Romua

Blogissa on ollut hiljaisempaa, mutta elämässä valitettavasti ei. On varmaan potentiaalisten lukijoiden kannalta hyvä, etten ole ehtinyt viime päivinä kirjoittaa, niin ärsyyntynyt olen ollut. Viimeksi kirjoittaessani ajattelin aivan vilpittömästi, että muuttourakka on ohi, kunhan heitän pari tavarakeikkaa henkilöautolla ja sitten voinkin rauhassa keskittyä vaikka kokonaisen päivän ajan vanhan asunnon siivoamiseen. No, ei. Roudasin sitä romua neljän päivän aikana vähintään tusinan autollista (en liioittele) ja äsken paniikkisiivosin asunnon noin neljässä tunnissa (sis. ikkunoiden ja parvekelasien pesun). Siis olen toki kiitollinen, että käytössäni on ollut auto, mutta valehtelisin, jos väittäisin etten ole yhtään katkera puolisoa ja hänen vanhempiaan kohtaan siitä, että liukenivat "muuttopäivänä" (HEH) ennen kuin vanha koti oli edes lähestulkoon tyhjä, ja että veivät vain ne puolisonkin tavarat, jotka olin käynyt läpi ja pakannut valmiiksi. Tämä urakka on nimittäin ollut aika työläs yhdelle ihmiselle. Minulla sentään on ollut joka päivä seitsemän tuntia aikaa tehdä tätä lapsen ollessa hoidossa (ja seitsemän tuntia olen sitä myös tehnyt joka päivä, paitsi tänään vain kuusi). Entä jos minulla olisi työpaikka?

Nyt olen joka tapauksessa palauttanut vanhan kodin avaimet, enkä sinne enää palaa. Huominen on ensimmäinen päivä, jolloin saan (toivottavasti) tehdä jotain tämän uuden kodin järjestyksen eteen. Nyt tänne on ollut raivattuna vain syömis- ja nukkumapaikat. Lapsi kyselee, milloin me oikein saadaan kaikki nämä tavarat järjestettyä.

En voine enää käyttää puoliso-sanaa. Ehkä kutsun häntä lapsen isäksi, onhan hän sitä. Joka tapauksessa, lapsen isä tulee viikonlopuksi meille. Täällä on tosiaan vielä vuori hänen tavaroitaan, joista toivottavasti suurin osa katoaa sunnuntaina hänen lähtiessään. Olen miettinyt, mitenhän uskallan vetää rajoja sen suhteen, miten "kotonaan" hän voi täällä olla. Ainakin toistaiseksi hän tuntuu ajattelevan, että säilytän ihan mielelläni joitakin hänen tavaroitaan muutaman viikon, vaikka se on yksi eniten inhoamistani asioista. Ajattelin olla niin tiukka, etten anna hänen pitää mitään omaansa täällä. Mutta osaankohan? Haluan pysyä hyvissä väleissä, kuten nyt olemme. Toisaalta jos annan hänen sanella omaan kotiini liittyviä asioita, olisimme yhtä hyvin voineet jatkaa aiempaan tyyliin. Olen jo aiemmin huomannut, että muilla hänen perheessään on tapana tulla ja levittäytyä kyläilypaikkoihin oikein antaumuksella ja kyselemättä, sopiiko isäntäväelle että vieraiden kasseja ja pusseja on joka huoneessa. Olen kokenut sen ainakin omia rajojani loukkaavana ja nyt kai asia pitää tehdä selväksi myös lapsen isän kohdalla.

Ex-anoppikin soitti syyllistämispuhelun, kun olin hinkkaamassa vanhan kodin keittiön kaappeja puhtaiksi. Hinkkasin ja kuuntelin, päästin toisesta korvasta ulos. Kuulemma eroaminen minusta ja lapsesta muuttopäivänä oli selvästi ollut lapsen isälle raskasta, mutta vanhempansa eivät olleet puhuneet asiasta hänen kanssaan, jotta hän sai "pitää kasvonsa". Mitä hittoa? Inhoan sitä, kun surun tunteisiin liitetään häpeää tuolla tavalla. Toivottavasti lapseni saa minulta vähän paremmat eväät mitä tulee tunteiden ilmaisuun ja käsittelemiseen. Joka tapauksessa, puhelun tarkoitus tuntui olevan minun syyllistämiseni, mutta minä olen vakaasti päättänyt ettei ero ole yksin minun syytäni ja ettei eroaminen ole epäonnistumista. Ja että kukaan muu kuin minä ja lapsen isä ei voi tietää, mitä meidän välisessämme parisuhteessa tapahtui, joten kenenkään muun kommentit eivät ole merkityksellisiä. Kova kuoreni pitää ainakin vielä toistaiseksi.