Terapeuttikissa

Sainpas tänään aamulla soitettua sen puhelun. En ollut aliarvioinut sen kamaluutta kovin pahasti. Minulta tentattiin aika paljon tietoa elämäntilanteestamme. Linja oli huonohko ja ihminen puhelimen päässä puhui eeerittttääinnnn verkkaisesti, joten jouduin virittämään aivoni äärimmilleen saadakseni puheesta selvää ja ilmaistakseni myös itseäni mahdollisimman selkeästi. "Hassuinta" on kuitenkin, että keskustelutapaamisiin on noin kahden kuukauden jono. Enpä tiedä, se kuulostaa pitkältä ajalta ja luulen vähän, että jonkinlaiseen ratkaisuun on päästävä hieman nopeammin.

Eroon liittyvät mietteet ovat muuttuneet päässäni jotenkin erilaisiksi viimeisen viikon aikana, kenties mielialalääkkeen vaikutuksesta. Akuuttia ahdistusta parisuhteen tilasta ei juurikaan ole ja olen vähän alkanut kyseenalaistaa aiempia ajatuksiani siitä, miten tyytymätön olen suhteeseen. Tämän johdosta olen entistäkin hämmentyneempi. Omiin tunteisiin pitäisi luottaa, mutta mihin niistä kaikista tunteista? Ahdistukseen ja kiukkuun, vaiko lääkkeiden avulla synnytettyyn latteaan välinpitämättömyyteen, jota varmaan voisi jonkin aikaa sietää? Pitääkö siis sietää, ja katsoa tulisiko tilanne paremmaksi? Ehkä asia selviää viimeistään jouluna, kun vietämme vähän enemmän aikaa yhdessä koko perhe. Joulun luulisi saavan minussa edes joitakin voimakkaampia tunteita liikkeelle.

Eläimet ovat kyllä kerrassaan mahtavia. Kissoistamme vanhempi on normaalioloissa sellainen, ettei suostu syliin. Silittää häntä saa maksimissaan noin neljän sekunnin ajan (hänen sitä erityisesti pyytäessään), sitten kynnet ja hampaat jo pureutuvatkin kämmenselkään. Mutta toisin on silloin, kun voin huonosti. Viimeisen parin viikon aikana hän on käynyt sylissä kehräämässä aivan päivittäin, joinakin päivinä moneen otteeseen. Aamulla hypähtää sängylle puskemaan heti kun huomaa minun heränneen. Nytkin istuu lattialla jalkojeni vieressä ja pörisee. Enkä ole tainnut moneen päivään joutua edes raapimisen kohteeksi. Samanlaista on ollut ennenkin, silloin kun minulla on ollut aivan surkeita kausia tai olen vaikka itkenyt vain jotain yksittäistä huonoa päivää. Jotenkin hän aistii, milloin lohdutusta tarvitaan. Kontrasti on minusta häkellyttävän suuri kissan tavalliseen itsenäisyyteen/itsekkyyteen nähden. Sylissä kehräävä karvakasa on hyvinkin terapeuttinen, kunhan pystyy jättämään huomiotta vaatteisiin tarttuvan ja silittäessä kaikkialle muuallekin leijailevan karvan määrän.