Näin unta, jossa tunnustin lapsen isälle toivovani, että palaisimme yhteen. Tosielämässä en toki noin pitkälle menisi. Olen kylläkin tuntenut itseni varsin yksinäiseksi viime aikoina. Lisäksi aina välillä käy mielessä se, että eksän ja uuden puolisonsa naimisiinmeno ja lapsensaanti ovat päivä päivältä väistämättä lähempänä. Sillä tokihan moiset merkkipaalut kuuluvat kunnon ihmisten elämään. En vain taida itse olla ollenkaan valmis kuulemaan noita uutisia.
Tuossa loppukesällä otin sosiaalisessa mediassa yhteyttä vanhaan lukiotoveriin. Minähän olin lukiossa(kin) sellainen hylkiö (silloin sairastuin masennukseen), että yhtään hyvää kaveria minulla ei ollut, saati että niiltä ajoilta olisi jäänyt ihmisiä myöhempään elämään. Oli kuitenkin tämä yksi tyyppi, joka jostain syystä sieti minua, joka istui edessäni englannintunnilla ja jonka kanssa huumorintajut osuivat yhteen. Siinä kaikki, mutta se oli silloin minulle jonkinlainen henkireikä. Ajattelin kai, että kahdeksantoista vuoden jälkeen uskaltaisin kysyä, mitä nykyään kuuluu, koska hän oli ajoittain käynyt mielessäni. Olipa mälsää huomata, että se ihminen olikin ihan erilainen. Muisti minut, mutta jutteli viesteissään pinnallisia juttuja eikä mitään itsestään. Huipennuksena sain lukea mansplainingia, johon en enää viitsinyt vastata mitään. Kahdeksantoista vuotta paisunut kupla päästi ilmoille mojovan poksahduksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti