pioni

pioni

maanantai 3. marraskuuta 2014

Yksin kaksin

Eilen minua mietitytti Helsingin Sanomien juttu yksinäisyydestä. En kylläkään muista vastanneeni Hesarin kyselyyn itse, mutta monet lukijoiden vastauksista voisivat hyvin olla omasta näppäimistöstäni. Blogin kirjoittamistakin kokeilen osittain nähdäkseni, auttaisiko se siihen tunteeseen, ettei ole ketään, jolle puhua. Jutun lukemisen jälkeen ajattelin, että olisipa hienoa, jos kaikki nämä yksinäiset saataisiin koottua jonnekin samaan yhteisöön, josta he voisivat sitten löytää itselleen ystäviä tai kavereita tai edes tuttuja. Paitsi ettei se taida toimia aivan niin.

Tunnen päivittäin suurta päivittäistä surua yksinäisyydestäni, mutta samalla olen tuskallisen tietoinen siitä, että suurin syy yksinäisyyteen on itsessäni. En ole jaksanut olla tarpeeksi aktiivinen yhteydenpidossa sellaisiin ihmisiin, joita en muuten säännöllisesti tapaa. Olen ollut kaverisuhteissa liian innokas ja saanut pettyä, kun toinen ei ollutkaan yhtä innokas. Olen loukkaantunut liian vähästä ja antanut pienten vastoinkäymisten päättää kaverisuhteita. Masennuskausina olen ollut kerrassaan sietämätön kaikesta valittaja ja ei-mistään innostuja. Kukapa tällaista jaksaisi?

Joillakin keskustelupalstoilla olen tavannut muitakin, joilla ei ole ystäviä. Heillä on tosin useimmiten puoliso, joka paikkaa muiden ihmisten puuttumista olemalla läsnä arjessa niin fyysisesti kuin tunteidenkin tasolla. Minulla on puoliso, joka asuu noin 80% ajasta muualla eikä puhu tunteista. Meillä on enää vähän yhteistä ja välillä ajattelen, että olisin vähemmän yksinäinen yksinhuoltajana.

Millaisista syistä ihmiset eroavat? Tai, jos ajateltaisiin sellainen täysin hypoteettinen tilanne, että pienen lapsen vanhemmista toinen päättäisi, ettei halua olla enää parisuhteessa, olisiko ero oikeutettu esimerkiksi tällaisiin omista tunteista kumpuaviin syihin nojautuen:

- puolisot eivät pysty puhumaan mistään tunneasioista
- puolisot eivät osaa riidellä
- erilaiset käsitykset toisen lapsen hankkimisajankohdasta (en pidä tuosta "hankkimisesta" lapsista puhuttaessa, mutten keksi parempaakaan)
- toisen puolison työ sanelee perheen elämäntilanteen, vaikka se ei olisi välttämätöntä
- raha on toiselle puolisoista erittäin tärkeää ja toiselle ei; toisella puolisolla on paljon rahaa ja toisella ei lainkaan
- puolisoilla on erilaiset mielipiteet lapsen kasvatuksesta ja siinä toteutettavista arvoista
- toinen puoliso on vielä kovasti kiinni vanhemmissaan, mikä ahdistaa toista puolisoa
- toinen puoliso ei näe syytä joustaa omissa toimintatavoissaan, toinen puoliso taas haluaisi ensiksimainitun puolison muuttuvan muutamissa perustavanlaatuisissa asioissa, mikä ei tunnu realistiselta

Eron oikeutuksella tarkoitan sitä, että eroamisesta suurimman hinnan maksaa lapsi. Siis onko minun tyytymättömyyteni lopulta minkään arvoista, kun lapsi on toisessa vaakakupissa? Tuleeko minun tyytyä hiljaa osaani? (Se siitä hypoteettisuudesta.) Nykyasetelma on niin passivoiva (yksinäisyys, työttömyys, henkilökohtainen köyhyys, kuulluksitulemattomuus), että lähteminen tuntuu mahdottomalta - miten muka voisin selvitä siitä? Ja toisaalta olen tavallaan jo aloittanut lähtemisen, kun olen päättänyt hakea töitä, sellaisiakin joiden yläpuolella ajattelen olevani. Haluaisin vain ensin tietää, tulisiko tässä parisuhteessa oleminenkin mukavammaksi töihin menon myötä. Minä varmaan ainakin tulisin mukavammaksi. Ehkä en olisi näin ylianalyyttinen? Mutta tällaisia mietin nykyisellään päivittäin.

Tämän kirjoitettuani on pakko vielä todeta, että saatan poistaa tämän tekstin myöhemmin, jos minusta alkaa tuntua, että olen kertonut liikaa, tai että tämä voisi vaarantaa minun tai perheenjäsenteni anonymiteetin. ---> 4.11. poistettu typerimpiä typeryyksiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti