Kirjoittelen harvakseltaan, sillä lapsen lomapäivät ovat, no, kokonaisia päiviä lapsen kanssa. Iltaisin siis väsyttää. Olen joutunut siirtämään jumppani iltaan ja tiesin jo valmiiksi, ettei siitä seuraa mitään hyvää. Minä haluan käyttää iltani pakollisten tiskien ja kissainruokintojen jälkeen sohvalla löhöämiseen ja jonkun herkun naposteluun ja päivän kertaamiseen mielessäni, en sen pakaralihasliikkeen tekemiseen, jossa nostetaan jalkaa kuin pissaava uroskoira (se on kyllä kieltämättä tehokas).
Törmäsimme pari päivää sitten kadulla siihen Mielenkiintoiseen henkilöön. No emme onneksi konkreettisesti törmänneet. Kohtaaminen oli lyhyt ja tietysti kiusallinen. Tein aloitteen tervehtimiseen ja yritin vaikuttaa rennolta ja tuttavalliselta. Jälkikäteen pohdin, mitä jos Mielenkiintoinen henkilö ei muistanutkaan, kuka olen. En kysynyt asiaa. Jälkeenpäin mietittynä kaikki tietysti viittaa siihen, että näin juuri kävi. Onnistuin siis mahdollisesti vaikuttamaan hyvinkin suurelta ääliöltä. Ei voi mitään.
Olen ollut ihan tyytyväinen tämän kesän säihin. Olemme päässeet O:n kanssa ulkoilemaan vähintään kahdesti päivässä, mikä näyttää olevan tarpeellista kaiken lapsienergian purkamiseksi järkevällä tavalla. Jos joku hellepäivä tulee, läväytän varmaan kuitenkin itseni parvekkeen lattialle auringonottoon ja käsken lapsen ajella puoli tuntia kauko-ohjattavalla autolla. Näyttää siltä, että parin viikon yksinolo antoi jonkinlaista varmuutta vaatia itselleni toisinaan tuollaisia hetkiä.
Juuri nyt kuitenkin sataa. Kun katsoo kesäisessä rankkasateessa isoa puuta, joka on vehreimmillään, ja tulee hetki jolloin kuulee vain sateen, niin luulee tietävänsä millaista sademetsässä on. Ei tietenkään tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti