pioni

pioni

torstai 14. syyskuuta 2017

Pappa

Koska niin kuin viimeksi totesin, nyt kaatuvat päälle kaikki viime vuosien tapahtumat ja traumat:

Olen miettinyt isääni ja sitä, millainenkohan lapsuus hänellä on ollut. No, varmaan ei erityisen ruusuinen. Asiasta ei keskustella, joten voin vain kuvitella. Minua on kuitenkin järkyttänyt se, miten hän on viime aikoina kohdannut lapseni. Selvästi jo viisivuotiaalla alkaa olla sen verran omaa tahtoa, että isäni on sitä vaikea sietää. Hän viestii lapsen kanssa kiusaamalla tätä. Katkaisee minun ja lapsen väittelyn jonkun pikkuasian hoitamisesta huutamalla lapselle ja kysyy perään, oliko lapsesta mukavaa kun pappa suuttui. Sitten käskee lopettaa kitinän kun lapsi itkee. Kysyy vielä minulta lapsen kuullen "Totteleeko se kotona ikinä?" (totta kai tottelee, mutta kukaan lapsi ei tottele aina) tai "Onko se taas ollut isällään kun on tuollainen?" (ei, yleensä isältään palatessaan käyttäytyy paremmin kuin pitkään minun kanssani oltuaan). Ja minä en osaa reagoida muulla tavalla kuin lähtemällä ulos itkemään, koska no, vaikka en nyt kovin paljoa muista siitä, millainen isä oli omassa lapsuudessani niin kai tuo jotain sen aikaisia haavoja aukoo.

En pysty oikein kuvailemaan sitä surua, mitä tunnen. Suren tietysti lapsen puolesta, sitä että hän joutuu kokemaan tuollaista kohtelua eikä pysty ymmärtämään, miksi läheinen aikuinen käyttäytyy noin. Suren myös isäni puolesta, kun mietin miten vaikeita kokemuksia ja tunteita hänen elämänsä - melkein seitsemänkymmentä vuotta - on täytynyt olla täynnä. Hänelle jos kenellekään toivoisin mahdollisuutta nauttia lastenlastensa seurasta, mutta toisaalta joudun riistämään häneltä juuri sen saman asian, koska en voi altistaa omaa lastani huonolle kohtelulle.

Miksi elämän pitää olla vaikeaa? Miksei voi olla helppoa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti