pioni

pioni

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Miinus viisi

Aamuyöllä heräsin migreeniin, enkä siis mennyt tänään työnhakuvalmennukseen. Ei se mitään. Eilen olin työhaastattelussa, joka meni mielestäni hyvin, mutta siltähän minusta on aina ennenkin tuntunut, joten katsotaan nyt. Sitten sain opiskelukaverilta vielä viestin toisesta työmahdollisuudesta. Se olisi kotoa käsin vapaavalintaisina aikoina tehtävää työtä, joka kestäisi kuukauden; hain sitäkin. Nyt siis odottelen. Migreenin suhteen elämä alkaa juuri voittaa.

Siellä valmennuksessa olen oikein innostunut työnhausta - esimerkiksi uudistettu cv:ni näyttää nykyään niin hyvältä, että haluaisin jakaa sitä kaikille ohikulkijoille keskellä Kauppatoria. Aivan uusi tunne, tämmöinen. Yhdistettynä auringonpaisteeseen se saa olon toiveikkaahkoksi.

Viikonloppuna äidin luona kävin vaa'alla. Painoa on lähtenyt viitisen kiloa reilussa kuukaudessa ja se pääsi vähän yllättämään, sillä vaatteet eivät ole tuntuneet yhtään entistä löysemmiltä. Tokihan viisi kiloa on minun kokoiselleni kolossille vielä aika vähän. Kuitenkin: ne olivat juurikin ne viisi "ylimääräistä" kiloa, jotka jotenkin vain jäivät raskauden jälkeen. Minä olen kyllä aina ollut hoikimmillani sinkkuaikoina, joten tällaista kehitysaskelta olisi kai pitänyt osata odottaa.

Perheeni saa minut sekoamaan. Olen vähän rauhoittunut äidin suhteen, no, häneen liittyvät asiat puitiinkin aikanaan niin puhki terapiassa, ettei ihme. Mutta isoveljeäni en kerta kaikkiaan jaksaisi. Kuten joulunkin jälkeen taisin kommentoida, hän näyttää jotenkin taantuneen lapsuus- tai teinivuosiin, ainakin suhtautumisessaan minuun. Vaikutti hän kyllä muutenkin melko kireältä, johtuneeko sitten vauvan tulosta perheeseen. Sain kuulla viikonlopun aikana useamman kommentin omista lapsenkasvatustaidoistani, siis sellaista jyrkkää paheksuntaa, jota me kaikki pyörittelemme mielessämme, kun näemme kiukuttelevan tai tottelemattoman (omasta mielestämme huonosti käyttäytyvän) lapsen ruuhkabussissa tai supermarketissa, mutta jota ei kuitenkaan yleensä ole järkevää tuoda julki, koska emme tiedä lapsen tai hänen vanhempansa käytöksen taustoja. Itsekin tietysti sitten taannuin siihen lapsuudesta tuttuun "kihisen raivosta, mutta en saa näyttää sitä ulospäin" -moodiin. Ei kovin hedelmällistä. Miksi pitää sietää elämässään ihmisiä, jotka saavat aikaan tällaisia tunteita? Siksikö, kun on tapana olla koko loppuelämänsä ajan tekemisissä sen perheen kanssa, johon on sattunut syntymään?

Mutta! Aurinko! Kevät! Hullut Päivät! Työtilaisuudet! Ihmiset!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti