Mietin tällä viikolla semmoista, että siitä on jo neljä kuukautta, kun päivät alkoivat lyhetä ja enää on kaksi kuukautta siihen, kun ne alkavat taas pidetä. Mikähän positiivarikohtaus minuun iski? Piti oikein muistuttaa itseä, että kevääseen on helvetin pitkä aika, ja että väliin mahtuvat vielä ahdistavat joulunpyhät sun muut.
Toisaalta tilasin kyllä Hulluilta päiviltä sarastuslampun. Kokeillaan nyt semmoistakin härpäkettä, kun se vaan joskus saapuisi.
Viime viikkojen aikana olen semi-aktivoitunut uimisessa kesätauon jälkeen (tiedän kyllä, että kesästä on jo aikaa) ja lenkkeily on toisaalta jäänyt vähemmälle. Mietin kuitenkin, että pääasia että teen jotain. Uintinihan on teknisesti järkyttävän huonoa, mutta huomaan kunnon hieman jo kohentuneen: kilometrin uimiseen kuluva aika on lyhentynyt 35 minuutista 30:een (katson kelloa uidessa usein, ei siinä rataa sahatessa muutakaan tekemistä ole). Enintään jaksan räpiköidä puolitoista kilometriä kerralla, mutta kyllä nämä sessiot näyttävät jo tuottavan ihan miellyttäviä tuloksia. En hengästy portaissa tai ylämäessä niin helposti kuin vielä muutama viikko sitten, ja niskajumeista johtuvat päänsäryt pysyvät aika lailla poissa.
Henkisesti en tunne itseäni tällä hetkellä millään muotoa työkykyiseksi. Tai ehkä 1-2 päivänä viikossa tunnen, mutta ei se taida vielä oikein riittää. Koulukäynti tuntuu kai siksi tervanjuonnilta. Kuukauden päästä pitäisi mennä taas työharjoitteluun ja kuulin, että ohjaajani tulevassa harjoittelupaikassa on hyvin vaativa. Sanomattakin on selvää, että tämä ahdistaa nyt tauotta. Pelottaa, että menen sellaiseen kuosiin että koulu jää kesken, sillä silloin Kela perisi opiskeluajalta maksamansa tuet takaisin. Sellaiseen taloudelliseen umpikujaan ajautuminen olisi varmaan viimeinen niitti syrjäytymiselleni.
Kun nyt löytäisi jostain vielä vähän jaksamista, että saisi paperit koulusta ulos. Se sarastuslamppuhan varmaan auttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti