Vavvat

Aloitan jälleen auringosta. Olen huomannut, että pölyisyyden paljastamisen lisäksi aurinko tekee muutakin: lämmittää. Varsin, varsin kuumasti, itse asiassa. Kaihtimia on pakko pitää alhaalla tähän aikaan päivästä. No, jätän kyllä pienen raon, että kissat pääsevät kurkistamaan ulos ja valo sisään. Ja tämä ei sitten ollut valitusta.

Näen tänään yhtä opiskelukaveria. Menemme lastemme kanssa leikkipuistoon. Meillä on monimutkainen suhde emmekä ole nähneet lähes vuoteen, joten en tiedä mitä odottaa. Tai lähinnä suhdettamme on värittänyt minun kateuteni, sillä tämä kaveri on saanut paljon sellaista, mitä minä olen tavoitellut niin perheen kuin työnkin saralla. En usko, että hänen pienen vauvansa näkeminen tänään parantaa tilannetta, mutta mistäpä sitä tietää, kokeillaan nyt. Jotenkin stressi tapaamisesta kulminoituu siihen, että pelkään kuulla, mikä vauvan nimi on. Että jos se onkin se nimi, jonka minä olisin halunnut antaa tyttövauvalle, jos olisin seuraavaksi sellaisen saanut. Joskus olen kyllä niin naurettava, ettei mitään rajaa.

Nyt eron tultua todellisuudeksi olen aika vähän miettinyt vauva-asioita, mutta säännöllisin väliajoin täytyy kokeilla miltä tuntuu ajatus, että saisi vielä lapsen. Jaksaisinko? En toista samanlaista vauva-aikaa. Mutta eihän se voisi samanlainen ollakaan, nykyisenä itsenäni uskon että jaksaisin. Tiedän enemmän, pingottaisin vähemmän. Se, että perheessä ei olisi toista aikuista ei tämän vuoksi juuri huoleta.* Toisaalta en tiedä miten hyvin sietäisin riskejä, joita raskauteen alkaa jo minun iässäni liittyä. Enkä minä tietenkään osaa arvioida omaa jaksamistani kahdeksantoista vuoden päähän, vaikka tuntuu että pitäisi, olisinhan lapsen ainoa turva.

Laskin juuri, miten vanha olen kahdeksantoista vuoden päästä. Pitää ajatella välillä jotain muuta.

*Saatatte ihmetellä, enkö ole pienimmässäkään määrin huolestunut siitä, miten lapsi hankitaan "yksin". No, en ole. Ajattelen asiaa juuri niin sinisilmäisesti kuin vain minä voin: kyllä niitä vauvansiemeniä aina jostain saa.