. Nytkin jotenkin ajattelen, että minulla on muka varaa lähteä lauantaina MH:n kanssa viettämään päivä Helsingissä, vaikka ei minulla oikeasti taida olla. Menen silti. Niin hölmö olen.