Tutustumisia

Opiskelu syö energiaa. Ihmisiin tutustuminen syö ehkä vielä enemmän energiaa, joskin antaa myös. Olen löytänyt jokusen mukavan tyypin, jonka kanssa istua vierekkäin ja viettää ehkä aikaa oppituntien väleissäkin. Mutta epävarmuuteni pompsahtaa pintaan heti, jos joku noista tyypeistä ei tulekaan minun viereeni istumaan, tai lähtee tunnin jälkeen omille teilleen vaihtamatta sanaakaan, tai vastaa johonkin viestiini niin lyhyesti, että luulen hänen ahdistuneen innokkuudestani. Kamalasti menee aikaa sen miettimiseen, mitä olen tehnyt tai sanonut väärin, miten olen vääränlainen.

Minulla on vaikeaa ihmisten kanssa, joita en vielä juuri tunne. Monet ovat vielä niin nuoriakin, että kovasti joudun todistelemaan että haluan ja voin kuulua joukkoon. Se kuluttaa. Erinäisten sattumien kautta on käynyt ilmi, että jotkut luokkatovereista pitävät (vaikkapa nyt tällaista 12-15 vuoden) ikäeroa kovinkin huomattavana asiana, joka ilmeisesti estää esimerkiksi varsinaisiksi kaveruksiksi ryhtymisen. Itse kun on jo päässyt siis niiiin yli tuollaisista ajatuksista, niin tällaisenkin ilmitulo jotenkin masentaa. Vaikka tavallaan olinkin siihen varautunut. Ikävän olon vallatessa mielen yritän muistella, miten vaikeaa minun itse oli tutustua keneenkään tai kiinnittyä mihinkään parikymppisenä. Lähes mahdotontahan se oli, ja vielä pitkään sen jälkeenkin. En kai siis voi muuta kuin suoda nuorille sen, että moisella kiihkeydellä etsivät itselleen sopivaa kaveripiiriä ja siinä tohinassa voi joku helposti kiintyvä vähän jäädä jalkoihinkin.

Onneksi, pidemmällä tähtäimellä, niihin pariin hyvään tyyppiin saa tutustua koko ajan paremmin - epävarmuus jää toivottavasti vähitellen taka-alalle.

Ihastuksia

Olen koululainen. Opiskelija oikeasti, mutta koululta tuo tuntuu, hiljaa paikallaan istuminen ja opettajan kuunteleminen. Alku on ollut mukava, vaikka tekemisen määrä onkin ollut pienoinen järkytys. Itsenäistä opiskelua on paljon, onneksi siihen on myös varattu joka viikosta päivä tai pari, jolloin ei ole opetusta. Olen jo käynyt juttelemassa siitä, että haluan valmistua keskivertoa nopeammin ja keinoja siihen tuntuisi löytyvän, joten olo on juuri nyt varsin helpottunut.

En ole pystynyt keskittymään aivan täysin opiskelun asiasisältöön ja jättämään huomiotta opiskelukumppaneitani. Se, että ensimmäiset kolme päivää käytettiin lähes kokonaisuudessaan tutustumisleikkeihin (joita en erityisesti rakasta), vaikutti tietysti asiaan. Mutta muutenkin, ehkä olen sittenkin vain ihminen enkä voi elää missään tunteiden tyhjiössä. Luokkakavereista suurin osa on tietysti reilusti itseäni nuorempia, minkä piikkiin olen onnistuneesti laittanut paljon semmoista, no, ei-niin-kypsää käytöstä ja tietämättömyyttä. Silti, tuollaisesta tiiviistä parinkymmenen hengen joukosta huomaa kyllä melko nopeasti ne, joiden persoona jotenkin erityisesti ihastuttaa tahi ärsyttää (opiskelupersoona ainakin). Olisi kai vähän kummallistakin, ellei ryhmän sisällä muotoutuisi pienempiä samanhenkisten ihmisten ryhmiä ja on tietysti helpottavaa, että ei "tarvitse" olla koko porukan kanssa koko ajan. Hermohan siinä menisi. Toistaiseksi iloitsen siitä, että on monta naamaa, jotka jo tunnistan käytävillä. Samalla on hassu pieni kutkutus ja paineita siitä, että pääseekö tutustumaan niihin, jotka vaikuttavat mielenkiintoisilta, vai vihaavatko ne minua ja päädyn hylkiöksi. Tuomio: täydellinen paluu teinivuosiin kaikista ponnisteluista huolimatta.

Tällä viikolla koulutyötä riittääkin, kun lapsi on isällään. Muulloin tekee tiukkaa jaksaa tehdä yhtään mitään opintojen eteen sen jälkeen kun lapsen on saanut nukkumaan. Talvea ja oikeaa pimeyttä odotellessa.