Madellen

Viikonloppu meni lähinnä autossa istuen. Kahden ja puolen tunnin matka venyi pissa-, ruoka- ja kaupassakäyntitaukoineen lähes neljään tuntiin, sekä perjantaina että eilen. Ei tämmöinen ole minua varten. Lisäksi huomasin, että pimeässä ajaminen on huomattavasti väsyttävämpää kuin valoisaan aikaan autoilu. Kotiin tultua olisin voinut kaatua suoraan sänkyyn. No, en tietenkään oikeasti voinut.

Moni asia viikonlopussa oli niin masentava ja uuvuttava, että en jaksaisi niistä edes kirjoittaa vaan ajattelu saa sormet tuntumaan raskailta. Petyin jälleen kerran vanhempieni tapaan olla lapsen kanssa ja koin heidän sabotoivan omia kasvatusperiaatteitani. "Kasvatusperiaate" kuulostaa joltakin tosi hienolta ja ylevältä, mutta en nyt tarkoita sillä sen kummempaa, kuin esimerkiksi että lapsen puheen sisältöä kuunnellaan (sen sijaan että reagoidaan vain volyymiin, jolla hän asiansa esittää), lasta ei pelotella (esim. yksin jättämisellä pimeään taloon?!?!!) tai että (klassikkoesimerkki, tittititiii!) ei kysytä lapselta, haluaako hän kolmannen suklaakeksin, kun lapsen vanhemmat ovat juuri sanoneet, että kolmatta suklaakeksiä ei oteta. Nämä vierailut ovat kyllä sinänsä valaisevia, että opin aina jotakin siitä, miten minusta on tullut tällainen, sillä noilla samoilla keinoillahan minutkin on aikanaan kasvatettu. Vaikka se tuntuu kyllä kasvattaa-sanan väärinkäytöltä.

Piirtelin lapsen kanssa.

Opin aamulla uutisista, että olen pitkäaikaistyötön. Tähän kategoriaan siis luokitellaan ne, joilla työttömyys on jatkunut yli vuoden - en ollut tiennyt. Sitä haluaisi tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään, ja sitten se ryhmä onkin jokin tuollainen. Varsinainen antikliimaksi.

Nyt ei taida olla muuta. Olen jossakin niin pimeissä syövereissä juuri nyt, että elämä tuntuu olevan kertakaikkiaan jumissa eikä ajatus yllä mihinkään oman itsen ulkopuoliseen. Sikäli hyvä, että huomenna kun menen psykiatrille juttelemaan mahdollisuudesta lääkitykseen, ei tarvitse esittää huonovointisempaa kuin oikeasti olen.

Huomasitteko (siis, ymmärrän, ettei tätä kukaan lue, mutta minusta on hauska ajatella, että saattaisi kuitenkin lukea), miten päätin kaikesta huolimatta peräti kaksi kappalta tuollaiseen silver lining -tyyliseen toteamukseen? Olenkohan sairaampi kuin luulenkaan?

Pakko tulla vielä lisäämään, että lapsen pelottelussa oli siis kyse uhkauksesta jättää yksin. Toisin sanoen yhtään lasta ei jätetty yksin pimeään taloon tätä elokuvaa tehdessä.