Ihastuksia

Olen koululainen. Opiskelija oikeasti, mutta koululta tuo tuntuu, hiljaa paikallaan istuminen ja opettajan kuunteleminen. Alku on ollut mukava, vaikka tekemisen määrä onkin ollut pienoinen järkytys. Itsenäistä opiskelua on paljon, onneksi siihen on myös varattu joka viikosta päivä tai pari, jolloin ei ole opetusta. Olen jo käynyt juttelemassa siitä, että haluan valmistua keskivertoa nopeammin ja keinoja siihen tuntuisi löytyvän, joten olo on juuri nyt varsin helpottunut.

En ole pystynyt keskittymään aivan täysin opiskelun asiasisältöön ja jättämään huomiotta opiskelukumppaneitani. Se, että ensimmäiset kolme päivää käytettiin lähes kokonaisuudessaan tutustumisleikkeihin (joita en erityisesti rakasta), vaikutti tietysti asiaan. Mutta muutenkin, ehkä olen sittenkin vain ihminen enkä voi elää missään tunteiden tyhjiössä. Luokkakavereista suurin osa on tietysti reilusti itseäni nuorempia, minkä piikkiin olen onnistuneesti laittanut paljon semmoista, no, ei-niin-kypsää käytöstä ja tietämättömyyttä. Silti, tuollaisesta tiiviistä parinkymmenen hengen joukosta huomaa kyllä melko nopeasti ne, joiden persoona jotenkin erityisesti ihastuttaa tahi ärsyttää (opiskelupersoona ainakin). Olisi kai vähän kummallistakin, ellei ryhmän sisällä muotoutuisi pienempiä samanhenkisten ihmisten ryhmiä ja on tietysti helpottavaa, että ei "tarvitse" olla koko porukan kanssa koko ajan. Hermohan siinä menisi. Toistaiseksi iloitsen siitä, että on monta naamaa, jotka jo tunnistan käytävillä. Samalla on hassu pieni kutkutus ja paineita siitä, että pääseekö tutustumaan niihin, jotka vaikuttavat mielenkiintoisilta, vai vihaavatko ne minua ja päädyn hylkiöksi. Tuomio: täydellinen paluu teinivuosiin kaikista ponnisteluista huolimatta.

Tällä viikolla koulutyötä riittääkin, kun lapsi on isällään. Muulloin tekee tiukkaa jaksaa tehdä yhtään mitään opintojen eteen sen jälkeen kun lapsen on saanut nukkumaan. Talvea ja oikeaa pimeyttä odotellessa.

Ovuleeruu

Olen tulossa vanhaksi. Tai ainakin keski-ikäiseksi. Kroppa kertoo sen kaunistelematta. Ennen tätä kesää en tiennyt, että kuukautiskipujen lisäksi on semmoinenkin asia kuin ovulaatiokipu. Kyllä on, viimeksi eilen. Ehkä viimeisten munasolujen liikkeellepinnistäminen jostain sieltä sarjojen pohjukoista vaatii sitten enemmän työtä. Koko lantionseutua särkee päivän ajan, eikä siinäkään vielä mitään, mutta kun on myös se mieliala. Voisi aivan ongelmitta istua ja tuijottaa seinää koko päivän ja miettiä, että haluaisi kuolla mutta kun senkin eteen pitäisi nähdä vaivaa niin ei jaksa. Kai siinä jotain lohtua voi nähdä, että tuo kestää vain päivän kerrallaan. Vähä pelottavaa silti se täydellinen lamaannus, jopa näin kokeneen masentujan näkövinkkelistä. Voin kuvitella, miten vaivattomasti tämän saa sovitettua yhteen tulevien opiskelujen ja työn kanssa. No, kuumia aaltoja odotellessa.

Voimista

Olen hankkinut laukun ja lenkkarit ja kalenterin ja kannettavan tietokoneen (hups ja uuden telkkarin siinä samalla). Jokohan olen valmis koulun alkuun? Ensimmäinen koulupäivä on ensi viikolla.

Kaikkea on ollut sen verran, että olen mennyt jonkinlaiseen suoritusmoodiin. Samoilla vauhdeilla olen saanut tehtyä pari juoksulenkkiä ja vähän jumpattua. Tunnepuolella huolia on huomattavan vähän, mutta kireyttä vähän enemmän. Tai oikeastaan huolia on vain yksi ja kireys juuri siitä johtuvaa.

O:n kanssa on ollut ihan huomattavan haastavaa viime aikoina. Lapsen käyttäytymisessä on semmoisia piirteitä, että tunnen itseni aivan paskaksi vanhemmaksi. Keväällä pääsimme mukaan Voimaperheet-ohjelmaan, jonka tarkoituksena on juuri auttaa pääsemään eroon lapsen pienistä käytösongelmista. Tärkein keino tavoitteen saavuttamiseen on aikuisen oman käytöksen muuttaminen niin, että hän alkaa huomioida lapsen käytöksen hyviä puolia entistä enemmän ja jättää huomiotta pienen huonon käytöksen (sellaisen, josta ei ole suoraa vahinkoa, mutta joka pidemmän päälle tekee arjesta hankalampaa). Ohjelmassa oli hyviä pointteja ja olen tyytyväinen siihen, miten se sai minut huomaamaan oman käytökseni sudenkuopat. Löytyi myös keinoja selvitä monista haastavista tilanteista O:n kanssa. Mutta. Minulla on vaikeuksia sulattaa sitä, että koko ohjelma perustuu siihen, että aikuinen pystyy muuttamaan omaa käytöstään yksinkertaisesti päättämällä, että nyt käytökseni muuttuu. En minä ainakaan ole niin vahva. Siksipä takapakkia tulee aina välillä enkä ole pystynyt sellaiseen johdonmukaisuuteen, mihin kai olisi pitänyt kyetä ohjelman loppuessa. Nyt mietin lähinnä, ovatko muut vanhemmat oikeasti niin kypsiä, että ovat saaneet käytännössäkin huomattavia tuloksia ohjelmasta. Teoriassahan ohjeet toki ovat helppoja toteuttaa. On vain hieman eri asia päättää, että pysyy rauhallisena kiukkuavan lapsen kanssa kuin oikeasti pysyä rauhallisena. Jatkan toki ohjelman ohjeiden mukaan toimimista parhaani mukaan edelleen, ehkä muutos vain tulee meillä hitaammin.

Käytännössä ongelmamme ovat siis sellaisia, että lapsi saa kiukkukohtauksia, huutaa ja määräilee, tosi kiukkuisena myös läpsii ja potkii, ei kuuntele, ei tottele. Se on kierre, koska yksin on vaikea jaksaa niin, että säilyttäisi kaikissa tilanteissa oman malttinsa (etenkin julkisilla paikoilla, joissa on pahimmillaan joutunut kuuntelemaan muiden aikuisten lannistavia kommentteja). Yksi vaikeuttava tekijä on MH:n ajoittainen mukanaolo ja vähän epäselvä rooli näissä tilanteissa. Ohjelman toimintamalleja olen toki hänelle esitellyt, mutta silti välillä tuntuu, että olen ainoa aikuinen paikalla. Siinä mielessä meillä on helpompaa arkisin, kun olen lapsen kanssa kahdestaan. Tuostakin syntyy yksi ristiriita, sillä toisaalta tietysti haluan viettää aikaa MH:n kanssa.

Vaikeaa on. Onneksi kuitenkin suurimman osan ajasta tosi mukavaa.

Kissa oksensi viikko sitten pestylle matolle, taidan mennä siivoamaan.

& Hendrick's

Muutama hyvä ja hyvähkö asia on tapahtunut:

- sain TE-palveluiden siunauksen työttömyysetuudella opiskelemiselle

- vanhasta asunnostani tehtiin perjantaina viimein kaupat - polkuhintaan, mutta en enää edes välitä

Kaksihan noita vain olikin, eli ei muutama vaan pari. No, joka tapauksessa. Rahahuolet ovat hetkeksi poissa. Olen tässä sen johdosta palkinnut itseäni ostamalla pari uutta vaatekappalta ja syömällä ravintolassa ja juomalla listan toiseksi kalleimman G&T:n, suosikkini. Vielä tarvitaan laukku ja lenkkarit, sitten olen valmis koulutielle ja vedän kukkaronnyörit tiukalle. Tai no katsotaan nyt, tatuointi-ideat risteilevät kyllä päässä aivan mahdottoman aktiivisesti, voi olla että sekin asia vaatii toimenpiteitä.

