Pitkästä aikaa

Mikähän minulle tuli? Katosin jonnekin. Katsotaan, pääsisinkö vielä takaisin. Onneksi kaivanneiden joukko ei liene järin suuri.

Opiskeluvuosi on mennyt melko nopeasti. Kuukauden kuluttua alkaa jo lukuvuoden päättävä neljän viikon harjoittelu. Minun harjoittelupaikkani on puolen korttelin päässä kotoa, mikä on mukavahkoa. Olen menestynyt opinnoissa toistaiseksi hyvin, paitsi että anatomian kurssit, jotka sisältävät paljon latinankielisen termistön ulkoaopettelua, tuottavat vaikeuksia. Aivot eivät näemmä siinä suhteessa ole entisensä.

Olen ensin kriisiintynyt ja sitten onneksi vähitellen myös epäkriisiintynyt opiskeluyhteisön sosiaalisesta ulottuvuudesta. Toistaiseksi huomattavimmat havaintoni kaksikymppisistä nuorista ovat, että he ovat kuin mallinukkeja, ja että he ovat koko ajan kauhuissaan, ja että heillä on hirveästi paineita. Aikuinen ulkokuori pettää: näistä tyypeistä yksikään ei uskalla edes kysyttäessä kertoa mielipidettään yhdestäkään merkityksellisestä asiasta. Itse asiassa on vielä epäselvää, onko heillä mitään mielipiteitä muusta kuin kenkien tai huulipunien väreistä. Olen tullut siihen tulokseen, että ilmeettömän muovisen kuoren alla kytee aivan kammottava pelko siitä, että ei tulekaan hyväksytyksi. Tekisi mieli ravistella ihan jokaista heistä ja huutaa, että ihmisellä pitää olla mielipiteitä ja ihmisen pitää uskaltaa olla oma itsensä ja huulipunan värillä ei ole mitään väliä. Mutta ehkä olenkin väärässä, voihan olla niinkin, että kaksikymppisten pitää vain antaa olla tuollaisia. Ravistelun ja huutamisen sijaan tyydyn vaikuttamaan näyttämällä esimerkkiä. Jännää ja helpottavaa, että tunnen olevani nuoria jyräävien paineiden ylä- ja ulkopuolella ja voin aika rennosti olla oma itseni juuri nyt. Olen tehnyt pienimuotoisen ulostulon muunsukupuolisuuden suhteen; tätä ei luonnollisesti ole kukaan kommentoinut millään tavalla.

TT muutti yhteen uuden puolisonsa kanssa viime viikonloppuna. Itse lopetin suhteen MH:n kanssa pari viikkoa sitten. Hänen työnsä toisella paikkakunnalla loppuivat vuodenvaihteessa ja arkensa siirtyi takaisin Turkuun. Se taisi olla minulle liikaa, yhdessäoloa oli liikaa, eikä se ollut kovin laadukasta yhdessäoloa. Olemme vielä kavereita. Suhteen päättämisen jälkeen olen tuntenut, että saan pidettyä muut narut paremmin käsissäni. Olo on ollut helpottunut. Taidan olla vain liian kontrollinhaluinen olemaan parisuhteessa. Lisäksi minulla on ihastumisongelma. Tiedän, että ihastua voi parisuhteessa ollessaankin, eikä se ole väärin, mutta kun. Jotenkin ihastun niin täysillä, kun ihastun, että se tuntuu jo vaikeuttavan muuta elämää. Olen miettinyt talven aikana paljon, pystynkö ylipäänsä ikinä sitoutumaan minkäänlaiseen suhteeseen vain yhden ihmisen kanssa. Polyamoriakin on juttu, tiedän. Olen sen suhteen vielä hyvin epäluuloinen, enkä tiedä, miten moisen voi ikinä ottaa puheeksi kenenkään kanssa, kun joka puolella vallitsee niin voimakas oletus yksiavioisuudesta. Nykyisessä ilmapiirissä olen ehkä tuomittu vain harrastamaan irtosuhteita. Tosin ei niitäkään ole suuremmin näköpiirissä.

Joka tapauksessa olen tässä huomannut jälleen ihastuneeni. Se, että kohde on yli kymmenen vuotta itseäni nuorempi, on omassa päässäni sen tason tabu, että se on totta puhuen tainnut olla suurin syy siihen, miksi en ole blogiakaan pystynyt kuukausiin kirjoittamaan. No, siinä se nyt tuli. Jospa tätä pystyisi jatkossa jotenkin prosessoimaan. Ehkä ei tuntisi enää omien tunteiden olevan niin väärin.

Talvi alkaa onneksi olla ohi. Valo on innostanut vähän pyöräilemään ja skeittaamaan, mutta vasta vähän. Talvella harrastin lähinnä räppikeikoilla käymistä, ei hullumpaa sekään, jos ei nyt varsinaisesti liikunnallista. Lapsi on jo niin iso, että yhteistä tekemistä on koko ajan helpompi keksiä. Kesää odotan innolla. Tänään pääsen kampaajalle.

Lisäys: poissaollessani olin saanut erään blogiaiheisen haasteen; vastaan siihen myöhemmin.