Puheeksiotto

Mietin tässä, miten voi ottaa puheeksi sen, että kärsii masennuksesta. Ja että onko se puheeksiotto ylipäänsä tarpeen. Tai miksi minusta on.

Lähinnä kai pohdin tulevaa työharjoittelujaksoa. Minuahan tietysti koskevat samat säännöt ja ohjeet kuin muitakin: harjoittelupaikassa pitää olla tietty tuntimäärä ja tiettyjä työtehtäviä pitää vähintäänkin päästä kokeilemaan. Tämä sopii minulle. Mutta se, paljonko paineita harjoittelija kokee, riippuu myös ohjaajasta. Haluaisin ehkä jotenkin viestiä omalleni, että jaksamisellani on jonkinlaiset rajat. Mutta joudunko vaikeuksiin? Sanotaanko minulle, että en voi suorittaa harjoittelua vajaakuntoisena?

Lisäksi tietysti huolettaa se, että tuollaisen asian kertominen otetaan usein vähän väärin. Ikään kuin tarkoituksena olisi viestiä, että halutaan päästä mahdollisimman helpolla ja toivotaan muilta kohtuuttomia joustoja. Minä kun haluaisin lähinnä selittää omaa ajoittaista vaisuuttani (työ ei nähdäkseni ole sellaista, jota tehdään enimmäkseen "omalla persoonalla", harjoittelijavaiheessa vielä vähemmän).

Toisaalta sitten: olen jotenkin niin pohjamudissa, etten oikeastaan yhtään välitä, vaikka ohjaaja olisi minuun tyytymätön. Niin että kai minä voin vain kieltäytyä tekemästä niitä tehtäviä, jotka aiheuttavat liikaa ahdistusta.

Mutta on se kyllä hassua, miten huonosti terveydenhuoltoalallakin ymmärretään mielenterveysongelmia ja niiden yleisyyttä. Tai en minä siitä ymmärryksestä tiedä, mutta ilmapiiri on joka tapauksessa sellainen, että asiat vaietaan kuoliaiksi.