Ensi viikolla lapsi palaa päivähoitoon, sitten ehdin pari viikkoa valmistautua henkisesti opiskelijuuteen ennen kuin tositoimet kutsuvat. Jotenkin pelkään (mutta toisaalta myös toivon), että kohta huomaan jo valmistuvani ja opiskeluaika tuntuu vain hävinneen jonnekin. Liekö iän tuomaa varmuutta vai mitä, mutta huomaan suhtautuvani tulevaan erittäin asiakeskeisesti. Viime päivinä eivät ole juuri käyneet mielessä opiskelutoverit tai -paikat tai mahdolliset sietämättömän ärsyttävät opettajat - haluan vain kaiken tulevaan ammattiin liittyvän tiedon mahdollisimman tehokkaasti annosteltuna niin, että pääsen nopeasti työhön, ja olemaan hyvä siinä työssä.

Nyt lomailen vielä perjantaihin, kun O on mummolassa. Taidan lähteä laukkukauppaan.

Opiskelija

Semmoinen olen, nyt sitten, kai. Vielä pitää jännittää, mitä TE-toimisto tuumaa asiasta. Ilman rahaa on tietysti hankalaa olla, opiskelija ja ylipäätään.

Sain MH:lta kukkakimpun kyseisen saavutukseni johdosta. Lisäksi sain lähinnä kummasteluja siitä, miksi en vaikuta innostuneemmalta asiasta. Hitto, tanssiako tässä pitäisi? Kyllä minä muistaakseni hymyilin, kun tieto tuloksesta tuli. Minun innostukseni nyt vain on semmoista sisäisempää sorttia. Ja innostuksen lisäksi pelottaa aivan perkeleesti, että miten minä osaan olla opiskelija, parikymppisten ihmisten joukossa, ei-akateemisessa oppilaitoksessa, maattuani kolme vuotta kotona ja irtauduttuani kaikesta sosiaalisuudesta, poissa kaikesta tutusta. Ja että miten minä ja lapsi selviämme siitä, että minulla on muutakin elämää kuin hänet. Onko se nyt joku ihme, ettei tanssituta ainakaan heti nyt samalla viikolla?

En tiedä, välillä minusta taas tuntuu, että minun olisi hyvä olla ihan vain yksikseni. Ns. sinkkuna. Muutamia sellaisia wtf-hetkiä on ollut, joissa olen kokenut itsenäisyyttäni loukatun. Olen myös laiskistunut taas, vaikka lupasin liikkua tänä kesänä ahkerasti. Parisuhde laiskistuttaa. Lisäksi minussa on nyt melko suuressa määrin heräämässä joku semmoinen yleinen tyytymättömyys MH:ta kohtaan ja väistämättä vertaan tätä siihen miten olin loppuaikoina TT:n kanssa jatkuvasti vihainen. Feminismistänikin on nyt voimissaan sellainen vihaisempi ja miesten suhteen aika lailla luovuttanut puoli. Se kyllä vähän hävettää, sillä toivoisin olevani ihan reippaasti sen yläpuolella, että laitan MH:n viat miehuuden piikkiin. Jaa-a, mitähän tästä - mistään - tulee.

Viime aikoina tapahtunutta

Jännitän pääsykokeiden tuloksia. Ykköstoiveen pääsykoe tuntui minusta helpohkolta, mutta epäilys jäytää mielessä, koska poistuin koesalista ensimmäisenä; olen ihan varmasti jättänyt jotakin tärkeää huomaamatta tai ainakin tehnyt liudan huolimattomuusvirheitä.

Otin tatuoinnin - pienen, mutta seminäkyvälle paikalle. Koska miksipä ei? Kerranhan täällä vain eletään yms. kliseet. Jälki ei ole sataprosenttisesti sitä mitä toivoin, mutta sitä nyt lienee enää turha harmitella. Menen korjauttamaan, jos se alkaa liikaa painaa mieltä.

Kissa 1 on sairastanut ja viime viikon lopulla tilanne näytti jo todella pahalta. Katti oli parin viikon kuluessa laihtunut rajusti ja alkoi olla kuivunut ja apaattinen koska oli vähitellen lopettanut kokonaan syömisen ja juomisen, joten lähdimme eläinlääkäriasemalle. Ottivat kissan päivän ajaksi nesteytykseen sekä verikokeisiin ja röntgeniin. Mitään ilmeistä syytä syömättömyydelle ei löytynyt, mutta saimme viikonlopuksi kotiin järkyttävän määrän lääkkeitä ja vielä käskyn antaa lisäksi ummetuslääkettä ja syöttää kissaa vaikka väkisin. Pakkosyöttö antoi onneksi hieman voimia ja maanantaina tilanne kääntyi entistä paremmaksi, kun kissi sai puserrettua pepustaan kaksi kivikovaa karvapalloa. Ne siellä olivat olleet tukkona. Nytpä tiedän vastaisuuden varalle, että kissallekin voi antaa tavallista Movicolia. Katin ruokahalu on palannut ja vatsa toimii, joten omakin olo on helpottunut. Massan kerryttäminen takaisin vie tietysti aikansa (ja massin; lysti maksoi mojovat 500 euroa).

Lähdemme äitini luo juhannukseksi. En ole viitsinyt tehdä numeroa vegaaniudestani, koska yritän minimoida vanhempieni epäasialliset kommentit, mutta epäilemättä grillausta ja sen myötä jotakin ala-arvoista ääliöintiä on odotettavissa. Minä vien joka tapauksessa omat ruuat ja olen haalinut kaupasta aineksia vegaanisiin hodareihin: kasvisgrillinakkeja, suolakurkkua, paahdettua sipulirouhetta sekä soijamaitoa majoneesin tekoon. Nam!

(Facebookin vegaaniryhmissä on ollut todella ilahduttavaa lukea itseäni 10-15 vuotta nuorempien vegaanien juttuja siitä, miten kannustavia heidän vanhempansa ovat olleet ruokavalion suhteen. Haluan uskoa, että tuo kertoo jonkinlaisesta muutoksesta yleisessä asennoitumisessa eläintuotteiden kulutukseen. Omat vanhempani ovat vielä sitä Kyllä ihminen vaan tarvii lihaa koska niin se vaan on -sukupolvea. Se, että he kokevat tarpeelliseksi ylipäänsä kommentoida kohta nelikymppisen lapsensa ruokavaliota, on tietysti ihan oma lukunsa ja kertoo mielestäni myös oleellisia asioita tuosta sukupolvesta, mutta ei nyt mennä siihen sen enempää.)

Olen taas nähnyt paljon sellaisia unia, joissa olen älyttömän mustasukkainen TT:stä ja joissa toivon yhteen palaamista. Typerintä on tietysti se, että nuo unet vaikuttavat vähän myös oikeaan elämään, jos vaikka seuraavana päivänä täytyy jostain syystä nähdä TT ja yrittää käyttäytyä normaalin ihmisen tavoin. On tämä elämä joskus vaikeaa.

Salapoliisit

Hallelujaa! Huomenna saan tililleni työmarkkinatukea sen verran, että tämän kuun vuokra tulee maksettua vain viikon verran myöhässä. Työvoimaviranomainen on armollisesti ilmoittanut, että olen heidän tutkimuksiensa mukaan työllistynyt vain tilapäisesti ja osa-aikaisesti ja tuen maksamiselle ei ole estettä. Kela puolestaan lakkasi viimein vaatimasta palkkakuittia, josta käy ilmi jokaisen päivän työaika erikseen ja kelpuutti sen sijaan asiakkaalle lähettämäni laskun kopion, jossa näkyy kokonaistyöaika, työstä maksettava palkka ja kaikki siitä tehdyt vähennykset. Loistavaa salapoliisityötä, TE ja Kela! Hallelujaa!

Lapseton viikko alkoi jälleen. Olin kyllä jo tähän valmiskin, pinna kiristyi loppuviikkoa kohden. Keskiviikkona on pääsykoe, viimeinen ja tärkein. Villi veikkaukseni on, että sen jälkeen tulee migreenikohtaus, kun loppukin stressi laukeaa.

Eipä kai tässä muuta. Taidan palata kakuro-kirjaseni pariin välttelemään kokeeseenlukua.