Mielialalääke on tehnyt minusta viikossa jokseenkin eri ihmisen. Masentavahko ajatus, että ehkä minä todella tarvitsen lääkityksen loppuelämäkseni, ollakseni jotenkin hyödyksi ihmisenä ja jotta voin sietää itseäni. Ajatukset ovat joka tapauksessa taas lakanneet kiertämästä jatkuvaa ahdistavaa kehää ja pystyn hieman helpommin tarttumaan konkreettisiin toimiin, jotka vielä viikko sitten tuntuivat kaatuvan suoraan päälle, kuten kodin järjestäminen. Pahoinvointi, ilmavaivat (anteeksi, liikaa tietoa) ja jopa aamuöinen valvominen ovat ainakin toistaiseksi kestettävissä, sillä mieli on sen verran valoisampi. Hoidan asioita sillä samalla kylmänviileydellä, jolla hoidin eron reilu vuosi sitten.
Jännittää, sillä odotan edelleen viimeviikkoisten työhaastatteluiden tuloksia. Ensi viikolla minulla on kaksi haastattelua lisää, ellei nyt vielä tärppää. Tulevat näköjään tällaisena sumana pitkän hiljaisuuden jälkeen. Huomaan ajattelevani, että todennäköisesti jään kaikissa neljässä haussa suurinpiirtein kakkossijalle. Se tuntuu jotenkin olevan minun kohtaloni. Kakkossijoista vain ei saa rivejä cv:hen (paitsi jos omaksi huvikseen laittaa - saisikohan niin tulevissa hauissa säälipisteitä? Kyllähän tämä työnhaku tuntuu jo yhdenlaiseksi uraksi muodostuneen) eikä palkkaa.
Rahaa en kyllä edelleenkään haluaisi ajatella ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti