Naapuri

Kirjoitan taas unirytmeistä, vaikkei asia ketään kiinnosta. Meidän taloudessa nyt vain aikataulut ovat tällä hetkellä aivan vinksallaan. Minä kukun joka ilta pikkutunneille MH:n kanssa, koska on niin mukavaa olla kainalossa. Päivisin lapsen ollessa hoidossa sorrun torkkuihin ja niiden jälkeen tuntuu siltä, etten ole saanut koko päivänä mitään aikaiseksi. O taas laitetaan itsepintaisesti edelleen hoitopaikassa päiväunille, vaikka totean hoitajille vähintäänkin viikoittain, että päiväunille ei ole enää tarvetta ja että ne sotkevat lapsen unirytmin. Eilen kolmevuotias valvoi viittä vaille yhteentoista; minä olin hermoraunio jo varttia yli kymmenen, kun mietin tulevan aamuherätyksen kauheutta. Pitkiksi venyvät nukahtamiset ovat niitä harvoja asioita, joissa pinnani ei vieläkään veny sillä tavalla kuin hyvän vanhemman pinnan pitäisi venyä. Haluaisikohan päiväkodin henkilökunta tulla hoitamaan perheemme iltatouhut?

TT tulee viikonlopuksi meille. Tästä aiheutui toimenpide: kerroin TT:lle, että olen tapaillut uutta ihmistä, sillä en halunnut hänen kuulevan asiasta lapselta (halusin myös ilmoittaa, että minulla on viikonloppuna omia menoja). Kerroin uutisen puhelimessa yhtä kylmästi kuin olen hoitanut eromme ja kaikki muutkin asiat sen jälkeen. Ehkä kylmyydessä on kyse itseni suojelemisesta. Etteivät tunteet pääsisi pinnalle. Asian kuuleminen järkytti TT:tä ja sain pian sähköpostin, jossa hän ilmaisi huolensa lapsesta ja pettymyksensä siihen, että olen löytänyt jonkun näin pian eron jälkeen. Vastasin viestiin siltä osin, kuin ajattelin voivani helpottaa hänen oloaan - kaikkeahan en ole velvollinen tilittämään ja tällaisissa tilanteissa tieto myös usein lisää tuskaa. TT:n viesti sisälsi myös kommentteja erosta ja siihen johtaneista asioista. Niistä totesin vain, että ne ovat minun osaltani loppuunkäsiteltyjä ja että en kanna hänelle kaunaa mistään. Tunsin - ja tunnen - kuitenkin valtavaa syyllisyyttä, sellainen tuska viestistä huokui. Kirjoitan tähän, jotta muistaisin, sen mitä terpauttini olisi asiasta sanonut: että minun on tärkeää pitää syyllisyydentunteesta huolimatta kiinni omista toiveistani ja haluistani; että kaikkia ei voi miellyttää; että minun ei pidä kyseenalaistaa omaa pitkään harkittua päätöstäni, vaan päättää hyväksyä sen seuraukset, hyvät ja huonot. Aina välillä minulla on ikävä terapiaa ja terapeuttiani. Esimerkiksi tänään.

Viime viikolla TT:llä oli myös uutisia: hän muuttaa takaisin Turkuun vuodenvaihteessa. Asuinpaikaksi hän on valinnut tämän saman kadun varrelle pian valmistuvan kerrostalon. Se tarkoittanee lapselle jonkinlaista vuoroasumista kummankin luona ja minulle ehkä viimeinkin säännöllisempiä vapaapäiviä. Toivon kovasti, että välimme säilyvät hyvinä ja saamme kaiken käytännössäkin toimimaan; teoriassa pidän tulevaa tilannetta lapsen kannalta mainiona.

Olemme vitsailleet MH:n kanssa, että hänet voi esitellä tutuille naapurina. Eilen kävi ilmi, että naapuri ei tunnu meidän kummankaan mielestä enää oikein riittävältä nimitykseltä. Emme keksineet vielä uutta tilalle. Arastelen, mutta vain koska ajattelen, että sitten kun asioille antaa vakavampia nimiä, niiden menettämisestäkin tulee vakavampi juttu.