Sivuvaikutuksia

Kuntosaliharrastukseni otti heti takapakkia. Heräsin viime yönä kello kolmelta pirteänä ja sain nukahdettua uudelleen vasta yli kaksi ja puoli tuntia myöhemmin. Olo on ollut tänään niin nuutunut, että pudotin salikäynnin heti ensimmäisenä pois päivän agendalta; ellen olisi tehnyt tiukkaa päätöstä jo aamulla, olisin jahkannut asian kanssa koko päivän ja miettinyt, että pitäisi mennä, eikä siitä olisi seurannut kuin pahaa mieltä. No, se selittelystä. Olen yleensä kärsinyt aamuyön unettomuudesta vain suurten kriisien ja elämänmuutosten akuuteissa vaiheissa, joten viimeöinen tuli aivan puun takaa eikä valvomiseen nyt liittynytkään sellaista ahdistavaa samojen ajatusten pyörittelyä kuin vaikeina aikoina yleensä. Veikkaukseni on, että syynä unenpuutteeseen on se mielialalääke, sillä aloitin sen käytön eilen. Tämän päivän aikana on ilmaantunut muitakin sivuvaikutuksia: pahoinvointia, vapinaa ja sydämentykytyksiä. Luulotautisena mietin tietysti koko ajan, ovatko oireet vielä normaalin rajoissa vai eivät.

Olemme lapsen saatuamme teettäneet joulukortit hänen kuvastaan, se on helppoa ja isovanhemmat ovat haltioissaan. Viime vuonna tosin näin aika paljon vaivaakin kuvan kanssa: keräsin erilaisten taustojen eteen jouluista rekvisiittaa ja puin lapselle juhlavat vaatteet. Parista sadasta ruudusta muutamassa vilkas leikki-ikäinen oli pysynyt jokseenkin paikallaan ja kelpuutimme yhden kuvan korttiin. Puoliso kysyi pari päivää sitten puhelimessa, millainen kuva aiotaan tänä vuonna ottaa (siis millaisen minä aion, eihän hän siihen osallistu). Olin ehtinyt jo ajatella asiaa mielessäni, nimittäin minusta ei tunnu tänä vuonna siltä, että haluaisin lähettää kortteja ensinkään. Se tuntuu jotenkin kulissitouhulta; lähetetään kaikille sukulaisille kuva onnellisesta lapsestamme ja laitetaan koko onnellisen perheen nimet alle, kun joulu on niin onnellinen juhla, paitsi että oikeasti olemme onnettomia. Vastasin kuitenkin vain, että pitää miettiä. Miksihän?

Joulun lähestymistä ei muutenkaan voi olla huomaamatta, jos siis poistuu kotoa. Sen vuoksi sitä tulee jo jonkin verran ajateltua. Puolisolla on viikon pituinen jouluvapaa, jonka aikana ehdimme sekä hänen vanhempiensa että minun äitini luokse stressaantumaan. Minä viettäisin ihan mieluusti aattoa oman perheen kesken, mutta ajatus ei ole saanut kannatusta. Teemme niin kuin on tapana ja niin kuin puoliso haluaa. Tähän joulunviettootapaan näyttää kiteytyvän hyvin se tunteeni, että en oikein ole oman elämäni ohjaimissa.

Yhden asian käsittelyssä tuntuisin kuitenkin päässeen vähän eteenpäin, nimittäin vauva-asian. Meillähän on ollut siinäkin mielessä kummallinen tilanne, että sekä minä että puoliso olemme kyllä halunneet hankkia toisen lapsen, hän vain ei ole halunnut tehdä sitä tilanteessa, jossa hän asuu viikot muualla. Minä taas en halua saada lasta enää kovin paljon lähempänä neljääkymmentä ikävuotta, joten nyt kun parisuhde ei muutenkaan ole siinä kunnossa että vauvan kannattaisi perheeseen tulla ja tämä erilläänasuminenkin näyttää jatkuvan aina vain, olen jo aikaa sitten ruvennut prosessoimaan ajatusta, että toista lasta ei mitä ilmeisimmin enää tule. Ajoittain tämän hyväksyminen on ollut äärimmäisen vaikeaa. Nyt kuitenkin huomaan, että en ajattele asiaa enää päivittäin ja olen muutenkin sen suhteen jotenkin rauhallisempi. Tämä lienee hyvä, sillä luulen, että pystyn keskittämään ajatuksiani enemmän nykytilanteeseen ja arvioimaan esimerkiksi parisuhteen olemassaolevia hyviä ja huonoja puolia ilman, että mahdollisuus vauvatoiveen täyttymiseen painaisi vaakakupissa niin raskaasti kuin se tähän saakka on painanut. Olipa hankalasti selitetty, mutta en keksi parempaakaan muotoilua. Joka tapauksessa, vaikealta ja surulliselta tuntuu kuitenkin edelleen se, että en usko puolison lainkaan käyneen asiaa läpi mielessään samalla tavalla, vaikka olen esittänyt oman kantani sopivasta lapsenhankkimisiästä hänellekin.