Puhelimessani on sellainen sovellus, jolla voi mitata omaa liikkumistaan. Sain asian selville joskus pari vuotta sitten, kun laite yhtäkkiä onnitteli minua päivän askeltavoitteen saavuttamisesta. En ollut tiennyt, että minulla oli päivittäinen askeltavoite. Puhelin oli optimistisesti asettanut sen kymmeneen tuhanteen. Se päivä, jolloin määrä tuli täyteen, oli todennäköisesti joku erittäin poikkeuksellinen nähtävyyksienkatselemis- tai luonnossakäyskentelemispäivä. Hyvä, että tavoitteeseen sai kuitenkin itse vaikuttaa; laskin sen melko pian seitsemään tuhanteen siinä toivossa, että saisin onnitteluja useammin. Aika pian opin, että jos en kävele päivän aikana lainkaan sen lisäksi, että vien lapsen päiväkotiin ja haen hänet sieltä, askelia kertyy puolisentoista tuhatta. Kävi ilmi, että aika suuri osa päivistäni on tuollaisia. Ainakin talvella. Surullista. Viime kuussa laskin askeltavoitteen viiteen tuhanteen. Jos puhelin ei kesällä hukuta minua mitaleihin ja palkintopyttyihin, niin sitten voinen yhtä hyvin olla nousematta sohvalta enää ikinä.
Minua ihmetyttää yksi juttu joidenkin ihmisten käytöksessä. En tiedä pitäisikö sitä kutsua ylimielisyydeksi vai miksi. Tarkoitan sitä, kun jotkut tuntevat tarvetta jatkuvasti osoittaa muille, että eivät oikeastaan yhtään tarvitse näitä elämäänsä, mutta sitten kuitenkin toistuvasti hakeutuvat näiden seuraan. Siis annetaan ymmärtää, että olisi kyllä parempaa, tärkeämpää ja mielenkiintoisempaakin tekemistä, joten en nyt tiedä tulenko niihin juhliin tänään, ja sitten kuitenkin ihan joka kerta tullaan, nautiskellen siitä kun muut juhlijat huokailevat "Voi miten kiva, että ehdit tulla". Minä en kuulu tuohon huokailijoiden joukkoon. Minusta voisi jättää tulematta, jos kerran on parempaakin tarjolla. Voisiko olla, että oikeasti nämä ihmiset ihan hyvin viihtyvätkin siinä seurassa, jota koko ajan haukkuvat, mutta jostain syystä sitä ei vain mitenkään voi näyttää? Mitä vikaa siinä on, että myöntää pitävänsä joidenkin ihmisten seurasta, ehkä jopa jollain tasolla kiintyneensä niihin ihmisiin? Olenko minä sosiaalisesti aivan toivoton tapaus, kun tämä ei mitenkään mahdu kallooni? Ja ennen kaikkea: miksi ihmeessä haluaisin olla sellaisen ihmisen seurassa, joka kohtelee minua juuri kuvailemallani tavalla?
No en minä haluakaan enää nykyään. Mutta monet haluavat. Miten sinisilmäinen voi olla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti