Odotan jo vatsa kuralla soittoa siitä hakemastani työpaikasta. Viikonlopun aikana olen vähitellen kallistunut ajattelemaan, etten varmaan saa sitäkään työtä. Niin tyypillistä. Pessimisti ei pety, paitsi että pettyy sittenkin, ihan joka kerta. Nyt kun kävin reilun viikon ajan siellä työnhakuvalmennuksessa, tuntuu oudolta ja vähän surulliselta ettei huomenna tarvitse lähteä aamulla minnekään. Ehkä minä siis jotenkuten sopeutuisin työllistymisenkin mukanaan tuomaan oman ajan vähyyteen.
Tekisi mieli valittaa viimeöisestä kellojensiirrosta, mutta ei minulla taida olla aiheeseen mitään uutta sanottavaa. En tunne yhtäkään ihmistä, jonka mielestä viisareiden vääntely kahdesti vuodessa olisi hyvä asia. Nytkin kello on jo yli kymmenen ja olen siinä vaiheessa, että iltatoimet on tehty ja periaatteessa väsyttäisikin, mutta tiedän, että jos menen jo nukkumaan, herään valvomaan turhautuneena yhden-kahden aikaan. Samalla kuitenkin on koko ajan mielessä, että jos pitää yrittää vielä valvoa 45 minuuttia, niin silloin yöunet ainakin jäävät aivan liian lyhyiksi. Vaikeaa on, kunnes valoisuus lisääntyy siinä määrin että vuorokausittainen unentarve vähenee kesän ajaksi noin tunnilla, mutta siihen on vielä aikaa, ehkä kuukauden verran. No niin, valitin näköjään joka tapauksessa vaikka eivät minun uniongelmani ketään kiinnosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti